Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Pyyteetön?

Ihmiskunnassa on aina esiintynyt pyyteetöntä hyvyyttä eli altruismia, valmiutta uhrautua toisen hyvän puolesta. Joskus tämä pyyteettömyys ilmenee jopa oman turvallisuuden riskeeraamisena, mikä on biologisen evoluution näkökulmasta jopa kulmia nostattava ilmiö. Ihminen ei selvästikään ole mikään perisynnin pahaksi tuomitsema hulttio (vaikka hulttioitakin riittää), vaan hän kykenee epäitsekkäisiin toimiin myös ilman näennäistä pakottavaa syytä. Altruismin olemassaoloa eivät kaikki kuitenkaan halua tunnustaa, koska ajatus luonnollisesta toisten ihmisten huomioon ottamisesta on ideologisesti niin vaarallinen. Miten saarnata oman onnensa seppien varaan rakentuvasta itsekkyysyhteiskunnasta, jos vastapuolella tehdään selkeästi epäitsekkäitä tekoja ja vielä vapaaehtoisesti?

Uskonnollisella uhrautumisella ja auttamisella on pitkät perinteet, mutta vähemmän on pohdittu sitä, kuinka pyyteetöntä tuo sinänsä hyvä auttamistyö joskus on. Auttavan yksilön moraalia ei tässä ole tarpeen arvuutella, mutta lienee selvää, että uskonnoille organisaatioina on kautta aikojen ollut eduksi tulla tunnetuksi avuliaisuudestaan, vaikka hintana sitten olisikin ollut alistuminen uskonnon edustaman ideologian tai jopa sen edustajien edustaman vallan alle. Olen varma siitä, että osa uskonnollisista pyyteettömistä teoista on täysin vilpittömiä. Mutta kirkkojen historia tarjoaa niin paljon esimerkkejä teeskennellystä nöyryydestä ja ehdollisesta pyyteettömyydestä, ettei sitä kaikkea voi ottaa todesta.

Mutta jos ihmisellä ei ole uskonnollista motiivia olla pyytettömän hyvä eli jos ei ole jumalaa, joka edes teoriassa laskisi nuo laupeudentyöt hyväksemme viimeisellä tuomiolla, mikä saa ihmisen toimimaan pyyteettömästi, kärsimään ja ottamaan riskejä toisen ihmisen puolesta? Jätän seuraavista pohdinnoista pois suhteet, joihin liitämme pyyteettömyyden jotenkin lähtökohtaisesti (rakkaus omiin lapsiin, puolisoon, muihin lähiomaisiin), vaikka niidenkin käyttövoiman lähdettä olisi varmaan syytä pohtia. 

* * *

Pakottamaton altruismi voi olla biologinen ominaisuus (itse uskon, että se on), mutta sen yhteiskunnallinen suosio ja yleisyys mitä ilmeisimmin vaihtelee. Vuodet voivat perusteetta kultaantua, mutta minulla on tunne, että pyyteetön toiminta yhteiseksi hyväksi oli suositumpaa 1960- ja 1970-luvuilla kuin myöhemmin. En varmaan ole ainoa, joka rohkenee määritellä 2010-luvun avoimen ja häpeilemättömän hedonismin määrittämäksi ajanjaksoksi. Eliitti, joka aiemmin eli rahvaan kustannuksella kaikessa hiljaisuudessa, on kiihtyvällä vauhdilla ruvennut julistamaan itsekkyyden, ahneuden ja oman edun tavoittelun ilosanomaa. Enää ei riitä, että jotkus saavat olla hedonisteja. Sitä täytyy myös taputtaa hyväksyvästi käsiä. On täysin mahdotonta kuvitella nykyisen eliitin jäseniä pesemässä oma-aloitteisesti ulossaneeratun ex-työläisen jalkoja, jos tapahtumaa eivät ole todistamassa televisiokamerat ja kupletin juonen tuntevat toimittajat.

