Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Miksipä ei myös ruotsalainen?

Tammikuussa 2013 televisiossa esitetty ohjelma Suomi on ruotsalainen herätti kiivaita reaktioita. Palasin aiheeseen lukemalla Marjo Vilkon ohjelman pohjalta tekemän kirjan. Ajatuksia herätti erityisesti Vilkon kertoma vanhemmasta rouvasta, joka oli närkästynyt kirjailijan käyttämästä ilmaisusta "ruotsinkielinen suomalainen". Hän halusi edelleen olla finlandssvensk.

Historiaa voi tulkita varsinkin yksityiskohdissa monella tavalla, mutta kyllähän se mielikuva Suomesta, joka minun ikäisilleni toisen maailmansodan jälkeen tarjoiltiin, on aikamoista kansallishenkistä potaskaa. Olen itse ottanut näihin mielikuviin etäisyyttä jo 1970-luvulla, mutta Vilkon yhteenveto herätti taas ajattelemaan näitä kansallistunteiden outoja kiemuroita.

Vaikka tunnen pohjoiseurooppalaista (poliittista) historiaa kohtalaisen hyvin, monet tuntemukset ovat faktatiedon tuolla puolen. Kuten useimmat suomalaiset, tunnen perusteettomia kateuden, alemmuuden ja katkeruudenkin ailahduksia aina, kun puhutaan Ruotsista ja ruotsalaisista. Noista onnenpekoista, jotka ovat syntyneet onnelaan ja välttyivät sodiltakin.

Tällaisia tuntemuksia on vaikea selittää muulla kuin pitkäaikaisella, määrätietoisella aivopesulla. Itse arvelen, että koko Suomen nuoren itsenäisyyden sata vuotta ovat olleet tuon aivopesun aikaa, ehkä vähän pidempäänkin. Tuoreelle valtiolle piti rakentaa ylvästä menneisyyttä, eikä siinä rakentelussa vähäiselle osalle jäänyt ruotsalaisuuden ja venäläisyyden väheksymisen tai suoranaisen parjaamisen elementti.

* * *

En muista itse lapsena suhtautuneeni erityisen voimakkaasti sen kummemmin Ruotsiin kuin Venäjäänkään, mutta olen koko elämäni "tiennyt", että suomalaisen kuuluu vannoa sanonnan "ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia" nimeen ja suhtautua naapurimaihin ainakin vähätellen. Olin tiedostamatta omaksunut leppoisimmillaan naljailevan, pahimmillaan rasistisen suhtautumisen naapurikansoihin. Miksi?

Siksikö vain, että itsenäisen Suomen rakentajien hatarat illuusiot eivät karisi saman tien? Se nyt on turha pelko. Vaikka tiedän valkoisen Suomen itsenäisyyspropagandan valheellisuuden pitkän historian, koen ongelmitta olevani tyytyväisenä ja ylpeästikin suomalainen. Sillä tunteella ei itse asiassa ole mitään tekemistä sen kanssa, miten paljon suomalaisuudesta on sukupolvelleni ja myöhemminkin liioiteltu ja suoraan valehdeltu.

Tai ehkä olen vahvasti ja turvallisesti suomalainen siitä huolimatta, kuinka paljon minullekin on valehdeltu? Vaikka myönnän avoimesti kadektivani monia ruotsalaisuuden osasia, en haluaisi vaihtaa ruotsalaiseksi. Haluaisin mielelläni puhua ja kirjoittaa täydellistä ruotsia, mutta en ikinä vaihtaisi ihanaa suomen kieltä pois. Rakastan monia ruotsalaisia paikkoja ja voisin kuvitella asuvani Gotlannissa. Silti en osaa edes kuvitella vaihtavani asuinmaatani Ruotsiksi. Rakastan enemmän Suomea kuin Ruotsia.

* * *

Suomesta löytyvä ruotsalaisviha ja -vastaisuus on käsittämätöntä. Russofobiaa voi vielä jotenkin eritellen ymmärtää historiallisena ilmiönä (vaikka se kammottavaa onkin), mutta ei minulle mene jakeluun, miksi joku jaksaa tänä päivänäkin inhota pakkoruotsia tai mitä muuta tahansa ruotsalaista. Minusta se on outoa ja yhteistä historiaa ajatellen kohtuutontakin. Nykyistä Suomea ei olisi ilman Ruotsia (joskin on myös niin, ettei nykyistä Ruotsia olisi ilman Suomea).

Svekofobian erittelyyn eivät tietoni ja ymmärrykseni riitä. Ei sitä selitä jonkun Carl Haglundin koppavan oikeistolainen militarismi, eivät myöskään Svenskfinlandin jotkut ikävät piirteet kuten turkistarhaus ja nuuska. Minä en kerta kaikkiaan voi ymmärtää, miksi joku haluaa vihata ruotsalaisuutta ja aivan erityisesti sitä, että Suomi on paljolti ruotsalaisuuden synnyttämä.

Varmaan on fennomaaneja, joiden itsetunto rakentuu kokonaan sveko- tai russofobian pohjalta. Tällaiseen surkeaan elämään ei itselläni ole yhtään ymmärrystä, se tuntuu pelkästään omaan kinttuun ampumiselta. Jotain pakkoruotsiahan voi vastustaa ottamatta mitään kantaa Ruotsiin tai ruotsin kieleen sinänsä. Nostan kädet, en ymmärrä.


* * *

Viimeisenä yrityksenä käännän ajatukseni Ålandin demilitarisoidulle erikoistalousalueelle, joka kuuluu valtiollisesti Suomeen, mutta kielen, kulttuurin ja asenteiden tasolla ilman muuta Ruotsiin. Moni mannersuomalainen näkee ahvenanmaalaiset inhottavan ruotsalaisuuden arkkityyppeinä. Ne kun ottavat kaiken mahdollisen irti suomalaisesta Suomesta, mutta kelpuuttavat alueelleen vain ruotsia puhuvat, suomenkielisellä ei ole muita kuin turistin rajoitettuja oikeuksia.

Kansanäänestyksessä (jota ei ole näköpiirissä) suurin osa mannersuomalaisista todennäköisesti toivottaisi Ålandin osaksi Ruotsia, ihan ilman kaunaakin. Se koetaan jo vähän liian ruotsalaiseksi Suomen osaksi. Ilmankin pärjätään oikein hyvin. Historian ironiaa on, että ahvenanmaalaiset itse eivät halua vaihtaa valtakuntaa. Ruotsin yhteydessä kun erityisasema voisi kärsiä. Sellaista on isänmaallisuus joskus.

Itseäni ei ruotsinkielisten suomalaisten ja ruotsalaisten ajoittainen koppavuus ja ylemmyydentunto hetkauta. Siitä vaan, joskus on aihettakin, jos taas ei ollenkaan. (Abba oli hyvä, mutta dansbandit saavat kyllä jäädä laajemmin kokematta.) Minusta Ruotsia ja ruotsinkielisiä on oikein mukava sekä rakastaa että inhota, molempiin tuntemuksiin riittää syitä yllin kyllin. Jos joku erehtyy maailmalla pitämään minua ruotsalaisena, alistun ystävällisesti hymyillen. Taskussa voi käsi mennä nyrkkiin, mutta ei siitä sen enempää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti