Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 1. kesäkuuta 2017

Minä

Kuussa on vierailtu ja kauemmas tähyillään, mutta Minän arvoitus ei helpota. Moderni aivotutkimus lienee tullut siihen tulokseen (tämä on karkea yleistys, toivottavasti ei kuitenkaan perätön), että tietoinen Minä on aivojen luoma illuusio, joka katoaa heti kuin aivojen toiminta lakkaa tai edes vaikeutuu olennaisesti. Kenen tahansa käytännön kokemukset viittaavat samaan suuntaan. Kun ihminen on kiihtynyt, surullinen, järkyttynyt, humalassa tai mieleltään sairas, selitämme hänen toimintaansa herkästi selityksellä "hän ei ole oma itsensä". Ikään kuin tietäisimme, mikä tuo "oma itse" oikeasti on. Havainto on silti tosi: aivojen luoma konstruktio (minusta se on illuusiota parempi termi tässä yhteydessä) ei ole vakaa edes siinä mielessä kuin biologiset elementit yleensä ovat.

Jos ja kun Minä eli tietoisuus omasta itsestä on pelkkä aivokemiallinen rakennelma, täytyykö siitä tehdä nihilistinen johtopäätös, ettei millään sitten ole mitään väliä, jos olemme pelkkiä aivojen rakennelmia? Ei minun mielestäni. Olen itse varsin vakuuttunut siitä, että kaikki mitä liitämme tietoisuuden ja minuuden käsitteisiin, on olemassa vain sen kiitävän hetken, kun yksilön aivot toimivat moitteetta, eivätkä ole synnynnäisesti vialliset. Kun aivojen normaali toiminta loppuu, ne eivät kykene tuottamaan konstruktiota, jota kutsumme Minäksi tai tietoisuudeksi. Minusta tällainen johtopäätös ei ole ollenkaan nihilistinen, vaan biologis-realistinen.

Voimme puhua kauniisti unista ja mielikuvituksesta (kuten esimerkiksi Jani Kaaro tuoreessa kirjassaan Kauniimpi maailma (WSOY 2017), mutta ilman toimivaa aivokudosta kumpaakaan ei kerta kaikkiaan ole. Ajatus unista reaalimaailmaan vaikuttavana tekijänä (muuten kuin välillisesti unien tietoisessa ihmisessä herättämien ajatusten kautta) ei minusta poikkea näkemyksestä, että on olemassa kuolematon "sielu". Itse en ajattele, että unet ja mielikuvitus ovat vain ihmisaivojen ominaisuus, mutta toistaiseksi asista on turha melskata, koska meillä ei ole keinoja tutkia eläinten aivoja kunnolla. Sen sijaan on mahdollista pohtia, olisiko minuuden tai tietoisuuden siirtäminen aivokudoksesta jonnekin muualle jotenkin mahdollista.


* * *

Tieteiskirjallisuudessa kuolemattomuus tietoisuuden ja muistin kopioimisella on toistuva teema, joka on tuottanut kiehtovia kuvitelmia. Valitettavasti olemme ilmeisesti vielä teknisesti hyvin kaukana tilanteesta, jossa ihmisaivojen yksinkertainenkin "sisältö" voitaisiin säilöä pysyvästi aivojen ulkopuolelle. Sekin on mahdollista, ettei aivojen immateriaalista sisältöä (jos se on täysin immateriaalista) ole mahdollista paikantaa, kuvantaa ja kopioida. Ainakin muistin toiminnallisen tutkimuksen viesti tuntuu olevan, että on turha luoda odotuksia yksinkertaisten "palikoiden" suhteen. Muistimme ja muistomme eivät rakennu selkeistä palapelin palasista, vaan jostain paljon monimutkaisemmasta.

On silti kiehtovaa ajatella, mitä siitä seuraisi, jos vaikka vain kahdet ihmisaivot kyettäisiin toiminnallisesti yhdistämään niin, että kummatkin voisivat hyödyntää toisen "varastoja". Jos unohdamme ajatukseen liittyvät eettiset ongelmat, voisi tuloksena hyvinkin olla ihan muuta kuin 1+1=2. Jos kaksi erilaista aivorakennelmaa yhdistyisi, lopputulos voisi olla jotain ennen kokematonta. Tai sitten ei, jos biologian rajat tulisivat vastaan tai jotkut muut, vaikeasti ennakoitavat ongelmat.

