Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 18. toukokuuta 2017

Islam, islamismi, jihadismi

Sam Harris, yhdysvaltalainen filosofi, neurotutkija ja tunnettu järjestäytyneiden uskontojen kriitikko ja Maajid Nawazin, brittiläinen poliittinen aktivisti ja entinen jihadisti, ovat tarttuneet pienessä keskustelukirjassaan Islam ja suvaitsevaisuuden tulevaisuus (Scanria 2017) islamin härkää sarvista. Tavoitteena ei ole sen vähäisempi kuin yritys hahmottaa ulospääsyä väkivaltaisen jihadismin ja ainakin toistaiseksi hiukan vähemmän väkivaltaisen, äärioikeistolaisen ja rasistisen maahanmuuton vastustajien välisestä ahtaasta rakosesta.

Risto Mikkosen suomennosta ei voi sinänsä moittia, sillä alkuteoksen tyyliä on ollut äärimmäisen vaikea siirtää suoraviivaisen suomalaisen keskustelutavan puolelle.  Kohtelias sanailu käy silti välillä kärsimättömän hermoille. Tämä voisi toimia puhuttuna paremmin. Mutta itse asia on iso, vakava ja tärkeä meille kaikille tässä maailmassa eläville. Daesh-järjestön brutaalit kiduttajat ja murhaajat ovat äärimmäinen esimerkki modernista, islamiin ainakin näennäisestä tukeutuvasta välivaltaisesta liikkeestä, joka ei peittele pyrkimystään valloittaa koko maailman hallinto ja hävittää kaikki ne ihmiset, jotka eivät edusta samaa islamin tulkintaa kuin järjestön johto.

Harris ja Nawazin ovat molemmat perehtyneet aiheeseensa, Harris ulkopuolisena tutkijana, Nawaz kriittiseksi muuttuneena muslimina. Miehet ovat pohjimmiltaan hyvin samaa mieltä, mutta kirjaksi väännetty dialogi tarjoaa molemmille mahdollisuuden pohjustaa näkemyksiään. Harris pääosin kyselee ja Nawaz yrittää selittää ei-muslimilukijoille, miksi yksinkertaisia tai yksiselitteisiä vastauksia on niin vaikea antaa. Jos joku on kuvitellut, että islamissa on vain kaksi valtavirtaa (sunnit ja shiiat), Nawaz kyllä palauttaa todellisuuteen korostamalla uudelleen ja uudelleen erilaisten tulkintojen moninaisuutta. Islamissa ei ole paavia, vaikka kalifaatin herraksi pyrkijöitä riittää.

* * *

Kirja heijastelee ennen muuta Ison-Britannian tilannetta, vaikka Nawaz tuntee hyvin myös synnyinmaansa Pakistanin olosuhteet. Nawaz pystyy kertomaan asioista sisältäpäin, koska hän toimi aiemmin islamistisessa ryhmässä Hizb ut-Tahrir. Nykyinen rooli sekulaarin islamin puolestapuhujana on saattanut Nawazin hengenvaaraan, joten hän ei puhu lämpimikseen. Lienee syytä kuunnella tarkasti, miten Nawaz selittää perustermit: islam on uskonto, jota tulkitaan monilla eri tavoilla eikä yhtä islamia ole kuin hyvin yleisellä tasolla; islamismi on poliittista toimintaa, jolla tavoitellaan islamin hallitsemaa yhteiskunnallista valtaa eli teokratiaa; jihadismi on politiikan ohittavaa islamismin toteuttamista väkivaltaisin keinoin.

Nawazin perusajatus on, että vain osa islaminuskoisista on islamisteja tai tukee pyrkimystä teokratiaan ja vielä pienempi osa on jihadisteja, joiden väkivaltaisuutta hyvin suuri joukko islaminuskoisia kavahtaa ja kauhistelee. Sam Harris ei ehkä kysy asiaa suoraan, mutta välillisesti kuitenkin pohtii, onko tavallisia ei-väkivaltaisia islaminuskoisia riittävästi estämään islamistien ja jihadistien pyrkimykset. Harris on aika skeptinen, mutta on päättänyt julkisesti tukea Nawazin Quilliam-järjestöä, joka pyrkii torjumaan ääriliikkeiden vaikutusta muslimikulttuureissa.

Kirja auttaa ymmärtämään sitä monimutkaista maailmaa, jonka yksittäinen uskonnollisesti aktiivinen muslimi joutuu kohtaamaan. Nawaz korostaa tiedon ja Koraanin maltillisten tulkintojen merkitystä. Hänen mielestään useimmat jihadistien tulkinnat ovat joko selvästi perusteettomia tai ainakin äärimmilleen tulkittuja. Ei-muslimin on vaikea eläytyä tähän lingvistis-teologiseen rytöön, mutta jos on Nawazia ja Harrisia uskominen, sitä ei islamin kohdalla voi välttää.

