Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Nahkatukat

Onkohan ihmisen vartalossa kulttuurisesti monimutkaisempaa yksityiskohtaa kuin hiukset? Ei nyt ainakaan tule mieleen. Toisin kuin eläimillä, ihmisellä karvoitus päässä ei tyydy geneettisesti tietyn pituiseksi, vaan kasvaa jostain hämärästä evoluutioperusteisesta syystä koko elämän ajan. Miehillä tuo kasvu ulottuu tukan lisäksi myös suun ympäristöön, poskiin ja kaulaan.

Suhtaudumme näihin koko ajan kasvaviin ihokarvoihin erittäin intohimoisesti. Tuntuu joskus siltä, että useimmat ihmiset ovat jollain lailla tyytymättömiä hiuksiinsa, vaikka jätettäisiin ns. bad hair day -tuntemukset sivuun (nekin tietysti ovat osa kokonaisuutta). Kiharatukat kadehtivat sileähiuksisia ja sileähiuksiset kiharapäitä. Hiusten väriä vaihtavat varsinkin nykyään myös miehet. Hiusten pituudet ovat vaihdelleet ainakin koko historiallisen ajan, jolta jotain tietoa on saatavana.

Monella meistä suomalaisista on ns. maantienvärinen, ohut liiskatukka, jollainen ei kenenkään itsetuntoa nosta ulkonäkökeskeisessä kulttuurissa. Ihailemme ja kadehdimme brittejä, joilla on usein luonnonkihara pehko päässään tai aasialaisia, joiden suora musta tukka poikkeaa niin täysin omastamme. Samaan aikaan monet afroamerikkalaiset suoristavat kähäriä suortuviaan ja vaalentavat luonnostaan tummia hiuksiaan ollakseen vähemmän afroamerikkalaisen näköisiä.

* * *

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut varsinaisesti käydä läpi hiusmuotien historiaa ja omituisuuksia, vaan pohtia maailmaa, jossa hiukset eivät kasvakaan sen paremmin iloksi kuin pettymykseksikään. Kaljuus on ollut lähinnä miesten juttu, mutta eipä kalju nainenkaan ole nykyään varsinaisesti harvinaisuus. Vielä minun nuoruudessani 1960-luvulla täysin kalju pää oli harvinainen näky, ellei kyseessä ollut Suomen tasavallan johtamiseen liittyvä asia eli Urho Kekkonen. Nykyään on toisin.

Kaljuus oli ennen epätoivottu seuraus miehenä olemisesta tai jostain sairaudesta. Vaan ei ole enää vain sitä. Kaljuudesta tuli joskus 1990-luvulla tai viimeistään 2000-luvun puolella muodikas ilmiö, eikä tuo muoti ole millään tavalla ohi, kun tätä kirjoitan. Kaljuuteen liittyvät stereotypiat (Kekkonen, skinhead, syöpäpotilas, vankilakundi) ovat epäilemättä edelleen olemassa ainakin meillä vanhemmilla ihmisillä. Mutta niin tai näin, moni mies ja jokunen nainenkin on luopunut hiuksistaan vapaaehtoisesti.

On helppo arvata, että yksi syy miesten vapaaehtoiseen eli parturin toteuttamaan kaljuuteen on vähittäisen kaljuuntumisen häivyttäminen näkyvistä. Tämän logiikan mukaan kun tukka joka tapauksessa alkaa lähteä, ei tarvitse kärsiä kaljuuntumisesta kun muuttuu saman tien tosimiehekkääksi täyskaljuksi. Minusta ei ole mitään syytä epäillä tätä motiivia, se on looginen ja ymmärrettävä. Vääjäämätön kannattaa kääntää omaksi valinnaksi ja voitoksi.

* * *

Kaljuuden viestin muuttuminen on sinänsä mielenkiintoinen ilmiö, josta ja jonka syistä tiedän valitettavan vähän. On kuitenkin ilmeistä, että kaljuuteen aiemmin liitetyt kielteiset mielikuvat eivät enää päde. Vaikka on edelleen mahdollista, että kaljuus kertoo kuulumisesta skindhead-kulttuurin, linnakundien tai syöpäpotilaiden joukkoon, pääviesti tuntuu olevan, että kalju mies on "miehekäs". Testosteronia virtaa suonissa niin paljon, ettei tukkakaan pysy päässä. Pehmeästä toimistonörtti-isästäkin välittyy selittämätöntä uhkaa, kun ajaa pään kaljuksi, laittaa toiseen korvaan pienen renkaan ja hyppää töiden jälkeen motskarin selkään.

Tässä suhteessa on ironista, että juuri nyt suomalaiset tutkijat lupaavat markkinoille lääkkeen, jolla hormonaalinen kaljuuntuminen voidaan pysäyttää ja jopa kääntää takaisin tukankasvuksi. Julkisilla paikoilla liikkuessa kun tuntuu siltä, ettei tuolle lääkkeelle juuri nyt ole erityistä kysyntää. Donald J. Trumpkin on ratkaissut asian kampaamalla itsensä ikääntyneen rokkarin näköiseksi, vaikka hänellä epäilemättä olisi varaa ostaa uusimmat ja kalleimmat kaljuudentorjuntalääkkeet. Nähtäväksi jää, onko markkinoita kaikesta huolimatta edelleen olemassa.

On pakko myöntää, että vanhana hippinä en ole itse koskaan oikein syttynyt kaljuuden hienouksille. Ymmärrän toki, että kaljun ei tarvitse pestä tukkaansa, kammata eikä murehtia sitä, miltä tukka näyttää tai ei näytä. Toisaalta kaljun täytyy varjella päätään auringon paahteelta ja pakkaselta tavoilla, joita tukallinen ei tule ajatelleeksi. Kaljua ei voi myöskään haroa, vaikka olen nähnyt kaljupäiden rutiininomaisesti silittelevän kaljuaan kuin muistona hiuksista, joita siinä aikoinaan kasvoi. Siitä olen joka tapauksessa iloinen, ettei muoti ole levinnyt naisten puolelle. Joku Sinéad O'Connor näyttää nätiltä ilman tukkaakin, mutta useimmiten kalju nainen on edelleen kummajainen siinä missä kalju mies esiintyy pomon elkein.

Silti on jokaisen oma asia, minkä painon hiuksilleen tai niiden puuttumiselle antaa. Ihmisen arvioiminen hänen hiustensa perusteella on aika heppoista hommaa, vaikka päänkoristeilla epäilemättä myös viestitään monenlaisia asioita. Pitäkää siis kaikessa rauhassa nahkatukkaanne, arvoisat kaljut, kunhan vastaavasti ette katso tuomitsevasti meitä tukallisia, joille geenit eivät antaneet parasta mahdollista tukkaa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.