Hämmentävän tylsää scifiä

Suomalaiset kriitikot ja jotkut katsojat ovat ehtineet ylistää Aaron Guzikowskin käsikirjoittamaa ja mm. Ridley Scottin osittain ohjaamaa televisiosarjaa Raised By Wolves (HBO 2020) tavalla, joka synnytti ainakin itsessäni todella kovia odotuksia. Sitä suurempi oli hämmennykseni, kun oma kokemukseni ja arvioni on tyystin erilainen, vaikka olen scifin pitkän linjan harrastaja. Minusta sarja on vähän pitkästyttävä, yllätyksetön, täysin huumorintajuton, klisheinen ja vain näennäisesti scifiä. Runsas pikakelaustoiminnon käyttö on itselleni lahjomaton subjektiivinen todiste siitä, ettei tarina vedä ja kiinnosta. Raised By Wolves oli minulle korkeintaan keskitasoinen draama, jonka tyylialalaji on lähempänä kauhua kuin scifiä. Käsikirjoituksessa on joitakin ajatuksia, joiden kehittely on minusta kuitenkin jäänyt pahasti kesken. Ilman parempaa tietoa olisin pitänyt sarjaa 1990-luvun tuotoksena. Olen siis sekä pettynyt että hämmentynyt. Miten voimme päätyä näin tyystin erilaisiin arvioihin?

Periaatteessa peruskuvio eli ihmisten pako uudelle planeetalle ja tuoreen alun yrittäminen siellä on kylläkin käytetty, mutta varioitavissa. Gusikowski on etsinyt uutta näkökulmaa laittamalla kaksi halvoilta näyttäviin kumipukuihin puettua androidia toimimaan uuden maailman Äitinä ja Isänä pienelle lapsikatraalle. Planeetta Kepler-22b on varsin tyly ympäristö, vaikka tarinassa vihjaillaankin, että mukavampiakin alueita voisi löytyä. Mutta avaruusmatkailuun pystyvä sivilisaatio panee Äidin ja Isän kuokkimaan kuivaa ja kylmää maata, jonka antimilla pysytään hädin tuskin hengissä. Useimmat lapsista eivät pysykään, jotta tarinaan saadaan synkkiä lisävärejä - tai siis värien puutetta. On aika outoa perustaa asutus valtavien, pohjattomien laavakaivojen äärelle, mutta niin tehdään ja pysyvä pelko on taattu.

Ainoa hahmo, jonka salaperäisyyteen on todella satsattu, on Äiti-androidi (Amanda Collin). Mieleltään hiukan omituiseksi alusta lähtien kuvattu robotti osoittautuu varsin skitsofreeniseksi hahmoksi syistä, joita ei missään vaiheessa kunnolla avata ja perustella. En tässä halua tehdä juonipaljastuksia, mutta Äiti on käytännössä ainoa hahmo, joka onnistuu muutaman kerran yllättämään. Muut aikuiset ovat minusta kömpelöitä ja yksitasoisia persoonia, vaikka käsikirjoitus yrittää tunkea uskonnon lisäksi (siitä myöhemmin) mukaan myös äitiyden ja lapsettomuuden draamaa. Lapsille on kirjoitettu kankeat ja perinteisen tutut roolit, eikä edes heistä keskeinen, alkuperäisistä lapsista ainoana hengissä selviävä Campion (Winta McGrath), saa kunnolla tilaa aikuisten sähläämisen keskellä. 

* * *

Kun totesin, että Raised By Wolves on lähempänä horroria kuin scifiä, en tarkoita niinkään yleiskuvaa, jossa yhdistellään alkeellista "kivikautta" ja avaruudessa liikkumista ja Pentagonillekin hyvin kelpaavia androidiaseita. Koko sarjan tunneskaala liikkuu epämukavasta räjähtävän väkivallan kautta painostavaan kauhujen maisemaan. Tätäkään ei ole toteutettu järin omaperäisesti, vaan taas kerran yömaisemaa valaisevat selittämättömät valonlähteet, sumun kätkiessä yksityiskohdat. Kepler-22b:n tarjoamat pedot ovat taas kerran karvattomia jättilepakoitten ja hämähäkkien sekasikiöitä, jotka kiipeilevät notkeasti kuolettavien jättikaivojen seinämillä ja joiden turpavärkki tuo mieleen Alien-pirulaisen, vaikkei tekijänoikeussyistä ihan samaa olekaan voitu toteuttaa. (Tämän otuksen lihaa voi kuitenkin syödä.) Kaikki pelottava tapahtuu hämärissä luolissa, jonne joku onneton menee yksin, vaikka hyvin pitäisi tietää, että niin ei koskaan pidä tehdä.

Sitten se uskonto. Sarjan keskeinen tarinaelementti muodostuu vahvan jumaluskon (mithralaisuus, antiikin Rooman aikana noin 200-luvulla oikeastikin esiintynyt mysteeriuskonto, jonka jumalan nimi sarjassa on Sol, ei Mithra) ja "ateismin" eli käytännössä tieteellisen maailmankatsomuksen välisestä taistelusta. Äidin ja Isän ryhmä on "ateistien" projekti, jonka perässä Kepler-22b:lle tuhoutuu valtava uskovaisten avaruusalus Arkki ja vain pieni joukko selviää hengissä - käytännössä sotkemaan "ateistien" projektia. Teoriassa tällainen voimakas vastakkainasettelu olisi tarjonnut mielenkiintoisia mahdollisuuksia, mutta mielestäni sekä käsikirjoitus että ohjaus epäonnistuvat. Mithralaiset kuvataan kuin 1950-luvun "historiallisten" uskonnollisten jenkkileffojen uskonsoturit. Edes siitä, että Campion ja kaikki muut lapset ovat lähtökohtaisesti eri leireissä, ei saada paljon irti.

Käsikirjoituksen ongelma on, ettei kukaan henkilöistä suhtaudu uskomisen ja ei-uskomisen kysymykseen maltillisesti, neutraalisti ja argumentteja punniten. On kuin sarjan tekijät olisivat halunneet sanoa, että OK, kiihkouskovaiset ovat ongelmallisia, mutta ihan yhtä ongelmallisia ovat kiihkoateistit. Tämäkin voisi olla mielenkiintoinen lähtökohta, mutta se ei tässä tapauksessa johda yhtään mihinkään. Kaikki pitävät kiinni näkemyksistään ja ensimmäisen tuotantokauden loppu (kuten voimme turvallisesti uskoa) päätyy tämän taistelun kannalta täydelliseen pattitilanteeseen, ellei korostetusti näytetyn cliffhangerin perusteella peräti heitetä kaksintaisteluun lisää osapuolia. Sen uskaltanee jo nyt sanoa, ettei sarjan nimi ainakaan näytä perustuvan sen paremmin mithralaisuuden kuin "ateisminkaan" paremmuuteen (kirjoitan "ateismin" lainausmerkkeihin, koska todellisuudessa ateismi ei ole maailmankatsomus, se on subjektiivinen vastaus vain yhteen maailmankatsomukselliseen kysymykseen siitä, ohjaako ihmisten elämää jokin "korkeampi voima" vai ei.).

