Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Vahvasti harhassa

"Riittävän karismaattinen ihminen saa fiksunkin lakkaamaan ajattelemasta." Terho Miettinen kiteyttää tähän lauseeseen aika hyvin tuoreen kirjansa Harhaanjohtajat : Vahvassa uskossa (Docendo 2017), jonka hän on koonnut rikostoimittaja Raija Pellin avustuksella. Miettinen katsoo asioita tuimasti, mutta silti hitusen kaihoisasti, koska hän on itse ollut aktiivinen helluntailainen. Se ei estä häntä kritisoimasta ankarasti, mutta uskonnoton lukija ei voi olla huomaamatta, ettei Miettinen halua sanoa joitakin ilmeisiä asioita suoraan ja kovalla äänellä. Miettiselle väärinkäyttäjät ovat väärinkäyttäjiä, eivät niinkään muut. Tämä kirjoittajalle suotakoon, mutta on se syytä merkille panna.

Miettinen käy läpi uskonnollisten hurmosliikkeiden yleisiä ja erityisiä asioita. Hänelle kaiken ytimessä on karismaattisuus, joka parhaimmillaan - uskonnollisen ihmisen näkökulmasta - pystyy antamaan voimaa ja turvaa suurellekin ihmisjoukolle, mutta toisaalta myös aiheuttamaan valtavasti inhimillistä kärsimystä ja taloudellista tuhoa kannattajilleen (normaalisti tämä karismaatikko itse rikastuu). Miettisen kertoma ei sisällä sinänsä mitään erityisen uutta ja yllättävää, mutta jos uskonnollisten liikkeiden pimeään puoleen ei ole erityisemmin tutustunut, kyllä tästä yleiskatsauksen lähinnä helluntailaisuuden piiristä saa. Syrjähypyt muiden ihmisten hyväuskoisuutta kylmästi hyödyntäviin organisaatioihin ovat vähäisiä, mutta se on ymmärrettävä ratkaisu.

Terho Miettisen tapa käsitellä aihettaan on kuitenkin jokseenkin epäammattimainen. Hän kyllä tuntee aihepiirinsä, on hankkinut runsaasti lisätietoja ja kirjoittaa hyvää suomea. Kirjan ongelmaksi lukijan näkökulmasta muodostuu aineiston organisointi ja tarinan kertomistapa. Sisällysluettelossa kaikki näyttää vielä hyvältä, mutta itse tekstin tasolla tulee jatkuvasti sellainen tunne, että asiat vain tupsahtavat sinne ja tänne ilman erityistä syytä. Esimerkiksi Miettisen arkkikonna Leo "Patmos" Meller putkahtelee esiin siellä sun täällä, vaikka hänelle on omistettu myös kokonainen luku. En tiedä, mikä rooli Raija Pellillä on prosessissa ollut, mutta kyllä kokeneen toimittajan olisi toivonut vähän kovemmalla kädellä pakottavan kirjoittajan miettimään tietokirjallista draaman kaarta. Sellaista ei nimittäin nyt ole.

* * *

Vaikka en pidä Harhaanjohtajia erityisen onnistuneena tietokirjana, se täyttää varmasti ison aukon juuri siksi, että se keskittyy ennen muuta helluntailaisuuteen, joka ei ole ollut otsikoissa yhtä selvästi kuin esimerkiksi lestadiolaiset, skientologit tai jehovantodistajat. Olin itsekin hitusen yllättynyt siitä, että Miettisen todistuksen mukaan sinänsä aika monenkirjavasta helluntailaisuudesta löytyvät kaikki "järjestäytyneen uskonnollisen rikollisuuden" (ilmaisu minun, ei Miettisen) tunnusmerkit: sadistiset, seksuaalisesti ylivirittyneet ja aina yhtä rahanahneet miehet ja naiset (kyllä, tässä kirjassa molemmat ovat hyvin edustettuina) panevat ihmettelemään, miten sokeaksi ihmisen voi nöyrryttää.

Yllättyneisyyteni tosin johtuu enemmänkin siitä, etten ole osannut yhdistää Miettisen tapaan kartanolaisuutta, åkerblomilaisuutta, korpelalaisuutta, Tapani Koivuniemen konsernia, Leo Mellerin imperiumia, Pirkko Jalovaaraa, Markku Koivistoa ja Patrick Tiaista. Ihan kaikkia konnia Miettinen ei nimeä, mutta riittävän monta kuitenkin. On tärkeää, että edes lahkojen ulkopuolella asioista uskalletaan puhua kiertelemättä. Onhan se mahdollista, että joku Miettisen nimeämistä karismaattisista johtajista on vilpitön ja viaton, mutta aika vaikeata sitä on uskoa.

Eräs kummallisimpia ilmiöitä, johon Miettinenkin moneen kertaan viittaa, on karismaatikon valtaan jääneen haluttomuus myöntää ilmiselviäkään rötöksiä, kuten rahojen anastuksia ja seksuaalista väkivaltaa. Näyttää kovasti siltä, että kun ihminen on "vahvasti uskossa", hän on aina myös vahvasti harhassa. 


* * *

En malta olla käsittelemättä toistakin tuoretta tietokirjaa. Silja Koskimiehen Hyvin pakattu, puoleksi myyty (Turun museokeskus 2017) on erittäin kiinnostava, hyvin koottu ja taitettu kirja. Hellas, Ipnos & Co ovat jokaisen vähän iäkkäämmän suomalaisen yhteistä tajuntaa ja ansaitsevat kaiken tämän huomion ja enemmänkin.

Minusta kirja olisi ansainnut myös kunnollisen kannen. Taittaja ja kustantaja ovat valinneet kanteen vuodelta 1958 peräisin olevan suklaarasian, joka ei millään tavalla kerro siitä, että kyseessä on suklaarasian kansi tai että kirjan päähenkilönä on Hellas. Kyse ei voi olla siitä, ettei parempaakaan ollut tarjolla, kun koko kirja on täynnä herkullisia ajankuvia ja tavattoman nostalgisia pakkauskuvia. Tein itse kolmessa minuutissa kilpailevan kannen, jonka perusteella itse olisin tähän kirjaan tarttunut kaikissa tilanteissa. Tutkimattomat ovat kustantajien ja graafikoiden tiet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti