Kitkerää, murahtaa verikoira

Pitkän lehtimiesuran tehnyt A.-P. Pietilä valikoi, mutta ei pahemmin säästele sanojaan kirjassaan Erkon verikoira : Sanomatalon salaiset päiväkirjat (Otava 2021). Kokeneena sananvapauden rajojen koettelijana Pietilä on halunnut sanoa viimeisen sanan niistä asioista, joissa kokee olleensa asianosainen. Kosto ei todennäköisesti ole ollut tietoisella tasolla päällimmäinen ajatus, mutta kyllä tämä päiväkirjoihin ja jälkiviisaaseen juonenpurkuun perustuva kooste myös kostajan kylmänä kätenä toimii. Pietilän tyyli välttelee dramaattisia adjektiiveja, mutta hän ei edes yritä peittää inhoaan ja ylenkatsettaan, kun kuvailee pahimpien vastustajiensa - tai vihollisten, jos käytetään täsmällisempää ilmaisua - käyttäytymistä, moraalia ja logiikkaa. Eläkeläisellä ei ole tarvetta mielistellä, eikä siihen ilmeisesti ole aiemminkaan ollut suurta halua. Siksi kirjan valtava henkilögalleria sisältää hyvin harvoja kirjoittajan yläpeukun ansainneita toimijoita, mutta sitäkin enemmän on niitä, jotka ovat vaan osaamattomia mokailijoita tai sitten säälimättömiä juonittelijoita.

En halua väittää, että Pietilän käsitys toimintaympäristönsä ihmisistä on epäreilu tai edes petetyksi tulleen mielessä vääristynyt. Mutta näillä sivuilla kyllä keskitytään kehujen sijasta sekä avaamaan että moittimaan politiikan, talouden ja lehtitalojen toimijoiden ahneutta, vallanhimoa, petollisuutta ynnä muita kielteiseksi koettuja piirteitä. Erkon verikoira ei ole varsinainen omaelämäkerta muuten kuin siinä, että sen näkökulma on reilusti subjektiivinen. Pietilä on valikoinut kirjan asiat oman harkintansa mukaan, eikä lukijalla ole mitään mahdollisuutta arvioida, mitä mahdollisesti itselleen epäedullista hän on jättänyt pois. Paljon tarkkoja päiväyksiä sisältävä taitto antaa ensivaikutelman tarkasta kronologiasta, mutta tarkemmin tutkimalla huomaa paitsi pitkiä puuttuvia ajanjaksoja, myös dramaturgista aikajanan kieputtelua. Tällä en halua vihjaista, että Pietilä kaunistelee tapahtuneita asioita, mutta olisi vain inhimillistä, jos hänen valikointinsa tuloksena oma oikeassa oleminen ja moraalisesti kunniallinen toiminta korostuvat muiden juonitteluita vasten. Kitkeryys on usein katkeruuden toiminnallinen muoto.

Erkon verikoira on kokeneen lehtimiehen sujuvaa tekstiä, joskin hetkittäin olisi kaivannut vielä tarkempaa oikolukua. Sen sijaan pidän epäonnistuneena ratkaisua, jolla Pietilä on lisännyt alkuperäiseen päiväkirjatekstiinsä täsmentäviä lauseen osia hakasulkeissa. Tekniikka sinänsä on toimiva, mutta kun näitä hakasulkeita on kovin paljon, lukemisen sujuvuus kärsii. Kirjan taitto ei muutenkaan helpota lukijaa hahmottamaan, mikä teksti on nykyhetkessä kirjoitettua ja siinä mielessä eri asemassa kuin enimmillään yli 40 vuoden takaiset originaalimerkinnät. Myös väliotsikointi tuntuu ajoittain epäselvältä, koska samalla fontilla otsikoidaan sekä päiväkirjamerkintöjä että jälkiviisauksia. Vähäisiä ongelmia kaikki, mutta näin laajan (570 sivua) toimijoiden nimiä vilisevän tekstin kohdalla ehkä silti merkille pantavia. En ole myöskään vakuuttunut siitä, että Pietilän ratkaisu lisätä tunnettujenkin henkilöiden kulloinenkin titteli jokseenkin jokaisen nimen esiintymän eteen on ollut tarpeen, vaikka ymmärrän, että tarkoitus on ollut hahmottaa vaihtuvia asemia hierarkiassa. Ei näitä ulkopuolinen ymmärrä toistamisellakaan ja vaikka ymmärtäisi, ei muista.

