Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 15. toukokuuta 2017

Kuplassa

Olen näitä asioita pitkään miettinyt, mutta vasta Pirkko Saision haastattelu Hesarissa - tai pikemminkin sen herättämä kiihtymys ja mielenpahoitus - saa minut kirjoittamaan julkisesti. Saisiota on syytetty jonkinlaisesta petturuudesta ja vihollisen auttamisesta, kun hän on puolustanut näkemystä, jonka mukaan keskustelu on ainoa sivistynyt tapa vähentää ennakkoluuloja, vihaa ja väkivaltaa. Ehkä suurimman mielenpahoituksen on aiheuttanut se, että Saisio sanoo ääneen eläneensä juuri sellaisessa "punavihreässä kuplassa", josta oikeistohenkiset niin mielellään pilkallisesti puhuvat.

Kuplista aion tässä itsekin puhua, sillä täysin riippumatta siitä, onko jonkin tietyn kuplan määrittely tai nimeäminen osuvaa vai ei, kyllä nämä mukavuuskuplat ovat todellisuutta ja ovat sitä aina olleet. Useimmille meistä ihmisistä näyttää olevan tyypillistä suojella minäkuvaamme ja maailmankatsomustamme välttelemällä poikkeavien näkemysten kohtaamista ja pysyttäytymällä aina kun se vain on mahdollista siinä omassa mukavuusaluekuplassamme. En halua moralisoida tätä sen kummemmin, syyllistymme siihen jokseenkin kaikki joka tapauksessa. Sen sijaan haluan Saision tavoin kysyä, onko kuplaan pitäytyminen järkevää tai tuloksellista.

Itselleni kysymys on ennen muuta siitä, miten suhtaudumme epämukaviin tosiasioihin. Niistähän on usein helppo pysytellä erosta ja jopa unohtaa, että sellaisia onkaan. Mutta jos ylipäätään tavoittelee elämässä jonkinlaista totuudellisuutta eli ei suostu elämään pelkästään valheessa, jossain vaiheessa on pakko myöntää, että oman kivan kuplan ulkopuolella on tavattoman paljon ihmisiä. Mikä tärkeintä, myös nuo oman kuplani ulkopuolella olevat ihmiset ovat omasta mielestään oikeassa ja minä väärässä. Pysyttelemällä kuplan sisällä en saa koskaan tietää, miksi tuo toinen ihminen ajattelee aivan toisella tavalla. Ennen muuta voin kuvitella olevani itse aina oikeassa.

* * *

Poliittinen opiskelijaliike 1970-luvulla perustui suuressa määrin tällaisiin kupliin. Jokaisella ryhmällä oli omat lehdet, bileet, juhlat ja julkilausumat. Kuplien vastakkainasettelu oli hyvin jyrkkää ja tahallista törmäilyä tapahtui tuon tuostakin. Jälkiviisaasti sitä kaikkea voi ironisesti pilkata ja omahyväisesti moittia lapsellisesta ideologisuudesta. Tuolloiseen kuplien taisteluun sisältyi kuitenkin aina halu väitellä, mitellä ajatusten ja ideoitten tasolla. Vaikka toisen kuplan väkeä kuinka haukuttiin, samalla koko ajan myös näkemykset kävivät julkista taistelua, jonka tarkoitus oli vakuuttaa puolensa valitsemattomat siitä, että juuri se meidän kuplamme on kuplista paras.

Olisi liioittelua väittää, että 1970-luvun kuplaelämässä palavasti tähdättiin totuuteen ja vain totuuteen. Kyllä valikoiva puhe osattiin jo silloin, kun piti puhua esimerkiksi Neuvostoliitosta tai imperialismista. Mutta ainakin meillä ns. perustason ihmisillä oli kyllä myös halua tietää, miten asiat oikeasti ovat esimerkiksi ns, kehitysmaissa. Monet asiat olivat myös niin uusia, ettei missään kuplassa kunnolla tiedetty, mikä olisi "oikea" suhtautumistapa. Monet oikeistolaisetkin olivat vilpittömän kiinnostuneita esimerkiksi latinalaisen Amerikan epäoikeudenmukaisista maanomistusoloista ja tilanteen muuttamisesta. Eikä meillä toisella laidalla oikeasti Stalinia ihailtu, propagandan tasolla ainakin korostettiin sitä, ettei Neuvostoliitto enää ole kuten Stalinin aikana.

