Urbaanisti luonnossa

Kokoomusvetoinen grynderismi on kautta aikojen tukenut kaupungistumista eli urbanisaatiota, koska suurimmat tulot asuntotuotannossa saa rakentamalla tehokkaasti eli ahtaasti ylihintaisia omistusasuntoja. Maaseudulla mittakaava ei riitä, siksi tarvitaan Helsingin kaltaisia "kasvukeskuksia". Tai kuka muu niitä nyt tarvitsee kuin grynderi?

Olen syntyperäinen helsinkiläinen ja lapsuudenmuistoni ovat pääosin miellyttävän urbaaneja Töölön sisäpihojen näkymiä ja kiskoille asetetun lantin litistäviä ratikoita. Silti suurimman vaikutuksen nuoreen mieleen tekivät kolmen kuukauden pituiset kesälomat maalla, minun tapauksessani vuokramökissä Fiskarsin pohjoispuolella sijaitsevassa Slickossa. Luontosuhteeni syntyi maalla, ei kaupungissa.

Olen kaupunkilainen, joka viihtyy paremmin maaseudun rauhassa. Suhtaudun nihkeydellä urbaaniin hipsterismiin, joka kuvittelee kaiken hyvän liittyvän kaupunkimaiseen elämänmenoon. Kun ajatellaan maailman tärkeimmäksi asiaksi se, että voi valita kahvilan, jossa latte-valikoima ei ole nolon suppea, on yksinkertaisesti ymmärretty ihmisen elämänkaari lyhytnäköisesti.

En silti vastusta kaupungistumista sinänsä, se on globaali ilmiö ja siltä osin turha vastustamisen kohde. Mutta vastustan jyrkästi sitä, että kaupungistuminen alistetaan grynderismille, autoistamiselle ja ahtaalle asumiselle ilman luonnon tarjoamaa vastapainoa. Kuten esimerkiksi Helsingin kaavoitusviraston suunnitelmissa tuhota Vartiosaari.

* * *

Aivan kanta-Helsingin lähellä uinuva Vartiosaari on säilynyt viehättävänä ihmisen ja luonnon sopuisan yhdessäelon paikkana, koska se on saari ilman autoyhteyttä. Grynderin kynsi ei ole päässyt kouraisemaan, koska kaavoittaja on toistaiseksi jättänyt rauhaan saaret, jonne ei voi autoilla. Mutta ei halua enää jättää. Turpiin tuli Kivinokassa ja myös Östersundomin ryöstöretki näyttää kaiken maailman Natura-alueiden takia tulevan rahastuskuntoon aivan liian hitaasti. Rikkaille täytyy saada asuntoja merinäköalalla, joten uhrataan sitten Vartiosaari ja pannaan samaan pakettiin Ramsinniemi.

Julkisessa keskustelussa Vartiosaaren kaltainen ainutlaatuinen kohde nähdään mielellään vain "rakentamattomana" alueena merimaisemalla. Tämä on juuri sitä juntti-Suomen urbanisaatiota: vain maapohjan arvonnousulla on merkitystä poliittisessa päätöksenteossa. Jokaiselle aivojaan käyttävälle on selvää, että jos Vartiosaareen päästään rakentamaan, hinnat tulevat olemaan keskituloistenkin ulottumattomissa. Tällaisiin paikkoihin ei rakenneta asuntoja ihmisille, jotka haluaisivat tulla Helsingin seudulle töitten perässä.

Umpeenrakentamisen ideologit haluavat unohtaa, että vaikka Östersundomin ryöstöretken kaltaisia operaatioita voidaan jonkin verran tehdä, merimaisemalla varustettuja rantoja ei enää valmisteta kohtuullisen matkan päässä Helsingin keskustasta. Ne ovat uusiutumaton luonnonvara, josta pitäisi huolehtia suojelemalla, ei tuhlailemalla. Ne kuuluvat meille kaikille, ei vain rikkaimmille.

Tai rakennetaan sitten saman tien asuntoja täyteen myös Seurasaari, Suomenlinna ja kyllähän Harakallekin aika monta kerrostaloa saa mahtumaan, kun oikein tungetaan. Sillä keinoin saadaan Helsingin niemelle ahdettua vielä joku kymmenentuhatta uutta veronmaksajaa. Hinnat voidaan nostaa pilviin, kyllä niillä landelta tulevilla on metsänsä, hakatkoot ne Helsingin grynderien pankkitilille.

* * *

Olen alkuperäiseltä koulutukseltani kulttuurimaantieteilijä, jolle urbanisaation kaltaiset ilmiöt ovat viileä tutkimuskohde. En ole seurannut tuoreimpia virtauksia, mutta epäilen vahvasti, että täyteen rakentamista pidettäisiin missään järkevänä, vaikka kovalla ja nykyään myös hyvin vihreällä äänellä mainostetaankin "tiiviin ja tehokkaan" urbanisaation hienoutta. On yksi asia keskittää rakentamista hyvien julkisten yhteyksien äärelle ja aivan toinen asia uhrata sen takia kaikki se vihreä, jonka ansiosta ihminen pysyy järjissään.

Siitä luonnon riittävyydessä on ihmiselle pohjimmiltaan kyse. Raaka pakkourbanisaatio tuottaa huonoa elämänlaatua ja huonosti voivia ihmisiä. Sen lattenryystämisen ohessa voi olla vaikea muistaa, että kaikki kaupunkilaisiksi ryhtyvät eivät tee sitä vapaaehtoisesti tai ainakaan erityisestä halusta. Helsinkiläisten on ylipäätään vaikea ymmärtää, että muualla Suomessa syntynyt voi rakastaa omaa kotiseutuaan, vaikka joutuu muuttamaan työn perässä pääkaupunkiseudulle. Pakkohelsinkiläiset eivät pidä itsestään meteliä. Se ei tarkoita, ettei heitä olisi, paljonkin.

Ihmisten täytyy saada asua kaupungissa, jos he haluavat. Mutta heillä täytyy olla myös oikeus asua riittävän väljästi ja riittävän lähellä luontoa, joka on enemmän kuin muutama hehtaari hoidettua puistoa ja sameavetinen ankkalammikko. Ahneiden rakentajien ja yksityisautoilun ideologisten puolustajien äärikapea käsitys urbanisaatiosta on torjuttava. Suomessa on tilaa kaupungistua myös ihmisen mittakaavassa. Helsinki ei ole Hong Kong.

PS. Kiitos Pirkko Kotirinta!