Suoraa puhetta

Jos joku olisi etukäteen väittänyt, että luen kiinnostuneena viihdetelevision veteraanin muistelmia, olisin naurahtanut itsekin epäuskoisena. En katsele televisiota kuin satunnaisesti, enkä ole edes marginaalisesti kiinnostunut ns. viihdetelevisiosta. Tunnen ohjelmailmiöitä nimeltä, mutta syvempi tuntuma on jäänyt jonkun yksittäisen Munamiehen tasolle. Minkään ei siis olisi pitänyt houkutella minua tarttumaan Jorma Sairasen kirjaan Daddy Cool : Kolme vuosikymmentä televisiomaailman huipulla (Teos 2017). Sen kuitenkin tein ja sain kirjasta jopa virikkeen tähän tekstiin.

Minua ei Sairasen pariin houkutellut mahdollisuus lukea hänen näkemyksiään tunnetuista julkkiksista. Sen sijaan minua kiinnosti lukea, miten suoraan suorapuheiseksi mainostettu Sairanen tohtii television maailmasta loppujen lopuksi kirjoittaa. Televisio on iso yhteiskunnallinen tekijä ja peloton suorapuheisuus niin harvinaista, etten voinut vastustaa houkutusta. Sanon suoraan, että kannatti langeta. Vaikka kirja on ajoittain vähän puuduttava alan ulkopuoliselle erityisesti loputtoman henkilögallerian takia, pidän sitä arvokkaana yhteiskunnallisena puheenvuorona asiasta, josta yleensä puhutaan lähinnä potaskaa ja palturia.

Jorma Sairanen kuvaa mainettaan "vittumaisena miehenä" terveen itsekriittisesti ja samalla kintaalla viitaten. Hänen itsetuntonsa ei tarvitse mielesteleviä tekokehuja, vaikka aitoja kiitoksia hän myöntää jääneensä vähän kaipaamaan. Vaikka Sairasen kiinnostuksen kohteet ja arvomaailma ovat minulle hyvin etäisiä, hänestä syntyy sympaattinen, rehellinen vaikutelma. Varmasti myös Sairanen on tehnyt elämässään noloja kompromisseja, mutta on hän ainakin oman todistuksena mukaan myös säilyttänyt omantuntonsa häkellyttävän hyvin. Se on vaatinut ajoittain myös vaarallisista houkutuksista kieltäytymistä ja itsekuria. Ehkä vittumainen mies neuvottelupöydässä ja pomona, mutta todennäköisesti myös johdonmukainen ja oikeudenmukainen.

* * *

Televisioviihdettä ei kukaan oikein tunnusta arvostavansa, mutta alan rahoituksen kannalta se on ollut keskeisessä merkityksessä. Sairasen kaltaiselle elokuvakerhomenneisyyden rasittamalle ihmiselle se on ollut työtä, vaikka ei intohimo. Olisikin rasittavaa lukea muistelmia, joiden kirjoittaja ei haluaisi ottaa minkäänlaista etäisyyttä siihen kuraan, josta harvat huiput vaivalloisesti nostavat päätään. Mainostelkkaria ja matalamielistä viihdettä inhoavalle Sairasen suoruus tuottaa monta hupaisaa hetkeä, vaikka kirjoittaja ei missään nimessä mässäile kollegojen ja vastaantulleiden nilkkien haukkumisella. On silti jotenkin virvoittavaa lukea, kuinka Sairanen haukkuu Ylen Lauri Kivisen ja Atte Jääskeläisen tylyin sanoin (Kivinen on "tylsä" ja Jääskeläinen "alan häikäilemättömin peluri"). 

Kuten meillä kaikilla, Sairasellakin on omat kaverinsa, joista hän kirjoittaa lempeästi ja sitten ne muut, jotka saavat kuulla suorasukaisen arvion, jos ovat Sairasen mielestä edes sen arvoisia. Mielenkiintoisesti nousee monissa henkilökuvissa esiin ahneus. Yhdysvaltalaiset elokuva- ja televisioalan ihmiset Sairanen niputtaa yhteen juuri tolkuttoman rahanahneuden perusteella, kaikki on vain rahaa, rahaa, rahaa. Yllättävän monen alan ihmisen tärkeimmäksi ikäväksi piirteeksi Sairanen nimeää saman persouden rahalle. Hän myöntää, ettei itsekään ole suoranaisesti vältellyt taloutensa kohentumista, mutta jos hänen kertomaansa on uskominen - ja miksi ei olisi? -, aika moni ihailtu artisti ja tuottaja toimii rahan ehdoilla ja ahneus keulakoristeenaan.

Sen sijaan mitään seksipaljastuksia ei kirjasta löydy, koska tai vaikka Sairasella itsellään on mainetta naistenmiehenä ja pornografian ystävänä (väite Suomen suurimmasta pornokokoelmasta on Sairasen mukaan kuitenkin pötypuhetta). Muiden seksuaalista käyttäytymistä Sairanen ei moralisoi, se on selvästi jokaisen yksityisasia. Minusta tämä ratkaisu on ollut onnistunut ja kritiikki kohdistuu nyt aidosti epäpätevyyteen, ammattitaidottomuuteen ja huonoon johtamiseen. Jälkimmäisestä varsinkin Sairasella on paljon mielenkiintoista ja arvokasta sanottavaa. 

* * *

Jorma Sairanen ei teeskentele, että hänen uransa olisi ollut suomalaiselle kulttuurille korvaamaton asia. Hän kuitenkin toteaa ilman itsekehua, että kaiken kuran keskellä hän ja muut viihdetelevision toimijat ovat antaneet maailmalle myös kulttuurisesti kiinnostavia ohjelmia ja ilmiöitä. Sairasen oma suosikki on Twin Peaks, elokuvapuolella Ilmestyskirja. Nyt. 

Kirjan eräs punainen lanka on pohtia isojen toimijoiden (Yle, MTV, Nelonen jne) keskinäisiä suhteita, joista Sairanen mitä ilmeisimmin tietää enemmän kuin kukaan muu tässä maassa. Tai sitten hän on ainoa, joka uskaltaa sanoa ääneen näkemyksensä. Yleä koko uransa ajan vältellyt Sairanen yhtyy normaaliin oikeistolaiseen kritiikkiin Ylen kankeudesta, suojatyöpaikkaluonteesta ja varovaisuudesta. Toisaalta hän ei myöskään anna järin maireaa kuvaa kaupallisen television toimijoista, joista lähinnä Tauno Äijälä saa tyydyttävän arvosanan.  Ehkä juuri tämä tasapuolinen tylyys kaikkea ammattitaidottomuutta ja osaamattomuutta kohtaan on parasta Sairasta. Hyviäkin tyyppejä maailmassa on, mutta harvemmin johtavissa ja päättävissä rooleissa.

Daddy Cool ei tietenkään ole objektiivinen kuvaus suomalaisen television kehityksestä 1980-luvulta nykyhetkeen. Sen subjektiivisuus ei kuitenkaan tunnu putkinäköisyydeltä, vaan sirpaleisuudestakin syntyy jonkinlainen synteesi. En osaa sitä varsinaisesti kiteyttää, eikä ole osannut Sairanenkaan. Silti kirjan luettuaan on sellainen tunne, että jonkin pienen osan tästä maailmasta ymmärtää aiempaa paremmin. Ei hassumpi saavutus.