* * *

Pietilän piirtämä kuva Sanoma-konsernista, erityisesti Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien keskinäisestä suhteesta, on tietysti erityisen mielenkiintoinen. Se on myös yleisesti ottaen tärkeämpi asia kuin Erkon verikoiran rakentama inhorealistinen kuva suomalaisista poliitikoista, pankkiireista ja teollisuusjohtajista. Inhorealistisen kuvan Pietilä myös lehtien suhteesta antaa: on häkellyttävää lukea, kuinka suoraan ja avoimesti molempien toimitusten johto ja jäsenet ovat toimineet kuin pahimmat kilpailijat ja yhteiskunnalliset vastustajat. Ulkopuolisen silmissä kun työnjako on näyttänyt selvältä. Hesari on maltillisempi ja julkaisee "arvokkaamman" sisällön, kun Iltis keskittyy räksyttämään, mässäilemään sensaatiojutuilla ja vetoamaan kansan "alimpiin vaistoihin". Pietilä ei tällaista jakoa tunnusta ollenkaan, vaan pitää oman lehtensä journalismia täysin kunniallisena ja vain ani harvoin ylilyönteihin syyllistyneenä. Taustalla lienee Pietilän ajattelu, jonka mukaan mikä tahansa yleisöä kiinnostava aihe on uutisaihe, kunhan ei valehdella. 

Pietilä näkee myös omistamisen ja journalismin välisen eron kirkkaana, vaikka joutuu toistuvasti myöntämään, että sen ja sen asian Aatos Erkko määräsi tehtäväksi määrätyllä tavalla. Suhde itse Erkkoon on etäinen, vaikka myös kutsuja harvojen ja valittujen joukkoon illastamaan tulee vuosien varrella. Nimitys "Erkon verikoira" ei ollut tietenkään Erkon itsensä tai Pietilän valitsema, vaan vastustajien haukkumasanaksi tarkoittama. Pietilä varoo tarkasti määrittelemästä tai asemoimasta itseään poliittisella kartalla, mutta Aatos Erkon ja Hesarin päätoimittajan Janne Virkkusen hän määrittelee demareiksi, kun taas Mikael Pentikäinen nuoleskelee Keskustaa, jota taas Pietilä inhoaa sydämensä pohjasta. Kun Erkko on kuollut, Pietilä määrittelee hänet myös Kokoomuksen ja sen edustaman oikeiston vihaajaksi. Vaikka väitteessä voi Kokoomuksen osalta perää ollakin, ei Pietilä tällaisia olisi elävän Aatos Erkon kuullen uskaltanut puhua. Hän oli hyvin tietoinen siitä luokkarajasta, jonka Erkko veti omistajien ja palkkarenkien välille. Palkkarenki saattoi olla omistajien suosiossa, mutta hän pysyi silti palkkarenkinä. Vasemmistosta Pietilä ei paljon puhu, vaikka sortuu vastoin tapojaan haukkumaan ja syyttämään Helsingin Sanomien "piilotaistolaista" toimitusta ilman vähäistäkään todistusaineistoa. Uskoo, ken tahtoo. Moni tahtoo, joten voi niitä selkääntaputuksiakin tulla.

Pietilä sai potkut Ilta-Sanomien päätoimittajan tehtävistä, koska hänellä oli kateellisia vastustajia omassa toimituksessa ja koska hän kieltäytyi suojelemasta Keskustan julkista kuvaa sen paremmin Vanhasen naisseikkailuiden kaltaisten bagatellien kuin Nuorisosäätiön rikollisten vaalirahojen kohdalla. Pietilä oli tottunut kurmoottamaan talouselämän vaikuttajia mennen tullen, koska siellä puolella hänellä oli käytettävänä suuri joukko asioista hyvin perillä olleita syväkurkkuja, joiden vuotamia tietoja oli vaikea kiistää julkisuudessa. Pietilä hankki vuorineuvoston joukosta monia vihollisia (erityisesti Pertti Voutilainen uhkasi potkuilla tuon tuostakin), mutta asemansa ja valtansa menettänyt talousvaikuttaja on käytännössä aseeton ja Pietilän ei tarvinnut pelätä konkreettista kostoa, kun vihamiesten lisäksi oli hankkinut myös ystäviä. Tämä pankki- ja talousmiesten maailma on tietenkin luonteeltaan sellainen, että vastuu tosiasioiden hahmottamisesta ja uskomisesta jää lukijalle.

