Jos sillä koolla on sittenkin merkitystä?

Olen eräässä vanhassa blogitekstissä pohtinut resoluution, yksityiskohtien määrän merkitystä. Asia on taas pyörinyt mielessä, kun olen seurannut sivusta nuorempien sukupolvien kännykän täyttämää elämäntapaa. Elän itse 28-tuumaisen PC-näytön maailmassa, jossa ajoittainen siirtymä läppärin puolta pienempään ruudunkokoon tuntuu aina vähän ahdistavalta ja synnyttää halun työntää päälle käyviä reunoja kauemmas. Käytän muutaman kerran vuodessa kännykkääni jonkin pienen asian kuten bussin lähtöajan tarkistamiseen, mutta mieleeni ei tulisikaan ihailla valokuvia tai katsoa videota kännykän kautta (eikä pääsyy ole se, että kännykkäni on vanha, resoluutio alhainen ja Androidin versio jostain jurakaudelta).

Hyvin monelle ihmiselle kuitenkin näyttää riittävän mainiosti se, että suurin osa kuvista ja myös videokuvasta nautitaan pääsääntöisesti kännykän mitättömän kokoiselta ruudulta tai korkeintaan läppärin/pädin vain vähän isommalta näytöltä. Minua tällainen asiain tila huolestuttaa. Huolestuttaa siksi, että vaikka näytön resoluutio olisi kuinka hyvä - ja sehän on käsittämättömän hyvä näissä nykyisissä lippulaivoissa ja niitten halvemmissa saattoaluksissa -, ihmisen aivot ja silmät eivät ole kehittyneet hahmottamaan asioita pienoiskoossa. Itse olen aina kokenut, että pienoismalli on korvike 1:1-todellisuudelle. Muovinen lentokoneen pienoismalli korvasi sen, ettei sitä Spitfireä tai Messerschmittiä voinut oikeassa koossa saada. Oma lapsuuteni ja nuoruuteni osui aikaan, jolloin oikeankokoista kuvaa saattoi nähdä vain elokuvateatterissa. Kaikki muu oli pienoismallia.

Sittemmin ajat ovat muuttunet. Suurimmat televisiot muistuttavat kooltaan kumollaan käännettyä lastensänkyä (voi isompiakin jo olla), eikä yli 30-tuumainen tietokoneen näyttökään enää ole pelkästään teknisten suunnittelijoiden ja varakkaiden ulottuvilla.Itse en juuri katsele pienikokoisia paperivalokuvia, vaan niistä tekemiäni skannauksia, jotka hyvällä resoluutiolla täyttävät koko ruudun. Minusta se on ainoa siedettävä korvike todellisuudelle. Joissakin tapauksissa, kuten pienten hyönteisten tai kasvien osien kohdalla, se jopa ylittää todellisuuden suurentaessaan vaivoin näkyvän kohteen ihailtavaksi kaikkine yksityiskohtineen. Aivomme janoavat tarkkuutta 1:1 tai mikäli se vain on mahdollista, vielä parempaa.

* * *

Vai janoavatko? Saamani huolipalautteen perusteella eivät välttämättä ollenkaan. Huoleni on sekä perusteeton (pieni kuva kelpaa oikein hyvin ja onhan niitä isompia ruutuja tarvittaessa vielä jossain) että jotenkin loukkaava. Ikään kuin minun tapani katsoa (1:1 tai sitäkin parempi) olisi jotenkin parempi kuin sillä, jolle riittää pienempikin. Tätä asiaa en tietenkään voi ratkaista pelkällä omalla päätökselläni, joten seuraavassa on ajatuksia siitä, miksi koolla on merkitystä ainakin visuaalisen informaation kohdalla.

Viittasin jo aivoihin ja ihmisen silmään. Täysin vailla todisteita väitän, että ihmisen silmä on evoluution myötä kehittynyt näkemään hyvin sekä panoraamaa (näkyykö taivaanrannalla nouseva ukkospilvi) että havaitsemaan merkittäviä yksityiskohtia makrotason kohteissa kuten syötävissä hedelmissä. Monet kykymme perustuvat kokonaan stereonäköön, jonka tarjoaa mahdollisuuden suorittaa aivoille etäisyyksien arviointia ilman ensimmäistäkään geometristä kaavaa. Värien hahmotuskykyämme on vaikea rinnastaa mihinkään, kun emme kykene eläytymään toisten lajien maailmaan. Kyvyllä erottaa asioita värin perusteella on kuitenkin ollut suuri merkitys biologisessa selviytymisessä. Kypsän hedelmän värin erottaminen lehtimassasta on voinut olla elämän ja kuoleman kyky.

Ihmisen näkökyky ei kuitenkaan ole korostuneen tarkka. Emme erota yksityiskohtia sen paremmin kaukaa kuin ihan läheltäkään. Kysymys ei ole resoluutiosta, joka luonnossa on aina täydellinen, vaan silmän kyvystä tarkentaa. Lyhyesti: meidän silmämme eivät ole sen paremmin kaukoputkia kuin mikroskooppejakaan. Olemme erikoistuneet siihen välimaastoon. Kun luonnossa noin 2 metrin pituinen ihminen kutistuu näytöllä noin 2 cm:n pätkäksi, tapahtuu vääjäämättä kaksi asiaa. Silmämme ja aivomme eivät kykene enää poimimaan kaikkia resoluution tarjoamia informaatiohiukkasia ja tämän seurauksena aivomme tulkitsevat näkemämme kuvan uudella tavalla. Kun pienoismallin suhde huononee, yleishahmon ja asetelman rooli korostuu yksityiskohtien kustannuksella. Joskus tämä voi olla tavoitekin: arkkitehtuuria ei yleensä kannata arvioida parin sentin etäisyydeltä. Mutta jos kaikki visuaalinen informaatio pienennetään, tuskin asiat voivat jäädä ihan ennalleen.

* * *

Huoleni visuaalisen informaation koosta ei johdu siitä, että näkisin jotain katastrofaalista olevan kehkeytymässä. En tiedä, mitä tyytymisestä hyvin vahvoihin pienennyssuhteisiin voi seurata tai seuraa. Kännykkään tottuneiden mielestä ei varmastikaan yhtään mitään. 28:n tuuman näytön pienuutta usein harmitteleva sen sijaan ajattelee, että kännykästä kaiken katsova menettää yksityiskohdat. Niin, ne yksityiskohdat. Ei niillä tietenkään aina ole merkitystä. Edellä mainitsemani arkkitehtuurin lisäksi ihmissuhteet lienevät asia, jossa riittää, että kasvojen ilmeet pystyy jotenkin hahmottamaan kehonkielen lisäksi. Tyypillinen yhdysvaltalainen sit com ei herkuttele visuaalisesti vaan sanallisesti.

Mutta onhan niitä valtavasti asioita, joissa juuri yksityiskohdat ovat se olennainen asia. Luontovalokuvaajat arvostavat sitä, että kohteesta saa ns. karvantarkan kuvan. Ei siksi, että yksittäinen karva olisi merkittävää informaatiota vaan siksi, että karvoitus on olennainen osa kuvattavaa kohdetta, sen todellisuutta. Ilman tuota karvantarkkuutta lintu- ja nisäkäskuvaaminen olisi aika yksitoikkoista. Kännykällä kuvaa katsova ei tietenkään välttämättä aina kaipaa karvantarkkuutta, mutta osaako hänkään jonkin ajan kuluttua sitä enää kaivata tarkkuutta edes silloin, kun se on olennaista kuvan viestin välittymisen takia? Yhtään sen enempää kuin ihminen osaa kaivata rehevää maisemaa, joka katosi vuosikymmeniä sitten.

Olen ilmeisesti huolissani siitä, että ihminen tottuu hahmottamaan asioita vääristyneessä, informaatiota kadottavassa ja piilottavassa muodossa. Elokuvateatteriesityksiä varten elokuvat tehdään edelleen täyteen visuaalisia yksityiskohtia ja tätä myös monet arvostavat. Mutta kun sama katsotaan 5 x 10 sentin ruudulta, hukkaanhan ne vääjäämättä menevät, koska silmämme ja aivomme niitä enää hahmota. Tyypillinen kännykkäkuva on ehkä selfie, jossa kohde täyttää pienenkin ruudun ja olennaista on ilme, asetelma. Ehkä emme kuitenkaan ihmiskuntana halua maailmaan, jossa "kuva" tarkoittaa vanhaa kymppikuvaa pienempää visuaalista pelkistystä? Yksityiskohdat vaativat riittävää kokoa. Älkää siis kärrätkö ainakaan ihan kaikkia isoja näyttöjä vielä kaatopaikalle. Joskus vanhakin voi olla oikeassa.

(Klikkaa kuvaa, jos haluat nähdä karvatkin kunnolla.)