Paljon helpompi on kuvitella ihmisaivojen yhdistäminen tekoälyyn niin, että jälkimmäinen tehostaa aivojen toimintakykyä. Yleensä tällaiset kuvitelmat tähtäävät ajatuksellisesti jonkinlaisen superälyn kehittämiseen, mutta aivan yhtä hyvin voitaisiin tavoitella valtavaa taiteellisen lahjakkuuden tai emootioiden kokemiskyvyn lisäystä. Tällaisia mietteitä myös pelätään, koska niissä nähdään herkästi pyrkimys luoda jonkinlaisten yli-ihmisten luokka, jonka rinnalla me tavalliset ihmiset olisimme pelkkää jätettä tai korkeintaan aputyövoimaa.


* * *

Minään liittyvät filosofis-eettiset kysymykset ovat käytännössä paljon monimutkaisempi vyyhti kuin kysymys siitä, onko tietoinen minä muuta kuin tilapäinen aivokemiallinen luomus. On tietenkin hämmentävää, että aivoni kykenevät pohtimaan sitä, miksi kykenen kirjoittamaan, ajattelemaan, kuvittelemaan, näkemään unia. Koska hämmennykseen ei liene tarjolla pikaista lievennystä, täytyy asioiden tila vaan toistaiseksi hyväksyä ja todeta, että kiusallista tai ei, Minä on olemassa vain sen kosmisen silmänräpäyksen ajan, jonka aivoiksi kutsuttu hiukkasten tilapäinen suuren järjestyksen tila tuottaa.

Sielun ikuisuutta tai jotain sen sukuista janoavien lohdutukseksi voi lähinnä todeta, että jokaisen Minä on ihan samassa tilanteessa. Oikein rikas voi ostaa parhaan rahalla saatavan terveyden- ja sairaanhoidon, mutta silti jokainen meistä kohtaa vääjäämättä hetken, jolloin Minä katoaa samaan olemattomuuteen, josta se ties mistä syystä ilmestyi. En tiedä, lohduttaako ajatus sinua, rakas lukijani. Minusta se antaa elämän vakavuudella hyvää vastapainoa. Rikkaan Minä on yhtä pienestä kiinni kuin köyhänkin.

Muistan joskus lapsena miettineeni, miten ahdasta Taivaassa täytyy olla, jos sinne päätyvät kaikkina aikoina eläneet ihmiset, sieluina tai varsinkin täydessä lihassa. Aivojen tilapäisenä rakennelmana Minä ei tarvitse ollenkaan tilaa, vain hiukan auringolta lainattua energiaa. Se on siis täydellinen vastakohta ikuista elämää lupaavien uskontojen väitteille. Jos joku Minä sai jotain pysyvämpää aikaan elämänsa varrella, se voi säilyä hiukan pidempään kirjallisuutena, musiikkina, kuvataiteena tai tieteellisenä keksintönä. Minusta se on ihan riittävän ikuista kenen tai minkä tahansa Minän kunniaksi.

2 kommenttia:

  1. Luen juuri Stanislav Lemin kirjaa "Memoires of a space traveller". (syystä että kirjoitan juuri kirjaa tekoälystä, ja joudun ottamaan kantaa tietoisuuteen). Siinä herrasmiesastronautti Tichy saa vieraakseen tohtori Decantorin, joka ilmoittaa keksineensä sielun. Sellaistahan ei ole, kuten kaikki valistuneet tietävät. Mutta Decantor uskoo, että sielulla olisi valtava kaupallinen potentiaali, vaikka se on kallis (hinta vastaa pietä lentokonetta). Sillä kaikkihan (rikkaat) haluavat olla kuolemattomia. Vain vaivoin Tichy saa Decantorin uskomaan, että sielu on arvoton, ja itse asiassa se olisi helvetillisin ja hirvein keksintö, jota kukaan voisi ikinään tehdä. Olen täysin sama mieltä. Joten Tichy tuhoaa prototyypin, joka on keksijän vaimon sielu. Naisparka pelastuu kuolemaa pahemmalta kohtalolta; kuollut hön jo olikin, koska sielun valmistaminen tuhoaa aivokudoksen.

    VastaaPoista
  2. En edes muista, milloin olisin suhtautunut "sielun" käsitteeseen vakavasti, tosissani. En ole koskaan kaivannut "ikuista" elämää, sehän on tosiaan hirveä ajatus. Voi tietysti olla, että tyytyväinen elämä ilman sielua on vain kehittymättömyyttäni. Lukemani sielun puolustuspuheet ovat kuitenkin olleet järejstään niin typeriä, etten jatkossakaan murehdi asiaa. Kun kuolen, Minäni katoaa. Erinomaista!

    VastaaPoista