* * *

Ilman kohtuuttomia juonipaljastuksia on vaikea kritisoida tällaisen sarjan loogisia kummallisuuksia, joten nostan esiin vain muutaman. Sarjan androidit ovat monitaitoisia ja vaikeasti surmattavia. Äiti löytää kuitenkin aivan yllättäen itsestään äärimmäisen tuhovoimaisen aseen, jota sarjan muiden osien perusteella on kuitenkin käytetty systemaattisesti Maassa uskovien ja "ateistien" välisissä taisteluissa (todellisuudessa Äiti onkin uudelleen ohjelmoitu lentävä ja kirkumalla eliöitä ja rakenteita tuhoava ase). Isä on Äidin rinnalla yksinkertainen veikko, mutta katsojille näytetyt simulaatiot kertovat vain Äidin rakentajasta ja rakentamisesta ilman mitään viitettä näihin tuhoisiin kykyihin. Äidin ja Isän yhteinen tausta jää arvoitukseksi - ainakin minulle. Isällä on kyky ruoka-ainesta maistamalla tehdä siitä kemiallinen ja ravinto-opillinen analyysi, jota voidaan tarkentaa erityisellä analysaattorilla. Silti rakennetaan suuri draama siitä, että Arkin lapsille on syötetty alusta lähtien myrkylliseksi osoittautuneita mukuloita. Olisi voinut kuvitella, että pääruoan perusteellinen analyysi on ensimmäinen, ei viimeinen teko uudella asuinpaikalla.

Tiedän, että fiktiivisen televisiosarjan tällainen kritisointi on hölmöä ja merkityksetöntä. Mutta vetoan suuren pettymyksen aiheuttamaan alakuloon. Käytin 10-osaisen sarjan katsomiseen useita tunteja (pikakelauksellakin), joten tunnen itseni typeräksi, jos ja kun en pysty löytämään sarjasta mitään innostavaa tai innostunutta sanottavaa. Itse asiassa olin aika lailla yhtä pettynyt myös katsottuani Ridley Scottin vuonna 2012 valmistuneen elokuvan Prometheus, joka oli kuitenkin teknisesti jotenkin modernimpi kuin tämä uutuus. Myöskään Scottin vuonna 2017 valmistunut jatko-osa Alien : Covenant, joka oli samalla jatkoa Alien-elokuville, ei kolahtanut ollenkaan kuten sarjan ensimmäinen. Ehkä olen itse muuttunut, tai sitten Scottin ideat eivät vaan enää kanna. Raised By Wolves on toki monen ohjaajan yhteistyötä, eikä edes koko käsikirjoitus ole saman tekijän.

Silti tekee mieli kysyä ääneen, olisiko tällaisten synkkien, ilottomien ja kauhistuttavien avaruustarinoiden aika jo ohi? Jos voisin asiasta määrätä, käskisin riittävän varakkaita tekemään sopimuksen kirjailija Hannu Rajaniemen kanssa hänen trilogiansa Kvanttivaras - Fraktaaliruhtinas - Kausaalienkeli elokuvaamisesta. Näissä kirjoissa olisi runsaasti tuoreita ja käyttämättömiä scifi-ideoita, kuorrutettuna tyylikkäästi toteutetulla veijariromaanien huumorilla. Kauhua kaipaavillekin löytyisi näistä kirjoista kaikenlaista kivaa digitointitaitureille toteutettavaksi. En toki vastusta sitä, että myös vakavista aiheista tehdään scifi-elokuvia. Mutta jos esimerkiksi uskontojen ja ateismin välisen mielipide-eron pohtiminen jää nyt nähdylle tasolle, ehkä kannattaisi lykätä koko asiaa. Minusta olisi hyvä idea lopettaa kokonaan huonojen ja keskinkertaisten elokuvien tekeminen ja keskittyä vain hyviin.

Neukkuturismi

Ville-Juhani Sutinen on valinnut Neuvostoliiton matkailun historiaa esittelevälle tietokirjalleen niin napakan nimen, etten voinut jättää sitä tämän blogitekstinkään otsikosta. Neukkuturismi (Vastapaino 2020) ansaitsee huomiota myös monista muista syistä, käsitteleehän se aihetta, josta moni luulee tietävänsä "kaiken" käytyään muutamalla ryyppyreissulla Leningradissa ja törmättyään neukkuturisteihin paikallisessa Tokmannissa. Sutisella on ollut kunnianhimoinen tavoite kattaa kaikki olennainen yhtälöstä "turismi ja Neuvostoliitto". Mielestäni hän on onnistunut kunnioitettavasti, vaikka jokusen kulmakarvan tuonnempana nostankin. Neukkuturismi on niin kattava, etten usko kenenkään aiheeseen enää tarttuvan ainakaan yleisellä tasolla. Sutinen kuuluu ikänsä puolesta (s. 1980) sukupolveen, jolla ei omakohtaisia kokemuksia kunnolla voi olla, mistä syystä käsillä oleva synteesi on entistä arvostettavampi. 

Kirja on perusteellinen, hetkittäin jopa piinallisesti yksityiskohtiin menevä ja jäävä. Mutta se on toisaalta näkökulmakysymys. On varmasti lukijoita, jotka arvostavat juuri sitä. Kirjassa on laaja kuvitus, jonka ihastuttavinta antia ovat varhaiset funkistyyliset julisteet. Niitä ei 1920- ja 1930-luvun Suomessa varmaan kukaan päässyt näkemään. 1970- ja 1980-luvun autenttiset kuvat ovat muuten viehättäviä, mutta sen ajalla tyypillisen, mutta tahattoman ylipunaisuuden olisi kyllä voinut kuvankäsittelyllä korjata. Eihän niitä kuvia sellaisiksi tarkoitettu, kyse oli vain kemiallisesta mokasta. Otsikkofontti on kaunis kuin mikä ja taitto on onnistunut. Ainoa pieni miinus tulee siitä, ettei kuvituksella ja tekstillä ole yleensä mitään selkeää yhteyttä toisiinsa.Venäjän kielen translitterointi on pääosin johdonmukaista ja suomalaisittain oikein toteutettu. Jostain syystä Sutinen on kuitenkin päättänyt, että jotkut sanat on ilmaistava "yksinkertaistetussa asussa, kuten tutkimuksissa nykyään on tapana tehdä". Mielestäni tällainen on erittäin huono tapa, jota ei pitäisi seurata. En ymmärrä, miten "putevka" olisi mitenkään yksinkertaisempi kuin "putjóvka". "Potemkinin kulissit" on vakiintunut fraasi, mutta senkin voisi opetella kirjoittamaan oikein eli "Potjómkinin kulissit".

