Moraali ja motiivit

Huomaan jatkuvasti pohtivani moraaliin liittyviä asioita, vaikka olen niistä jo monesti kirjoittanut, jonkun mielestä ehkä liikaakin. Nyt ovat tuoreina aiheina esillä Perussuomalaisten hajoaminen ja pankkiiriliike Alexandrian tyly suhtautuminen asiakkaisiinsa. Käytän molempia tekosyynä eräiden yleisempien asioiden pohdiskelulle.

Jos asiaa äänestäjiltä kysyy, poliitikkojen moraali on yleisesti ottaen joko kadoksissa tai kyseenalainen. Tietenkin se yksilö, jolle ääni annetaan, tuntuu ainakin politiikan kontekstissa olevan eettisesti muita toimijoita ylempänä. Tätäkin ylevyyttä joutuu silti pohtimaan, kun juuri omalla äänellä valituksi tullut vaihtaa yhtäkkiä puoluetta eli "pettää äänestäjän". Ensimmäinen reaktio lienee useimmilla tunne moraalisesta petoksesta. Kun kerran asettuu puolueen X listoilla äänestettäväksi, sitä sitoutuu moraalisesti tämän puolueen arvoihin ja ohjelmaan, vaikka olisi kuinka ruksannut nimensä perään erittäin vähän arvostetun varauman "Sit.".

Kun näitä loikkareita ja heidän kohtaloitaan on seurannut vähän pidemmän aikaa, syntyy vahva mielikuva kahdesta aivan eri lajin takinkääntäjästä. Aito takinkääntäjä on yksinkertaisesti opportunisti, joka vaihtaa arvoja ja puoluetta sen mukaan, mikä on itselle edullista tai minkä ainakin toivoo tuovan paremman tilin. Harvemmin nämä häpeämättömät suurta kansansuosiota nauttivat, mutta ei ulkopuolisen silmin karkeakaan opportunismi näytä kaikkia äänestäjiä karkottavan. Edes oikeuden tuomio oman edun ajamisesta julkisessa tehtävässä ei näköjään ole poliitikolle ylittämätön este.

* * *

Osa poliittisista takinkääntäjistä toimii kuitenkin eettisesti kestävällä tavalla siirtyessään pois ryhmästä, jonka arvomaailma tai käytännön politiikka ei itselle enää kelpaa. Olisi äänestäjien pilkkaamista teeskennellä olevansa puolueen Y vahva kannattaja, vaikka todellisuudessa onkin puolueen Z salarakastaja. Mitä kauempana vaaleista siirtymän toteuttaa, sitä uskottavampi se on. Moni aatteellinen loikkari onkin menestynyt erinomaisesti, koska kyllä me äänestäjät aika usein myös älyämme, onko kysymys opportunismista vai arvokriisistä.

Kokonaan toisenlaisten moraalikysymysten äärelle siirrymme, kun pohdimme ääneen, pitäisikö pankkiiriliike Alexandrian työntekijöiden tuntea syvää häpeää sen johdosta, että entinen johtaja Satu Kouvalainen upean rohkeasti kertoo, ettei asiakkaan eduista huolehtinut kukaan, vaan koko liikentoimintamalli perustui ja perustuu itse asiassa hölmöjen tai vastustuskyvyttömien ihmisten huiputtamiseen. Tyhmä ei ole se joka huiputtaa vaan se, joka ei sitä ajoissa huomaa.

Ainakaan Alexandrian toimiva johto ei tunnontuskista näytä kärsivän, vaan kiistää naama peruslukemilla kaikki Kouvalaisen väitteet. Näinhän sekä politiikassa että taloudessa on eliitti tottunut tekemään, sillä rehellisyyttä arvostavat todellisessa maailmassa vain ne, jotka toimivat itse rehellisesti. Vaikka emme tietenkään odota kuulevamme Alexandrian häikäilemättömien bankstereiden suusta rehellistä puhetta, voimme silti kysyä, eikö näitä ihmisiä yhtään hävetä edes illalla kylppärin peilin edessä? Eikö sieltä, missä normaaleilla ihmisillä on ns. omatunto, kuulu mitään ääntä, kun pankkiiri houkuttelee vanhuksen sijoittamaan vähäisen omaisuutensa sijoitukseen, jonka pankkiiri tietää skeidaksi, vaikka myykin erinomaisena mahdollisuutena turvata ikääntyvän ihmisen talous? Miten sellaisen jälkeen voi nukkua?

* * *

Inhorealistisen oletuksen mukaan - ja myönnän itse aika usein lankeavani tällaiseen ajatteluun - osa toisia ihmisiä häikäilemättä nylkevistä toimijoista hakeutuu tietoisesti tällaisiin asemiin, koska heillä ei satu olemaan empatian tuntemisen kaltaista haitallista vaurastumisen estettä. Varsin yleisen näkemyksen mukaan pankkiirien lisäksi tähän porukkaan kuuluvat melkein kaikki juristit ja ihmeitä tarjoavat puoskarit, mutta myös useimmat poliitikot. Onkin vaikea kiistää sitä, että osalla näistä toimijoista ei selvästikään ole myötäelämisen kykyä ja neutraalissa testissä varmaan tulisi aika monta raksia tyypillisen psyko- tai sosiopaatin määrittelytaulukkoon.

Mutta julkinen moraali ei ole pelkästään sitä, onko sattunut syntymään moraalittomaksi vai ei. Kysymys on myös valvonnasta ja häikäilemättömyyden estämisestä tai ainakin rajoittamisesta. Suomessa laki kieltää myymästä homeopaattista valmistetta lupauksella, että se parantaa mummun kihdin tai serkun diabeteksen. Saa kehua katteetta, mutta ei suoraan valehdella. Periaatteessa myös politiikassa vallitsee jonkinlainen kansalaisvalvonta: toistuvasti häikäilemättä valehteleva tai omaa etuaan pelkästään ajava jää lopulta vaille tarvitsemaansa kannatusta.

Siinä missä poliitikoilla on ohipääsemätön moraalitesti toistuvissa äänestyksissä, talouselämän moraalia voidaan valvoa vain tiukasti pakottavilla ja riittävän vahvoilla sanktioilla uhkaavilla laeilla. Tässä törmätään ja on jo törmätty ideologiseen ristiriitaan. Oikeistolaisille on vastenmielistä sallia talouselämän julkinen ja toimiva valvonta, koska oman arvomaailman eräs osa pitää moraalisesti hyväksyttävänä henkilökohtaisen edun häikäilemätöntäkin ajamista. Niinpä lainsäädäntömme ei kykene puuttumaan pankkiiriliike Alexandrian tyyliseen laillistettuun ryöstelyyn. Sitä voidaan moraalisesti moittia, mutta moititut eivät ole moksiskaan, koska vallassa oleva eliitti ei tule koskaan säätämään laittomaksi kohtuutonta rikastumista muiden kustannuksella.