Kritisoin, tiedän siis jotain

Taiteen ja sen julkisen kritiikin (suomen kielen outouksia: tässä yhteydessä sanalla ei pitäisi olla kielteistä etumerkkiä) välinen suhde on ikuinen puheenaihe. Vaikea siitä on mitään uutta repiä, mutta vielä vaikeampaa pysyä kokonaan erossa. Seuraavien ajatusten pontimena on ollut kirjailija Juha Itkosen kohtelu Helsingin Sanomissa. Lehti ehti puffata Itkosta ja tämän uusinta romaania liki käsittämättömällä julkisuudella, jonka huipentumana oli neljän (4) kokosivun esittely jättikuvin. Siitä viikon kuluttua tuli se varsinainen kirja-arvio (Arla Kanerva), jonka Itkonen tulkitsi aivan oikein kriittiseksi miinusmerkkisellä etumerkillä - ja pahoitti mielensä. Ei tietenkään omassa yksityisyydessään, vaan modernin julkisuuskirjailijan tyyliin Facebook-päivityksen kautta julkisesti, tukea ja lohdutusta pyytäen ja sitä myös saaden.

Vanhan vitsin mukaan kriitikot ovat epäonnistuneita säveltäjiä, muusikoita ja kirjailijoita, joiden elämäntehtävänä on kostaa onnistuneille oma epäonnistuminen. Vaikka tällaisiakin tapauksia kiistämättä on ollut ja on, vitsi jää pinnalliseksi. Monia kriitikoita arvostetaan aidosti, koska heidät tunnetaan asiaan paneutuvaksi osaajiksi, ammattilaisiksi. Suurin ongelma lieneekin se, saisiko edes ammattitaitoista kritiikkiä olla olemassa.

Ani harva taiteilija haluaa lukea tai kuulla julkisesti edes osuvaa, terävää ja perusteltua kritiikkiä, joka ei kehu ja ihaile. Se on inhimillinen piirre, jolle voi nyrpistellä, mutta joka ei katoa. Ihminen, taiteilijakin, kaipaa aidosti vain myönteistä, myötäkarvaista julkisuutta. Jos sitä ei ole tarjolla, ei se julkisuus maistu kuin pienen pienelle masokistivähemmistölle. Siksi myös kriitikontoimi on varsin äärimmäisten näkemysten aluetta.

* * *

Monella kriitikolla on tausta, joka voidaan tulkita pahantahtoisesti kateellisen epäonnistujan motiiviksi rusikoida avutonta taiteilijaa. Toisaalta voidaan kysyä, mitä ihmettä kriitikko voisi kohteestaan sanoa olematta taiteenlajin jonkinlainen asiantuntija. Kukaan ei oikeasti hyötyisi siitä, että tanssitaideteoksia arvioisi jääkiekkoselostaja tai oopperaesitystä ensimmäisen vuoden lääkisläinen.

Kriitikoiden ammattikunta on syntynyt, koska suuri yleisö on halunnut lukea asiantuntevia arvioita, ei pelkästään henkilökohtaisia näkemyksiä. Toki on ollut ja tulee aina olemaan niitä, jotka odottavat kritiikiltä ennen muuta ilkeyttä, julkista nöyryyttämistä ja itsestään liikoja luulevan taiteilijan palauttamista maan pinnalle.Näitten pikkuilkimysten suosikkikriitikon symboli lienee ollut Seppo Heikinheimo, jonka maailmankuva oli hyvin jyrkkä ja ajoittainen kritiikin kohteiden julkinen nolaaminen selvästi mielihyvän lähde.

Tosiasia kuitenkin on, että useimmat kritiikot eivät toimi kuten Seppo Heikinheimo, vaan he pyrkivät arvioissaan muuhun kuin henkilökohtaisten anti- ja sympatioiden toteuttamiseen. Silti sekä ammatikseen muita arvioivien että satunnaisten harrastajakriitikoiden toimintaa leimaa melko alhainen status. Kriitikkoa ehkä pelätään (joskus syystäkin) tai hänestä pidetään (joskus aiheesta, joskus aiheetta), mutta yleisesti rakastetuksi pääseminen on todella vaikeaa. Heikinheimon kollega Erik Tawaststjerna ehkä pääsi lähelle tätä tilannetta, koska hänen periaatteensa näytti olevan vaieta, kun ei millään pystynyt mitään kannustavaa ja myönteistä sanomaan.

* * *

Itse olen aina ollut haluton kirjoittamaan ns. musiikkikritiikkiä. Saatan kyllä "vinkata" eli esitellä sellaisia levyjä tai kirjoja, joiden uskon voivan olla muillekin antoisia kokemuksia (joskus harvoin olen myös varoittanut luvassa olevasta ei-antoisasta kokemuksesta). En kuitenkaan missään tilanteessa haluaisi tai edes hyväksyisi kriitikon titteliä. Minä en halua olla kriitikko hyvässä enkä pahassa.

En kuitenkaan yhdy siihen kuoroon, joka veisaa kriitikoiden tarpeettomuudesta tai vahingollisuudesta. Ymmärrän hyvin, että kriitikon kielteinen arvio voi herättää taiteilijassa vihaa ja kaunaa. Siihen on inhimilliset syyt, vaikka kritiikki olisi ulkopuolisen silmin täysin asiallinen ja pätevä. En osaa kiteyttää kriitikontyön ydintä, mutta pidän sitä sekä taiteenalan sisäisen keskustelun että yleisen kuluttajavalistuksen piiriin kuuluvana ilmiönä. Sille on tarvetta, kunhan työtä tehdään kunnollisin resurssein ja eettisesti kestävin periaattein. Psykopaattinen sadismi ei tällainen periaate ole.

Edellisestä riippumatta olen sitä mieltä, että hyvä kriitikko on aina myös itsekriittinen. Mahdollisuus toisen luomistyön julkiseen arviointiin kaipaa rinnalleen roiman annoksen nöyryyttä ja halua oppia lisää. Kriitikko, joka luulee ymmärtävänsä kaikki asiat paremmin kuin muut, käyttäytyy todennäköisesti kuin paskiainen. Parhaat kriitikot ymmärtävät olevansa itsekin tutkimusmatkalla, eivät suinkaan luennoimassa kateederilta, miten asiat ovat saati miten niiden tulisi olla.

Asiantuntevinkin kriitikko elää luovan työn tekijöiden varassa, on riippuvainen muiden vielä suuremmasta luovuudesta. Jos sattuu olemaan sekä luovan työn tekijä että työn sekundäärinen arvioija, nöyryyskertoimen on syytä olla vielä suurempi, ei pienempi. Nolointa kaikesta on keskinkertainen taiteilija, joka marisee itseään lahjakkaamman työstä vain siksi, että voi niin rankaisematta tehdä.