Sutisen kirjoitustyyli on asiallinen ja kiihkoton. Kirjoittajan perusasenne Neuvostoliittoon ja siihen assosioituviin aatteisiin on kielteinen, torjuva tai tuomitseva, mutta se ei ole johtanut propagandistiseen tyylinvalintaan. Tässä ehkä myös nuoresta iästä ja ajallisesta etäisyydestä on ollut hyötyä. Sutinen ei myöskään sorru edes alitajuiseen vcnäläisyyden ja venäläisen ihmisen halveksuntaan, joka on valitettavan yleistä ns. neukkukirjallisuudessa. Tätä neutraalia asennetta heijastanee myös ilman "neukku" käyttäminen asiallisena terminä, vaikka meille vanhemmille sana on puhekielinen ilmaisu, joka voi olla yhtä hyvin kielteisesti kuin lempeän myönteisesti virittynyt. Sutinen käyttää termiä lähinnä lyhenteenä.

* * *

Tällaisen lyhyen esittelyn puitteissa ei ole mahdollista kattaa kuin muutamia kirjan kattamista teemoista, joten suosittelen lämpimästi paneutumista kirjaan sinänsä. Itseäni kiinnostaa eniten se pysyvä ristiriita, joka turismin kaltaisen ilmiön ja Neuvostoliitossa toteutetun sosialistisen yhteiskunnan mallin välillä vallitsee. Ville-Juhani Sutinen valaisee osatekijöitä ansiokkaan perusteellisesti, vaikka varsinainen analyysi jääkin lukijalle. Kärjistäen ilmaisten turismi oli uudelle neuvostovaltiolle houkutteleva mahdollisuus (ihmisten hyvinvoinnin ja tietoisuuden kasvattaminen) ja samalla myös vaikea haaste ideologiselle propagandalle. Kotimaan matkailu on ehkä enemmän logistinen ja kuluttajalaadullinen haaste, mutta ulkomaisten turistien tulo kuin myös oman maan kansalaisten matkustaminen kapitalistiseen länteen oli akuuttia taistelua valuutan ja ideologisten ongelmien parissa.

Neuvostoliitossa viimeistään Stalinin valtakaudella kehittynyt syvään epäluuloon perustunut kontrollijärjestelmä oli kaikenlaisen matkailun näkökulmasta hankaluuksien pysyvä lähde ja vastaavasti matkailu on tuolle järjestelmälle pysyä uhka, sekä todellinen että kuvitteellinen. Muistan itse, kuinka 1970-luvulla tavattiin sekä SKDL:n ja SKP:n että Suomi-Neuvostoliitto-Seuran piireissä selittää Neuvostoliiton matkailurajoitukset valuuttapulalla. Se tosin perusteli vain ulkomaille suuntautuvat rajoitukset, ei mitenkään esimerkiksi suomalaisen kokemia hankaluuksia ja monia absurdeiksi koettuja kieltoja. Sutisen historiallinen katsaus antaa asiaan perspektiiviä: ei se matkailu keisarillisen Venäjän aikana ollut juuri helpompaa saati laajempien kansalaispiirien ulottuvilla, turismi oli eliitin etuoikeus, josta maaseudun köyhälistö ei tiennyt mitään.

Itse asiassa ulkomaanmatkailu oli Suomessakin käytännössä varsin harvojen herkkua ennen 1970-luvulla käynnistyneitä Kalevi Keihäsen ryhmämatkoja ja 1980-luvun vaurastumisen myötä yleistynyttä seuramatkailua. Isäni toimi vuosina 1962-1965 sotilasasiamiehenä Varsovassa, minkä seurauksena vähävarainen perheemme kuului yhtäkkiä siihen pieneen joukkoon, joka lensi lentokoneella Kööpenhaminan kautta Varsovaan ja teki kesäisin automatkoja Varsovasta etelään aina Venetsiaa myöten. Aniharvalla luokkatoverillani oli mitään vastaavia kokemuksia. Myös Suomi kärsi samasta valuuttapulasta kuin Neuvostoliitto, vaikka ideologisia syitä rajoittaa matkustamista länteen ei ollutkaan. Sen Sutinen tuo esiin, että Suomi oli toisen maailmansodan jälkeen erityisasemassa. Kuuluimme "länteen", mutta olimme silti ns. luotettava maa, jonka kanssa haluttiin ja voitiin solmia kaupallisia ja matkailuun liittyviä suhteita. Aivan oman ryhmänsä muodostivat myös ne suomalaiset, jotka halusivat matkustaa entisille kotiseuduilleen sodassa menetetyssä Karjalassa.

* * *

Matkailu oli siis Neuvostoliiton hallinnolle perin ristiriitainen asia. Se tarjosi tärkeän keinon tarjota väsyneille työläisille sekä fyysistä hoitoa että tilaisuuden rentoutua henkisesti, mutta ajatus vapaasti matkustavista kansalaisista oli monellakin tavalla pelottava. Valtion monopoliksi keskitetty turismiteollisuus mahdollisti tietyt logistiset ratkaisut, mutta sille ei voitu mitään, että toiveet ja todellisuus eivät aina kohdanneet. Kun vastakkain olivat yksilön toiveet ja yhteiskunnan resurssit, yksilö jäi aina kakkoseksi. Sutinen on päätynyt jopa varovaisesti arvelemaan, että matkailun kehittyminen Neuvostoliiton loppuaikoina nopeutti valtion hajoamista, ellei peräti aiheuttanut sitä. Asiaa voi olla mahdoton todistaa suuntaan tai toiseen, mutta on selvää, että varsinkin ulkomaanmatkailu, jota turistiviranomaiset eivät voineet kontrolloida kuten kotimaassa, synnytti vääjäämättä vertailutilanteen. Neuvostoliitolle kiusallista oli, että useimmat Itä-Euroopan liittolaismaihin matkustaneet pitivät niitä ihmeellisinä runsaudensarvina kotimaahan verrattuna. Niinhän ei pitänyt olla.

Sovittamaton ristiriita propagandan luoman ihanteen ja todellisuuden välillä on tietysti kaikelle turismille ominaista. Ei kukaan lähtisi eksoottisiin maihin, jos mainonta keskittyisi kuvailemaan kosteaa hellettä, piinaavia hyttysiä ja muita ötököitä, ankaria vatsatauteja, tungosta, taskuvarkaita ja kaikkialla näkyvää köyhyyttä. Turismi perustuu huijaukseen, johon sekä myyjä että ostaja mukautuvat toivoen parasta. Neuvostoliitossa kansalaisten mielialoista huolestuneet viranomaiset pystyivät toki hekin maalaamaan kuvitteellisen ihannemaiseman, mutta koska turistin perustavanlaatuinen oikeus mennä minne lystää ja tehdä mitä huvittaa ei ollut todellisuutta, vapauden illuusiota ei välttämättä syntynyt ja turismin vetovoima jäi osin toteutumatta. Tätä epäonnistumista edisti se erityispiirre, ettei Neuvostoliitossa suosittu perhematkailua edes kotimaan sisällä. Tiukasti kurissa pidetty matkailu ei ollut niin houkuttelevaa kuin se olisi voinut olla. Neuvostovaltio ei osannut ottaa matkailusta irti sitä hyötyä, joka olisi muuntunut kansalaisten tyytyväisyydeksi.

Vaikka neukkuturismi oli - varsinkin jälkiviisaasti katsoen - jonkinlainen ratkaisematon ristiriita, asettuu se kuitenkin historiallisessa katsannossa osaksi paikallista jatkumoa ja globaalia ilmiötä. Nyt, kun varakkaita venäläisiä turisteja on maailma pullollaan, on eräällä tavalla palattu 1800-luvun lopun tilanteeseen. Ja toisaalta, kun turismia 2020-2021 tarkastelee koronapandemian tuottamien rajoitusten näkökulmasta, mikään ei ole kuten ennen. Neukkuturismin haasteista osa oli uusia ja ainutlaatuisia, koska Neuvostoliitto oli ensimmäinen valtio historiassa, joka yritti ratkaista turismin tarpeita muuten kuin markkinoiden perusteella. Varakkaan länsimaisen näkökulmasta tuloksena oli surkea epäonnistuminen. Mutta jos asiaa tarkastelee tavallisen kansalaisen näkökulmasta, arvio on ehkä toisenlainen. Haastehan oli globaalisti ainutlaatuinen myös maan laajuuden eri moninaisuuden takia. Ekologisesti Neuvostoliiton matkailu olikin tahtomattaan ja tarkoittamattaan edellä aikaansa: jos on matkustettava, matkusta vain kotimaassa.

 

   

Antifasistinen (vaali)liitto

Ehkä vähän jankutan, mutta kun asia on tarpeeksi tärkeä, otan sen riskin. Olen huolissani siitä, että äärioikeistolaisen, avoimesti rasistisen puolueen eli Perussuomalaisten kannatus pysyy 20 %:n tienoilla, vaikka puolueen nokkamiehet esiintyvät erityisesti somen puolella avoimesti asiallisuutta, kohteliaisuutta ja dialogia halveksuen. Tuoreessa kyselyssä oikeiston perinteinen ykköspuolue Kokoomus on jäänyt kannatuksessa jo 5 prosenttiyksikköä jälkeen. Ei ihme, että oikeiston ja kapitalistien päälehti Helsingin Sanomat on siirtynyt entistä selvemmin puffaamaan persuja ykkösvoimana Sanna Marinin hallituksen kaatamiseksi. Erityisen huolestuttavaa on se hiljaisuus, jolla oikeistomedia suhtautuu persujen toistuvaan sotkeutumiseen julkinatsien puuhiin, yhteisiin poseerauksiin ja hengennostatuksiin.

PS:n puheenjohtaja Jussi Halla-aho ei edes yritä esiintyä varteenotettavana parlamentaarisena pelaajana, vaan kuittaa vastuunsa joko uliuli-puheilla tai lietsomalla lisää riitaa ja rähinää. Halla-aho nousi aikoinaan valtaan "nuivuudella", mutta moni varmaan kuvitteli - aivan kuten Donald Trumpin kohdalla - että ikävän käytöksen alta kuoriutuisi edes asiallista teeskentelevä poliitikko. Niin ei näytä käyvän. Halla-aho ei tähtää koalitioihin ja vallan jakamiseen. Hän tavoittelee tilannetta, jossa voi sanella valtakunnallisen politiikan askeleet ja pelimerkit. Aivan samalla tavalla eteni 1930-luvun Saksassa Adolf Hitler, joka kyllä teeskenteli alistumista parlamentarismin perussääntöihin, mutta heitti ne kaikki  syrjään, kun pääsi käsiksi tarpeeksi suureen valtaan.

Hitlerin valtaannousussa näytteli merkittävää roolia hänen vastustajiensa historiallisen huono kyky nähdä yhteinen vihollinen ja hengenvaara. Halla-aho tajuaa kyllä, ettei hänen puolueensa tule koskaan vetoamaan paljoakaan nykyistä suurempaan äänestäjäkuntaan. Siksi olennaista on, kuinka monta oikeistopuoluetta on saatavissa persujen tukipuolueiksi. Ilman Kokoomuksen tukea valtaan ei pääse käsiksi, joten sen asenteet ovat monella tavalla ratkaisevia. Valitettavasti näyttää tällä hetkellä siltä, etteivät Kokoomuksen keskenään vallasta kamppailevat fraktiot ole kiinnostuneita Halla-ahon luomasta uhasta. Perinteinen sivistysporvari alkaa olla liito-oravaa harvinaisempi, joten vallasta kamppailevat perinteinen "maltillinen" perusporvari ja puolueen oikea laita, jota ärsyttää tavattomasti joutua mukautumaan erilaisiin kompromisseihin. Heille Halla-aho on ehkä vähän moukkamainen, mutta muuten riittävän oikealla.

* * *

Halla-ahon suunnitelmille on olennaista pitää vasemmisto ja liberaalit keskustaporvarit niin hajallaan kuin mahdollista. Siksi persujen arsenaali täyttyy "vihervasemmiston" kaltaisista maalittavista iskusanoista, jotka on suunnattu omille kannattajille, ei vastustajille, mutta jotka ärsyttävät yhtä hyvin teräskouraduunareita kuin Vihreitten oikeistolaisia. Keskustan romahtaminen Juha Sipilän oikeistolaisen loikan seurauksena on ollut persuille varsinainen onnenpotku, koska se tarjoaa mahdollisuuden rakentaa yhden puolueen komennolle välttämättömiä tukikohtia ympäri Suomea. Silti Halla-ahon vaarallisin vihollinen on vasemmalla, siellä missä kynnys kutsua äärioikeistolaista äärioikeistolaiseksi on matala ja ylittäminen rutiininomaista. Toki erityisesti demareilla on oma oikeistolaisen asevelisiiven ja tannerilaisten muodostama porukka, jolle ajatuskin kuulumisesta johonkin "vihervasemmistoon" on kauhistus. Mutta pohjimmiltaan persumiesten vihan kohteena ovat Marinin ja Li Anderssonin kaltaiset nuoret naispoliitikot, joiden verovoima on sietämätöntä.

Mielestäni Suomeen tarvitaan antifasistinen liittouma, jonka tärkein tehtävänä on varmistaa, etteivät Halla-ahon johtamat tai tukemat äärioikeistolaiset pääse Suomessa valtaan. Tuon liittouman ydin on yhdistynyt vasemmisto - tai siis pitäisi olla. Valitettavasti historia ei anna perusteita uskoa, että suomalainen vasemmisto edes hitlerhenkisen kaappauksen edessä olisi valmis lyömään hynttyitään yhteen. Demareilla on perinteinen, satavuotinen antikommunisminsa, Vasemmistoliitolla pysyvä epäluulo kaikesta reilusta yhteistyöstä kieltäytyviä demareita kohtaan ja kommunisteilla epäilys, että mikä tahansa yhteistyökuvia pelaa pidemmällä tähtäimellä oikeiston hyväksi. Tilanteessa, jossa kukaan ei luota kehenkään, on luonnollisesti vaikea ottaa mitään askelia.

Vaikka en jaksa uskoa vasemmistopuolueiden yhdistymiseen (erilleen vetäviä voimia on paljon), pidän pyrkimystä edes tekniseen, taktiseen ja strategiseen vaaliliittoon mahdollisena ja samalla välttämättömänä. Se ei synny nähdäkseni yhteisten myönteisten tavoitteiden ympärille, mutta kenties tarpeeksi uhkaava yhteinen vihollinen saisi jääräpäät taipumaan? Valitettavasti osa vasemmistoakin taitaa suhtautua Halla-ahoon pikemminkin pilkallisesti kuin huolestuneesti. Se on mielestäni  vakava virhe, jonka taustalla on väärä kuvitelma oman politiikan onnistumisesta. Todellisuudessa vasemmisto ei ole onnistunut erityisen hyvin, vaikka Sipilän johtama oikeistolainen liittouma jäikin vuoden 2019 vaaleissa niukasti enemmistöstä. (Ei Keskusta ole pysyvästi mukana kansanrintamassa tai vihervasemmistossa, siitä harhasta pitäisi ainakin päästä eroon).

* * *

Puhtaasti laskennallisesti on selvää, että vasemmiston kannattaisi solmia missä tahansa vaaleissa tekninen vaaliliitto. Suomen vaalijärjestelmä on viritetty suosimaan suuria, joten hajanaisuus pelaa aina vastustajan laariin, aina. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa isoista vain Kokoomuksella oli vaaliliittoja RKP:n (3) ja Kristillisten (1) kanssa ja Persuilla Kristillisten kanssa Varsinais-Suomessa. Kaikki muut vaaliliitot olivat mikropuolueitten kesken solmittuja ja siinä mielessä toivottomia. Vaaliliittojen täsmällistä hyötyä on vaikea osoittaa yksinkertaisesti, mutta pari esimerkkiä hahmottanee tilannetta. Vuonna 2011 Kepun ääniosuus oli 15,76 %, paikkoja sillä tuli 35. Vasemmistoliiton ja Vihreiden yhteinen osuus oli 15,48 %, mutta ilman vaaliliittoa niiden yhteinen paikkamäärä oli vain 24. Vuonna 2019 samat puolueet saivat 19,66 % ääniosuudella vain 36 paikkaa, kun SDP sai vuoden 2011 vaaleissa hiukan pienemmällä osuudella 19,10 %:lla 42 paikkaa.

Olisiko Hitler päässyt valtaan ilman parlamentaarisia portaita? Jossitella voi, mutta kyllä hän niitä portaita kuitenkin käytti varsin pitkään. Syyskuussa 1930 kansallissosialistit, jotka siihen asti olivat olleet marginaalipuolue, sai vaaleissa 18,3 % äänistä. Vuoden 1932 heinäkuussa Hitlerin puolue sai jo 37,2 % kannatuksen ja nousi suurimmaksi puolueeksi. Kannatus laski vuoden lopulla 33,1 prosenttiin, mutta Hitler sai juoniteltua itsensä  valtakunnankansleriksi tammikuussa 1933. Sen jälkeen täydellisen vallan kaappaukseen ei kulunut montaakaan kuukautta. Erimielinen oppositio - todellisuudessa silti selvä enemmistä - tuhoutui Hitlerin päättäväisen röyhkeyden edessä. Hitler ei saanut koskaan vapaissa vaaleissa enemmistön kannatusta, mutta eihän se vauhtia haitannut, kun valta oli tiukasti omissa käsissä.

Halla-aholta puuttuvat monet Hitlerin avut ja maailma on monin tavoin toinen. Silti on tärkeää varmistaa, ettei äärioikeisto pääse missään vaiheessa sanelemaan poliittisen pelin sääntöjä. Kun tiedämme, mihin kansalliskiihkoinen oikeisto on valmis, ei luulisi olevan vaikeaa varmistaa demokratiasta tiukemmin kiinni pitävien puolueiden yhteistyöllä riittävää enemmistöä. Helpointa se olisi teknisellä, koko maan kattavalla vaaliliitolla, jonka teemana olisi sivistyksen, demokratian ja hyvinvointivaltion puolustaminen. Siihen luulisi olevan saatavissa mukaan kaikki nykyiset hallituspuolueet sekä osa pienpuolueista, joilla on tai ei ole edustusta eduskunnassa. Vaaliliiton tuomat lisäpaikat (jotain 5-15 välillä) menisivät todennäköisesti suurimmille liittouman osakkaille, mutta lopputuloksena olisi eduskunnassa nykyistä selvempi antifasistinen rintama. Minusta se olisi vaivan ja hienoisen epämukavuuden arvoinen saavutus.

Nörttipojat musiikkibisneksessä

Spotify : Miten maailma valloitetaan (Johnny Kniga 2020) on kahden Dagens Instrusti -lehden taloustoimittajan tarina ruotsalaisen Spotify-striimauspalvelun noususta ja kasvusta vuoteen 2019 asti. Sven Carlsson (s. 1986) ja Jonas Leijonhufvud (s. 1974) ovat suunnilleen samanikäisiä kuin tarinansa päähenkilöt, supernörtti Daniel Ek (s. 1983) ja Spotifyn toinen perustaja, taloudellisen perustan turvannut Martin Lorenzon (s. 1969). Hetkittäin tuntuukin siltä, kuin kirja olisi kirjoitettu samanhenkisille ruotsalaisille "pojille". Harvoja naispuolisia sivuhenkilöitä kuvaillaan niukasti, mutta huvittavasti päähenkilöiden asustus eri tilanteissa kuvaillaan tarkasti paidan ja housujen kangasta ja väriä myöten ja nimekkäät tennarit mainiten. Hiukan häijyillen voisi kirjaa myös pilkata loputtomasta poptähtien name droppingista. Mutta olkoon. Kirjoittajat ovat koonneet periaatteessa mielenkiintoisen yrityshistoriikin, joka sivuaa niin paljon musiikkia ja sen elinehtoja, että ansaitsee esittelyn.

Mitenkään erinomainen suoritus Spotify : Miten maailma valloitetaan ei sentään ole. Kirjoittajat hallitsevat vain yhden tyylilajin, jossa yhdistyy kuiva asiallisuus jenkkityyliseen teennäiseen dramatiikan luomiseen tarpeettomalla preesensin käytöllä ja kirjoittajien harkiten lukijalle avaamiin "salaisuuksiin". Onneksi sitä jenkkityylistä "huumoria" ei ole edes yritetty matkia. Kirjassa nostellaan välillä kuohujuomaa, mutta mitään hauskuutta kirjasta ei löydy. Kirjoittajien ratkaisu sijoittaa lyhyitten kappaleiden otsikoiksi enemmän tai vähemmän tunnettujen popmusiikkikappaleitten nimiä ei tuo mitään lisäarvoa, pikemminkin lievää myötähäpeää. Se, mikä voi ehkä toimia yksittäisen artistin kirjassa, ei toimi tällaisessa pohjimmiltaan kuivassa yrityshistoriikissa. Karu tosiasia nimittäin on, että tämä kirja ei kerro musiikista yhtään mitään, vaikka sana ja käsite vilahtelevat tekstissä tuon tuostakin.

Kirjoittajien käsitys "musiikista" on latteista lattein. Hyvin nopeasti käy nimittäin ilmi, että nämä nuorukaiset ajattelevat ihan tosissaan, että angloamerikkalainen listapop on sama asia kuin "kaikki maailman musiikki" (s. 241). Onneksi tätä noloutta ei kirjassa jouduta syventämään, vaikka pääosa sivuilla vilahtavista artisteista onkin rahalle persoja räppäreitä ja muita kevyimmän musiikin sähläreitä. Näitä tosin nimitetään (s. 183) myös "maailman parhaiksi musiikin asiantuntijoiksi", mikä viimeistään todistaa, miten kapeana taloustoimittajat kuvittelevat ja hahmottavat musiikkikulttuurin. Heille musiikki on tuote, jonka tehtävä on tuottaa rahaa niin levy-yhtiöille, musiikin tekijöille kuin jakelubisneksen kaikille kärkkyjille. Musiikki, jolla ei ole tässä ruljanssissa merkitystä, ei ole tärkeää saati mainitsemisen arvoista.

* * *

Kirja on koottu ilman Spotifyn väen myötävaikutusta. Sävy on silti kunnioittava, välillä suorastaan ihailtava. Hiukan Carlssonin ja Leijonhufvudin on päästävä välillä todistamaan tehneensä tutkivan journalismin uratekoja. Nämä kärpäsenä katossa kuullut ei-julkiset asiat eivät vaan ole järin kiinnostavia. Ylipäätään kirjan henkilögalleria jää yllättävän hahmottomaksi ja hiukan laajemminkin seuratut nimet katoavat jossain vaiheessa. Sirje Niitepõlden suomennos on asiallinen, vaikka joku pikkuvirhe on mukaan pujahtanut ("the clap" on slangisana tippurille, ei klamydialle, s. 53) ja ajoittain on vaikea tietää, puhutaanko miljardeista kruunuista vai dollareista. Kirjoittajien kansallistunteen nimiin mennee se, että ruotsalaisia innovaatioitaan kehuessaan (tämä on yksi kirjan kantava ajatus) he "unohtavat" Skype-palvelusta puhuessaan kokonaan ei-ruotsalaiset. Näin ilmaisee Wikipedian tämän "ruotsalaisten keksinnön" taustan: "Skypen kehittivät virolainen Toivo Annus, ruotsalainen Niklas Zennström ja tanskalainen Janus Friis Tallinnassa yhdessä virolaisen ohjelmistokehittäjäryhmän kanssa."

Daniel Ek on kirjan kuvauksen perusteella poikkeuksellisen lahjakas, määrätietoinen ja omaperäinen toimija, jossa nörttiys ja yrittäjähenki ovat yhdistyneet onnistuneesti. Ekin pohjimmaiset motiivit jäävät tosin oletusten varaan, koska hän ei ole halunnut olla kirjan kanssa missään tekemisissä. Onkin mahdollista, että perustellumpi kuva Daniel Ekistä voidaan hahmottaa vasta vuosien tai vuosikymmenien kuluttua. Voihan nimittäin niinkin käydä, että Spotify on Ekin elämässä vain yksi vaihe, vaikka juuri nyt ja kirjan lukija ajattelee toisin. Itse yrityksestä kirja luo levottoman ja jotenkin epämääräisen kuvan, joka toisaalta noudattelee tuttuja Piilaakson nörttinuorukaisten rennon maailman kuvauksia, toisaalta näyttäytyy hermoja ja ihmiselämiä nielevänä koneena, jonka käyttövoimana on Daniel Ekin päätös rakentaa maailman suurin ja suosituin suoratoistopalvelu.

Itse musiikki on kirjassa sivuosassa. Sen roolina on symboloida niitä immateriaalisia arvoja, joiden jalostamisesta ja edelleen myymisestä kirjassa pohjimmiltaan on kyse. Toisin kuin usein ajattelemme, Spotify ei yrityksenä ole olemassa mistään aatteellisista syistä (vaikka niilläkin on ainakin joskus ollut pieni osansa). Se on yksi tapa tehdä bisnestä luovien muusikoiden työllä. Siitä voidaan kiistellä, haluaako Daniel Ek pohjimmiltaan riistää vai suojella muusikoita. Mutta yrityksenä Spotifyn on pakko riistää muusikoita, koska laillinen palvelu on mahdollista vain muusikoitten riistämisestä elävien levy-yhtiöiden kanssa tehdyillä sopimuksilla. Kirjoittajat eivät jätä levybisneksen asenteita arvauksen varaan. Avoin vihamielisyys ja epäluulo hallitsevan alan asenteita ja aivan erityinen kiukun kohde on Spotifyn perusfilosofiaan kuuluva mahdollisuus tarjota myös maksuton kuunteluvaihtoehto, vaikka se olisikin sitten mainosten pakkokuuntelulla pilattu.

* * *

Suhtautui musiikkibisneksen voitonjakoon miten hyvänsä, Spotifyn perustaminen oli radikaali teko, joka muutti kaupallisen musiikinjakelun maailmaa pysyvästi. Monet tekniset ja käyttöpuolen innovaatiot tekivät Applen iTunes-tiedostokaupasta nopeasti marginaalisen ilmiön, mutta vaikutti myös fyysisten äänitteiden käyttöön todennäköisesti ratkaisevalla tavalla vähentävästi. Irrallaan siitä, kuka loppujen hyötyy taloudellisesti eniten (sitä emme vielä edes tiedä), Spotify ja muut suoratoistopalvelut ovat yhdistyneenä taskussa kulkeviin soittimiin (nykyään käytännössä aina kännykkä) muuttaneet musiikkikulttuuria peruuttamattomasti. Varsinkin nuoremmille ikäluokille on jo aika käsittämätön väite, että 20 vuotta sitten suoratoisto oli vasta radikaali, epätodennäköinen idea. Tästä näkökulmasta katsoen Daniel Ek & Co ovat pysyvästi kulttuurihistorian kirjoissa ja kansissa, tapahtui jatkossa mitä hyvänsä.

Mutta yhtä selvää on, ettei kehitys pysähdy siihen, mitä Spotify edustaa vuonna 2019 tai 2020. Vaikka firman omassa piirissä ylistetään tietokantaa "musiikin tietosanakirjana" (s. 24-25), jokainen valistunut käyttäjä tietää, että Spotifyn tietokanta on esimerkiksi kirjastojen tietokantoihin verrattuna alkeellinen, huonosti dokumentoitu ja epäluotettava. Se on rakennettu toimimaan hyvin vain yksinkertaisen hittipopin kohdalla. Näin on voitu tehdä, koska palvelun tarkoitus ei ole levittää musiikkia vaan tuottaa kasvavia käyttölukuja, massadataa ja taloudellista voittoa. Samoista syistä tietokanta jääneekin surkealle tasolle, koska yrityksellä ei ole riittävää motivaatiota satsata laatuun. Suurin osa palvelun käyttäjistä tyytyy pikkulasten tiedonhakutarpeita vastaavaan tasoon. Satsaaminen laatuun ei toisi kasvua, siksi siihen ei satsata.


Itseäni Spotifyn kunnianhimottomuus musiikin ja tiedonhaun laadun kohdalla harmittaa suuresti. Spotify voisi olla ihanteellinen äänitemusiikkikirjasto verkossa, mutta esteenä on itse asiassa Daniel Ekin tärkein tavoite, jatkuva määrällinen kasvu. Spotify ei ole juuri kertaakaan tuottanut voittoa, vaan sen arvo on puhtaasti spekulatiivista eli nojaa sijoittajien uskoon siitä, että Ekin visio alkaa jossain vaiheessa synnyttää suuria voittoja. Sille, jota kiinnostaa vain itse musiikki, tämä näkymä on masentava. Mitä merkitystä on "maailman valloittamisella", jos kyse on vain markkinaosuuksista, määristä ja kasvusta, ei musiikista ja sen laadusta. Tällaiset ajatukset eivät kuitenkaan vaivaa taloustoimittaja-kirjoittajien päätä. Heistä on mielenkiintoista seurata bisnesmiesten kisailua. Minusta ei, joten tiemme eroavat tässä lopullisesti. Toivottavasti joku tarttuu aiheeseen itse musiikin näkökulmasta ja kysyy, mitä musiikille tapahtuu, kun sen kustannuksella pyritään maailman valloittamiseen.

 

Sivistymätön narsisti Titanicin ruorissa

Tuntuu kieltämättä turhauttavalta käsitellä edelleen ilmiötä Donald J. Trump. Hän hävisi kongressivaalit 2018 ja hän hävisi presidentinvaalit 2020. Miksi kirjoittaa tällaisesta luuserista enää riviäkään? Oma motiivini on pohtia Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän rappiota, joka heijastuu valitettavasti koko maapallomme elämään. Trump ei ole syy, vaan seuraus. Seuraus siitä, että politiikka pelkistyy miljonaarien keskinäiseen taisteluun vallasta ja rikastumisen entistä paremmista mahdollisuuksista. Seuraus siitä, että erityisesti republikaanipuolueen (GOP) moraalinen alennustila suorastaan vaati vallan huipulle ihmistä, jolta puuttuvat sekä käytöstavat että normaali empatiankyky. Kun koko politiikka perustuu valheisiin, kuka olisi voinut olla sopivampi sitä symboloimaan kuin Donald Trump, jonka latelemia valheita on laskettu kuin urheilusuoritusta.

The Washington Post on perinteinen suurlehti, joka on tunnettu mm. Watergate-skandaalin paljastamisesta. Tätä nykyä lehti on Amazonin Jeff Bezosin omistuksessa. Donald Trump ei tunnetusti voi sietää Bezosia, joka on aidosti upporikas, toisin kuin Trump. Lehden toimittajien Philip Ruckerin ja Carol Leonnigin kirja A Very Stable Genius (tammikuu 2020) on katsaus Trumpin hallintokauden kolmeen ensimmäiseen, kaoottiseen vuoteen. Tarina katkeaa ennen Trumpin kongressilta saamaa viraltapanohaastetta, josta senaatin republikaanienemmistö presidentin pelasti helmikuussa 2020. Ilkka Rekiaron ja Jyri Raivion pätevästi suomentama Minä yksin : Donald Trump ja Valkoisen talon hullut päivät (Otava 2020) ilmestyi varsin ripeästi, vaikka itse pääsin siihen käsiksi niin myöhässä, että voin jälkiviisaasti kutsua Trumpia tuplaluuseriksi.

Lähtökohtaisesti on aika älytöntä kirjoittaa kirjaa kesken presidentin toimikauden. En jaksa ruveta pohtimaan kirjoittajien ja kustantajien motivaatioita, mutta on selvää, ettei kyse ole puhtaasta historiankirjoituksesta, vaan poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta ja osa pyrkimystä lopettaa Trumpin poliittinen ura. Kirja on kuitenkin pohjimmiltaan asiallinen ja jopa pitkästyttävän yksityiskohtainen kuvaus siitä, kuinka pitkä hallinnollinen perinne törmää Trumpin kaltaiseen hallitsemattomaan luonnonilmiöön. Kirjoittajat eivät sinänsä peittele pohjimmaista halveksuntaansa, mutta ei kirja mikään sensaatiohakuinen juorukokoelma ole, vaikka varsinkin suomennoksen alanimekkeen perusteella sellaista voisi odottaa. Minä yksin kronikoi lähinnä sitä omituista hallinnon pyöröovea, joka Trumpin hallintoa symboloi.

* * *

Keskittyessään Trumpin kaoottiseen hallitsemistapaan kirja jättää jokseenkin kokonaan avaamatta kahden pääpuolueen roolit ja vastuut. Erityisen outoa on, kuinka näkymättömäksi Rucker & Leonnig jättävät Trumpin oman puolueen, vaikka politiikan seuraajille lienee selvää, että maailmanhistorialliseen petokseen syyllistyi juuri republikaaninen puolue alistumalla Trumpin brutaaliin, häijyyn ja tehottomaan hallitustapaan. Me tiedämme, että tuo häpeällinen alistuminen jatkuu edelleen, kun puolueen johto tukee Trumpin täysin turhaa ja lapsellista kiukuttelua vaalituloksen takia. Lukijalle jää sellainen mielikuva, että puolue antoi Trumpille avoimen valtakirjan, lupasi totella kaikessa ja pitää turpansa kiinni, koska tämä järkkäsi Korkeimpaan oikeuteen vahvan oikeistoenemmistön ja alensi rikkaimpien veroja. Mielikuva ei ole väärä, mutta voisi odottaa, että kokeneilla politiikan toimittajilla olisi edes jotain arvioita syistä, jotka saivat puolueen näin täydellisesti alistumaan narrin häpeälliseen rooliin.

Minä yksin on nimittäin selkeästi sairaskertomus. Kirjan Donald Trump on täysin sivistymätön, substanssiosaamiseltaan nollan arvoinen öykkäri, jonka tapa sadistisesti kiusata omin käsin valitsemiaan alaisiaan tulee todistetuksi käytännössä joka sivulla. Trump on myös jatkuvasti kiukkuinen, halpamainen pelkuri, joka jättää ikävimmät potkut alaistensa hoidettavaksi. Kuvan toisella puolella on tuuliviiri, jonka mielipide vaihtelee täysin ennalta arvaamattomasti sen mukaan, kuka on sattunut viimeiseksi mielistelemään keisari Trumpia onnistuneimmin. Rucker ja Leonnig muistuttavat toistuvasti siitä, kuinka Trump luottaa intuitioonsa, eikä toimi rationaalisesti. Aina silloin tällöin "aikuiset" saavat hänet perääntymään järjettömistä ratkaisuista, mutta useammin Trump viis veisaa hyvistä neuvoista - koska hän on "vakaa nero".

Tavallaan Trump ei ole edes kirjan päähenkilö. Hän on jonkinlainen kemiallinen yhdiste, jonka syövyttävää vaikutusta eri alaisten kohdalla seurataan. Kukaan ei kestä täyttä aikaa, sillä Trumpin lyhytjännitteisyys ulottuu myös ihmissuhteisiin. Nimityshetkellä "mahtava tyyppi" muuttuu vääjäämättä haukkujen ja pilkan kohteeksi. Trump on sokea ja kuuro, kun pitäisi tajuta tilanne ja valita siihen sopiva äänenlaji. Loukkaamalla törkeällä tavalla maan korkeinta sotilasjohtoa heti toimikautensa alussa Trump varmisti sen, ettei hän voisi saada armeijaa minkään vallankaappauksensa taakse (hyvä sinänsä). Ainoat ihmiset, joita Trump ei julkisesti nöyryyttänyt, olivat perheenjäsenet - ja tietenkin hänen rikkaat rahoittajansa. Mutta jokainen alainen sai ammattitaidostaan ja lojaaliuden asteestaan riippumatta jossain vaiheessa tuntea Trumpin käytöstapojen puuttumisen.

* * *

Kun Minä yksin ilmestyi, oli Trumpin kauden jatko vielä realistinen mahdollisuus. Viimeisen hallintavuoden isot takaiskut kuten koronakriisi, poliisiväkivallan eskaloituminen ja sitä seurannut jatkuvien mielenosoitusten aalto olivat ehkä se ratkaiseva tekijä, joka käänsi Joe Bidenin yrityksen voitoksi. Yleensähän istuva presidentti saa jatkokauden, ellei ole mokannut raskaasti. Vuoden 2019 lopussa näytti vielä siltä, että mikään Trumpin törkeys ei vaikuttanut hänen peruskannatukseensa alentavasti. Asiallisesti ottaen kuitenkin Trump kompastui virukseen, tarkemmin sanoen sen vähättelyyn. Ilmastonmuutoksen kieltämisellä ei tavallisen kansalaisen näkökulmasta ollut merkitystä, mutta kun ympäriltä alkoi kuolla ihmisiä presidentinhallinnon piittaamattomuuden, vähättelyn ja viivyttelyn takia, tilanne oli toinen. Tätä itseään täynnä olevan Trump ei missään vaiheessa ymmärtänyt.

Tässä mielessä Minä yksin on vanhentunut erittäin nopeasti. Äärimmäisen tarkasti kuvattu erikoissyyttäjä Robert Muellerin prosessi tuntuu nyt ikivanhalta, jo unohtuneelta asialta. Trumpin kaltoin kohtelemin alaisiinsa voi suhtautua myötätunnolla, mutta lukija ei voi olla kysymättä itseltään, eivätkö suostuneet tajunneet, mihin suostuivat. Rehellisyyden nimissä on todettava, että osa Trumpin alaisista oli tietoisesti "aikuisia" eli he uhrautuivat voidaakseen minimoida Trumpin ymmärtämättömän riehumisen vahinkoja. Tällaisia olivat mm. kansliapäällikkö John Kelly ja puolustusministeri James Mattis, molemmat kenraaleja. Mutta osa oli selkeästi kiipijöitä, oman edun tavoittelijoita, jotka kuvittelivat voivansa käyttää Trumpia astinlautana uralla etenemiseen. Kuten historia osoittaa, sellainen ei tahtonut millään onnistua. Trump oli siihenkin liian holtiton.

Palaan lopuksi tyytymättömyyteeni siitä, miten täydellisesti kirja keskittyy Trumpin muodolliseen hallintoon ja jättää molemmat mahtipuolueet sivuun. Se on epäilemättä ollut harkittu ratkaisu, mutta synnyttää erityisesti Yhdysvaltain ulkopuolella väärän mielikuvan siitä, mistä presidentinkin valta todellisuudessa kumpuaa. Meillä on mielikuva, että Yhdysvalloissa presidentillä on valtaa enemmän kuin Kekkosella koskaan oli. Tällöin unohdetaan herkästi se, että presidentin valta on liittovaltion valtaa, joka ulottuu osavaltioihin vain armeijan kaltaisissa asioissa. Oikeastaan mikään Trumpin häikäilemättömistä teoista ei olisi ollut mahdollinen, ellei republikaanipuolueen aluksi hiukan epäluuloinen johto olisi nopeasti alistunut ja päästänyt Trumpia ruoriin. Puolue olisi helposti voinut painostaa omaa presidenttiään, mutta se ei uskaltanut. Puolue otti mieluummin rajun tappion kongressin vaaleissa kuin riskin, että Trump alkaisi kiukutella puolueen johdolle. Puolue on vastuussa siitä, että Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä melkein romahti Trumpin yksinvaltaisten otteiden takia. Niin ei lopulta käynyt, mutta niin olisi voinut käydä.