Mainettaan parempi Polva

Liki maanisen kirjoitus- ja julkaisutahdin omaksunut Juha Hurme yllättää lukijansa kirjallaan Suomen nuijituin nainen : Anni Polvan elämä ja teokset (Teos 2025). Laittaisin alaotsikon määreet kyllä toiseen järjestykseen, sillä vaikka Anni Polvianderin elämän keskeiset tapahtumat tulevat kerrotuiksi, pääpaino on ehdottomasti niissä kirjoista, joiden takia kirjailija kuvasi itseään Suomen nuijituimmaksi. Hurmeen kirja ei ole perinteinen taiteilijaelämäkerta, eikä kohdehenkilökään ole ollenkaan ennakkoluulojen kaltainen, joutuu lukija nopeasti myöntämään. Kirjaa on helppo lukea, vaikka jonkinlaista putkessa juoksemisen tuntua ei täysin voi välttää. Syy on ehkä enemmän kohteena olevassa kirjailijassa kuin kirjurissa, joka on halunnut ottaa Anni Polvan sellaisena kuin tämä oli. Kyllä sitä kiinnostavuuttakin riittää, vaikkei Hurme sentään jokaista Polvan julkaisemaa kirjaa erittele, monia kuitenkin.

Jouduin jo ennen kirjan kansien avaamista toteamaan, että vaikka tunnen kirjastonhoitajana kohtalaisen hyvin Anni Polvaan ja kohtalontovereihinsa kohdistetun ns. "sivistyneistön" paniikinomaisen kieltämisen ja torjumisen historian, tajusin langenneeni nuijaa heilutelleiden propagandan aivopesemäksi. En usko lukeneeni eläessäni ainuttakaan Anni Polvan kirjaa, vaikka lukuisia muita naispuolisille lukijoille suunnattuja lastenkirjoja luinkin 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa runsaasti. Polvan Tiina-sarjan kirjat aloittivat vuonna 1956, joten en keksi mitään luontevaa selitystä sille, etten muista niitä lukeneeni, eikä itse asiassa vanhempi siskonikaan muista Polvaa lukeneensa. En toisaalta muista, että äitimme olisi ottanut asiaan mitään kantaa. Ei hän muutenkaan vahtinut lukemisiamme, vaikkei opettanut kirjaston käyttöä, vaan kävimme ostamassa alakerran Vainion kirjakaupasta halpoja lasten ja nuorten kirjoja.

Sen ymmärrän, etten ole koskaan ryhtynyt Anni Polvan aikuisille suunnattuja viihdekirjoja lukemaan. Pääkiinnostukseni kohdistui vahvemmin seikkailuhenkiseen fiktioon. Luulen myös Polvan kirjojen leimautuneen "naisten" kirjallisuudeksi. En sitä muista, mutta oletan. Joka tapauksessa luin Hurmeen kirjan täydellisen viattomana, ilman omakohtaista näkemystä Polvasta kirjailijana. Kävikin niin, että Hurme pääsi yllättämään melkoisesti, sillä näköjään minulla oli kuin olikin jokin piilotajuinen ennakkokäsitys "Anni Polvasta". Hän ei ollutkaan uskonnollisesti virittynyt, vanhoillinen ja elämänsä tylsyyttä kirjoittamalla paennut porvarisrouva, kuten ennakkokäsitykseni oletti. Pikemminkin jotain aivan muuta; huumorintajuinen, taitava kirjoittaja, joka oli kaiken lisäksi monitaitoinen perheenemäntä ja suorastaan pelottavan energinen itsensä kurssittaja, retkeilijä ja ties mitä muuta. Ennen muuta hän kirjoitti ja julkaisi paljon.