Altruismin ja hedonismin etäisyys toisistaan on niin suuri, että on järkevää kysyä, onko mikään silta edes mahdollinen tunnettujen luonnonlakien valossa. Yksikään suomalainen upporikas ei pyri profiloitumaan epäitsekkäänä filantrooppina, mieluummin maristaan loputtomasti epäoikeudenmukaisista ylinopeussakoista, joita eduskunnan kaltaiset turhakkeet säätävät rikkaitten kiusaksi. Ei yksinkertaisesti ole ideologisesti muodikasta olla nöyrä, pyyteetön, antelias ja kaikin puolin hyvä ihminen. Maailmaan suurimpiin yrityksiin kuuluvan Vatikaanin tilapäisen toimitusjohtajan vaatimaton elämäntapa selvästi nolottaa pääosaa eliitistä. Olisi kai jotenkin mukavampaa, jos paavikin elostelisi kuten se taannoinen saksalainen tuhlaripiispa. Ei jää maallinen eliitti Franciscusta kaipaamaan, ei.

Joo joo, tiedetään kyllä, että muutamat äärettömän varakkaat herrat ovat näyttäneet hyvää esimerkkiä sekä lahjoittamalla suuria summia hyväntekeväisyyteen että patistamalla kaltaisiaan samaan. Tungosta pyyteettömän hyväntekeväisyyden laitumilla ei silti ole näkynyt. Rikkaat pitävät rikkauksistaan tiukasti kiinni, eikä muutaman avokätisen lahjoittajan takana mikään itse rakenteissa muutu. Rikkauksien keskittyminen on jatkunut ja vauhti jopa kiihtynyt. 2020-luvulla pari äijää omistaa puolet maailman varallisuudesta. Eikä siltä suunnalta ole juuri odotettavissa pyyteetöntä filantropiaa: Yhdysvalloissa hyväntekeväisyyteen lahjoitetut varat saa vähentää verotuksessa.


* * *

Itselleni pyrkimys auttaa apua tarvitsevaa ilman vastikkeen vaatimista tai odottamista on vahva pyrkimys, suoranainen pakko. Minusta pyyteetön tekeminen on aina tyydyttävämpää kuin sellainen, mihin liittyy tavalla tai toisella oman edun tavoittelu. En tiedä, mistä tällainen altruistinen eetos on ajatuksiini tullut, mutta olen kokenut sen omaksi koko aikuisen ikäni. En ole katunut sitä koskaan, vaikka ajoittain sen toteuttaminen väsyttää, kun muistaa yksilön vaikuttamisen vähäisen vaikutuksen. Tiedän myös oikein hyvin, kuinka mitättömän vähän riskeeraan henkilökohtaista mukavuuttani ja turvallisuuttani. En ilkeä edes ajatella yhtä aikaa niitä ihmisiä, jotka joka hetki vaarantavat terveytensä ja henkensä auttaakseen niitä, joilla asiat ovat kaikkein huonoimmin. Näihin ihmisiin verrattuna olen laiska, pelkurimainen ja mukavuudenhaluinen hedonisti.

Kysyn myös vilpittömyyttäni epäilevien puolesta, onko altruistinen hyvyys aitoa, jos se tuottaa tekijälleen hyvää mieltä tai peräti itsetyytyväisyyttä ilman konkreettista palkintoa? Olisiko hyvyys aidompaa, jos tekijällä olisi koko ajan paha olo, ahdistusta ja pelkoa? Pitäisikö pyyteettömyyden aitous jotenkin testata, jotta sitä saisi harrastaa? Yritän itse tunnistaa falskin altruismin kysymällä, haluanko tehdä sitä hyvää vai onko minun pakko. Ajattelen, että jos on pyyteettömästi hyvä siksi, ettei omatunto muutakaan vaihtoehtoa hyväksy, ei tarvitse kenenkään tulla huomauttelemaan ja utelemaan motiiveja.