Oivallus siitä, että taistelun voi voittaa vain tuntemalla vastustajan aseet (ajatukset), tuli ainakin itselleni juuri 1970-luvulla. Rupesin lukemaan suomalaisen poliittisen historian kirjallisuutta, joka valtaosin oli varsinkin silloin valkoisen vallan ideologisesti kyllästämää. Jollain tavalla sitä kuitenkin ymmärsi, että jos oikeistolaista ideologiaa vastaan haluaa toimia, on sitä myös opittava tuntemaan. Iän myötä tällainen maailman moniäänisyyteen tutustuminen on tullut koko ajan tärkeämmäksi. Propagandaa on aina tylsä lukea. Kertoi totuus mitä hyvänsä, kyllä se on aina mielenkiintoisempaa. Myös silloin, kun totuus ei maistu omassa kuplassa hyvältä. Totuuden jälkimaku on hyvä.

* * *

Rohkeus tulla omasta kuplasta ulos tai peräti vierailla vihamielisessä kuplassa ei synny tyhjästä. Se vaatii oivallusta siitä, että se oma kupla ei ole koko totuus, vaikka ehkä enemmän totta kuin valhetta. Jos ei ole halua ja uskallusta selvittää totuutta silläkin uhalla, että se ei ole miellyttävä, hommaa ei kannata edes aloittaa. Itse olen jo aikoja sitten päättänyt, etten anna mukavuudenhalun tai tyhjän kiltteyden ohjata pyrkimystäni ottaa selvää asioista. Eihän se helppoa ole, mutta nykyään ajattelen, että minun täytyy yrittää ymmärtää myös kaikkein kauimpana omistani olevia näkemyksiä. Eivät nuo omistani poikkeavat näkemykset mistään mystisestä "pahasta" ole syntyneet, vaan erilaisesta elämästä ja erilaisista kokemuksista. Siksi olen valmis kohtaamaan uskovaisen, äärioikeistolaisen, rasistisen tai minkä tahansa muunkin ihmisen ja kuulemaan, miten hän perustelee näkemyksensä.

Olen testannut tätä omasta kuplasta poistumista yrittämällä eläytyä esimerkiksi hyökyaallon kaltaisen maahanmuuton säikäyttämän tavallisen suomalaisen ajatuksiin ja myös avoimesti natsihenkisten ihmisten tapaan nähdä maailmaa. Vaikka uskonnot väsyttävät minua tavattomasti, olen tuon tuostakin yrittänyt eläytyä tilanteeseen, jossa ihminen lujasti uskoo jumaliin ja järjestää elämänsä sen mukaan. MInusta tuntuu, että Pirkko Saisio on tehnyt tätä samaa, vaikka varmaan aivan eri tavalla kuin minä. Lopputulos kuulostaa kuitenkin tutulta: emme selviä rähisemällä, meidän täytyy oppia kuuntelemaan ja ymmärtämään eri mieltä olevia, vaikka emme olisi heidän kanssaan samaa mieltä.

Joudun myöntämään, että maailmassa on myös vihasta eläviä ihmisiä ja liikkeitä. Heidän kanssaan ei välttämättä koskaan dialogia synny, vaikka kuinka omasta kuplasta luopuisi. Mutta näitten vihan kuplassa elävienkin ajattelua voi yrittää ymmärtää, jos ei muuten, niin siinä tarkoituksessa, että sen leviämiselle voisi tehdä jotain. Kun väittelee uusnatsin kanssa, tärkein kohde ei ole tämä uusnatsi vaan keskustelua kuunteleva, huolestunut ja perusturvallisuuden tunteensa menettänyt kansalainen. Minun täytyy kyetä vakuuttamaan hänet siitä, etteivät asiat hoidu hyvin uusnatsin reseptillä, vaikka he kuinka lupailevat. Mutta jos käännän selkäni ja jätän tuon uusnatsin paasaamaan yksin - ja tätähän ns. punavihreässä kuplassa elävät usein tekevät -, hylkään tuon pelotellun kanssaeläjän. Hänen takiaan siitä omasta kuplasta on ainakin syytä poistua. Jossain vaiheessa sitten huomaa, että kaikkein mielenkiintoisinta on voida liikkua kuplien ulkopuolella ja kohdata muita varmoista ennakkototuuksista luopuneita. Kokeile edes.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.