* * *

Maallistunut, suomalainen ei-muslimi on hämmentynyt. Islamin tulkintojen monimutkaista maailmaa on jokseenkin mahdoton ymmärtää, eivät sitä tunnu ymmärtävän muslimit itsekään. Loppujen lopuksi useimpia kiinnostaa vain yksi kysymys: onko tuo Suomeen (tai minne tahansa muualle) muuttanut islaminuskoinen tavallinen, maltillinen ihminen vai kiihkoileva islamisti (paha juttu, ei ollenkaan tervetullut) vai peräti rauhallista teeskentelevä jihadisti, joka vain odottaa sitä hetkeä, jolloin suljemme silmämme ja hän pääsee katkaisemaan kaulamme (erittäin paha juttu, kukaan ei tällaisia halua lähelleen).

Harrisilla tai Nawazilla ei tietenkään ole yksinkertaisia vastauksia tähän peruskysymykseen. Kenelläkään ei ole. Silti ratkaisuna ei ole ainakaan yksittäisen maahanmuuttajan syynääminen (vaikka sitäkin on tietyissä vaiheissa syytä tehdä, kun tullaan esimerkiksi seudulta, jossa Daesh on saanut turpiinsa) ja rankaiseminen varmuuden vuoksi, vaan maltillisten islamilaisten enemmistön nouseminen sekä islamisteja että jihadisteja vastaan. Harrisin ja Nawazin viesti tuntuu olevan, etteivät omaa syntitaakkaansa kantavat siirtomaaisännät voi ratkaisevasti asioihin vaikuttaa, vaikka haluakin olisi. Tämä on viime kädessä islaminuskoisten oma taistelu.

Vaikka sitä on itse täysin maallistunut ja uskonnoton, on tässä tilanteessa tietenkin annettava kaikki tuki ja kannustus Nawazin kaltaisille toimijoille, jotka oman henkensä uhalla yrittävät padota tuhoisia voimia ja pelastaa muslimimaailman sekä islamisteilta että jihadisteilta. Suureen optimismiin ei liene perusteita, mutta kuten Nawaz toistuvasti korostuu, vaihtoehtoja ei juuri ole. Kun vastassa on miehiä, jotka väittävät ei vain uskovansa, vaan tietävänsä, että heidän julmasti murhaamansa lapsi siirtyy suoraan Paratiisiin, ns. järkipuhe ei tunnu toimivalta vaihtoehdolta. Nawaz uskoo, että islamismi on taltutettavissa muslimien sisäisellä dialogilla, mutta jihadistien suhteen hänkin tuntuu olevan kovalla linjalla. Kun yhteyttä ei ole, aseet puhuvat puolestaan.

2 kommenttia:

  1. Kun olen viime aikoina tutkinut Euroopan historiaa, käsitykseni kristinuskon rooista on muuttunut. Koulussa opetettiin, että luterilaiset on "maltillisia" kristittyjä, ja jotenkin annettiin ymmärtää että se on tie jota pitää kulkea. EN enää usko tähän. Uskonahkojen kilpailu ja juonittelu raastoivat Eurooppaa 1200-luvulta aina 1600- luvulle ja sen jälkeenkin. Rajat ei ole tiukkoja, ensin riesana oli kerettiläiset, sitten reformistit ja heidän vastustajansa, ja lopulta yksinvallan vastustajat. Ja taistelun kohteena oli pitkälle taistelu vallasta. Kirkko yritti saada otteen yksinvallasta, demokratiaa se ei enää saanut näppeihinsä. Ratkaisevaa ei ole, onko joku itseään maltilliseksi mieltävä fraktio voittanut, vaan maallistuminen, kyllästyminen uskontoon. Sama kehitys on edessä islamilaisissa maissa, ja se aiheuttaa siellä juuri nyt aitoa kauhua.

    VastaaPoista
  2. Se on totta, että maallistumisen pelko lienee tärkeä polttoaine kiihkoilulle. En kuitenkaan itse usko, että maallistumista pelätään jumalan puolesta (kai se oma jumala jotenkin puolensa osaa pitää?) vaan siksi, että maallistuminen johtaa vääjäämättä uskonnollisten organisaatioiden vallan (ja omaisuuden) pienentymiseen.

    Tämä maallistumisen pelko yhdistää kaikkia kirkkoja, jotka ovat uskonnollisen vallankäytön keskuksia kaikkialla maailmassa.

    Heikki Poroila

    VastaaPoista