Silti ymmärrän hedonistisen elämäntavan valinneen (tai siihen huomaamattaan solahtaneen) ihmisen epäuskon ja -luulon. Pyyteettömyyttä on vaikea uskoa todeksi, jos sitä ei ole itse koskaan kokeillut tai kokenut. Itse en ajattele, että hedonisti on huonompi ihminen kuin altruisti, mutta ajattelen, että pyyteettömyys on ihmisyhteisölle hyödyllisempi ja arvokkaampi ominaisuus. Siksi sitä kannattaa tukea niin itsessä kuin muissakin. Kukaan ei synny hedonistiksi tai altruistiksi, mutta lapsuuden asenteilla ja opinnoilla on merkitystä. Lapset kannattaa kasvattaa rakkaudella ja kohtuullisella esimerkkiannoksella pyytetöntä hyvyyttä. Meillä on siihen valmius.


2 kommenttia:

  1. Pari täydennystä. Luterilaisen ei kannata käyttäytyä hyvin, sillä ei pääse taivaaseen. Vain armo pelastaa eikä sitä voi ansaita. Kalvinistilla menee vielä kehnommin sillä taivas on jo täynnä. Katolisen kannattaa ehkä kokeilla korkeaa moraalia, koska se lyhentää aikaa kiirastulessa. Tosin kiirastuli saattaa olla lakkautettu. Joten siitä vaan syntiä tekemään, sen saa helposti anteeksi ripissä.

    Asiallisemmin: uskovien moraalia on jo pitkään tutkittu tieteellisesti ja verrattu ei-uskoviin. Uskovat eivät erotu edukseen - joskaan ei myöskään päinvastoin.

    Lisää huonoja uutisia. Kuten arvelitkin, myös eläimillä on havaittu moraalista käytöstä joka ei millään selity biologisesti eikä opportunistisesti. Ainoa selitys on moraalin lajin selviytymistä parantava geneettisesti välittyvä vaikutus sukupolvien yli. Eläin on jess söör!

    On tietysti vaikea määritellä, mikä on eläimillä moraalista. Simpanssit, jotka hyökkäävät naapurilauman kimppuun ja kidnappaavat, murhaavat ja syövät sen jäseniä eivät tee moraalisesti väärin. Se on vain eläinsuojelijoidenkin paljon mainostamaa "lajinmukaista käyttäytymistä", johon eläimillä pitää olla oikeus (niiden mielestä, jotka katsovat että eläimillä on oikeuksia).

    VastaaPoista
  2. Ajatus siitä, että vain uskonto voi toimia moraalin lähtökohtana, on selkeästi perusteeton. Silti on syytä tehdä ero moraalifilosofisen pohdiskelun ja "moraalisesti hyvän" käyttäytymisen välillä. Koska pakottamatonta altruismia esiintyy muillakin eläimillä kuin homo sapiensilla, sitä voi kohtuudella pitää biologisena piirteenä siinä missä häntää, lihansyöntiä tai liitokykyä.

    Muistelen lukeneeni tuoreita tutkimuksia, joiden mukaan konservatiivisuudella ja empatiakyvyn määrällä on tilastollisesti merkitsevä yhteys. Ehkä pakottamaton altruismi on jotenkin sidoksissa siihen, mitä arkisesti kutsumme myötäelämisen kyvyksi. Tätä voisi olla kiintoisaa pohtia.

    Eläinten moralistinen arviointi on minusta turhaa. Ei meillä ole mitään välinettä lähestyä aihetta mielekkäästi. Ihmisen kehittämien moraalijärjestelmien soveltaminen niistä tietämättömiin eläinlajeihin on mieltä vailla. Emme sitä paitsi ymmärrä riittävästi eläinten toimien motiiveja, jotta voisimme edes arvioida, liittyykö niihin moraalisia valintoja. Kovasti näyttää siltä, että ihmisen moraalilasien läpi tulkitut eläinten "moraaliset" tai "epämoraaliset" teot selittyvät helposti vaistonvaraisen käyttäytymisen kautta.

    VastaaPoista