* * *

Vaikka Antti-Pekka Pietilä jäi eläkkeelle vasta 2017, Erkon verikoira keskittyy kirjoittajan aikaan Ilta-Sanomissa ja jättää pääosan 2000-luvun politiikasta ja toimijoista käsittelemättä. Presidenttijanalla mitaten kirja kertoo Mauno Koiviston ja Martti Ahtisaaren vuosista, Tarja Halosta Pietilä vaivautuu nälvimään vain ohimennen ja Sauli Niinistön tärkein rooli on pelastua vuoden 2004 tsunamista Khao Lakissa. Oikeastaan kukaan päättäjistä ei saa Pietilältä arvostusta, vaikka hänellä oli poikkeuksellisen hyvät välit Iiro Viinasen kanssa. Sen sijaan Ahtisaarta Pietilä ei armahda millään tavalla, vaan kertaa liiallisen alkoholinkäytön aiheuttamat kompuroinnit piinallisen suorasanaisesti. Jonkinlaista vastentahtoista ihailua röyhkeyden ja hyvän ajoituksen takia Pietilä tuntuu osoittavan Björn Wahlroosin uraa kohtaan. Toisin kuin rahvas, Pietilä käyttää Wahlroosista lempinimeä "Böna", ei vahingossakaan "Nallea".

On vaikea kiistää Pietilän roolia isokenkäisten ahdistelijana ja ikävien totuuksien paljastajana. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että Pietilä olisi missään vaiheessa tuntenut tarvetta ottaa muuta roolia. Hän viihtyi mainiosti eliitin ruokapöydissä, vaikka tietää, että pääsi niihin roolinsa vuoksi, ei pelkästään mainiona seuramiehenä. Erkon verikoira on suorastaan hengästyttävä kertomus suhdeverkoston rakentamisesta ja hallinnasta. Pietilällä on kyky solmia hyvissä ajoissa luottamuksellisia yhteyksiä toimijoihin, joista aikanaan on ollut ratkaisevaa hyötyä. Lukijan on vaikea tietää, missä määrin Pietilän skuupit ovat olleet hänen oman vainunsa, missä määrin hyvin valittujen vuotajien ansiota. Lopputuloksena oli joka tapauksessa sarja kirjoituksia, jotka eivät uhanneet järjestelmän vakautta, mutta rikkoivat osaltaan sitä pienen eliitin kuplaa, jossa päättäjät ja bisneksen tekijät olivat sodan jälkeen tottuneet elämään ja toimimaan. Lähinnä jää harmittelemaan, ettei Pietilällä ole mitään kerrottavaa idänkaupasta, jonka jyrkkä muutos osui kirjan aikahaarukkaan.

Harkittua tai ei, mutta Pietilä valaisee hyvin inhorealistisesti myös prosesseja, jotka johtivat EU:n jäsenyyteen ja euron käyttöönottoon, joskaan jälkimmäisen ujuttamista ilman varsinaista poliittista käsittelyä Pietilä ei jostain syystä ole halunnut avata. EU-projektin luonne "länteen kiinnittymisenä" enemmän kuin minään muuna tulee kuitenkin ilmeiseksi. Prosessia kuvatessaan Pietilä pääsee raatelemaan inhoamiaan MTK:n ja Keskustan neuvottelijoita, joita ei kiinnostanut Suomen vaan pelkästään omien viljelijöitten etu. Kun EU ei suostunut maataloudenharjoittajien vaatimuksiin, oli muiden puolueiden pakko suostua siihen, että monimutkaisilla järjestelyillä Keskustan kannattajille järjestyy veronmaksajien rahaa, ettei maatalousyrittäjän tarvitse pelätä yrittäjän riskin realisoitumista. Ilman tätä vedätystä Keskusta olisi kampittanut Suomen EU-jäsenyyden - ainakin tuolloin.