* * *

Kun en ole itse lukenut Polvaa, jätän hänen kirjojensa kommentoinnin Hurmeelle, joka on ainakin puoliksi pihkassa Anniinsa. Eikä mikään ihme, sillä Anni Polviander tuntuu olleen mitä kiinnostavin selviytyjä ja varteenotettava esimerkki jokaiselle kirjoittajalle, joka kirjansa kritiikkiä odottaessaan kokee helvetin tuskat ja kritiikin sitten kirpaistessa on vähällä syöstä itsensä kuolon omaksi. Anni P. näyttää suhtautuneen kritiikin julmaan ymmärtämättömyyteen tavattoman lunkisti. Ei masokistisesti nauttien, mutta viime kädessä huitaisemalla akateemisen nurinan omaan häpeän nurkkaansa. Anni Polvalla oli tähän myös varaa, sillä hänestä tuli valtavan suuren lukevan yleisön suosikki ja sen myötä ns. painosten kuningatar. Kun kirjat myyvät kolmesta neljään painosta (lukija tosin ihmettelee, eikö kustantaja koskaan oppinut ottamaan saman tien riittävän isoja painoksia, vai olivatko uudet painokset vain kustantajan ovela keino kiihottaa ihmisten mielikuvitusta; jo neljäs painos, eikä ihmisille mikään riitä!), kustantaja ei pelkästään hymyile tavatessa, vaan alkaa kohdella korvaamattomana.

Polva oli uskollinen Arvi A. Karistolle, joka suvaitsi aloittelevan kirjailijan teoksia kustantaa, ja suhde säilyi koko uran. Jos Karistoa vaivasi Polvan kirjojen jatkuva haukkuminen sosieteetin taholta. ei siitä ainakaan mitään tiedettyjä merkkejä ollut. Polvan kaltainen suosikki oli konkreettinen kultakimpale, sanoivat kriitikot miten rumasti tahansa. Ja kyllä nämä sanoivatkin. Hurme ei uhraa asialle kovin paljon palstatilaa, mutta sitaatit kertovat suuresta epäammattimaisuudesta, ennakkoluuloisuudesta ja vääristyneen ylimielisyyden tuottamasta sokeudesta, joka ei Polvan kohdalla onneksi johtanut mihinkään tragediaan. Tulin itse ajatelleeksi, että kun kriitikot haukkuivat ja kirjastotkin boikotoivat varsinkin aikuisille tarkoitettuja kirjoja pitkälle 1970-luvulle asti, kirjojen myynnille se teki vain hyvää. Katajainen kansa on aina innolla ostanut kirjoja, joita eliitti haukkuu ja pitää sopimattomina typeryyksiin taipuvaiselle kansalle. Ostointoa vain lisäsi se, ettei näitä kiellettyjä kirjoja voinut saada kirjastosta!

Tulin ajatelleeksi Kalle Päätaloa, joka Polvan tavoin kirjoitti käytännössä autofiktiota (Hurmeen todistuksen mukaan Polvan kirjojen "elämänmakuisuus" ja "uskottavat tilanteet" johtuivat siitä, että jokseenkin kaikki perustui omiin kokemuksiin) ja joka onnistui myymään paksumpia opuksiaan jopa hiukan enemmän kuin Polva (Päätalo noin 3,6 miljoonaa, Polva vähän alle 3), joutui myös kokemaan samantyyppistä "eliitti nyrpistelee, kansa rakastaa" -kohtelua. Kirjan edetessä käy ilmi, että kirjailijat tutustuivat myöhemmin toisiinsa ja kesämökitkään eivät kaukana toisistaan olleet. On siinä mahtanut hauskaa seurustella sen ainoan toisen vertaisen painosten kuninkaallisen kanssa. En tosin onnistunut löytämään tilastoa suomalaisista kirjailijoista, vain yksittäisistä kirjoista, mutta rohkenen arvioida, että Päätalo ja Polva ovat huipulla. Tosin lapsille suunnatun kirjallisuuden puolella puhutaan vielä paljon suuremmista luvuista. Mauri Kunnaksen kirjoja on myyty yli 10 miljoonaa.

* * *

Hurme toteaa, ettei edes Anni Polva onnistuut aina. Joskus kansa rankaisi, jos kirjailija yritti "uudistua" väärällä tavalla (huvittava on tarina vihaisesta lukijasta, joka ilmoitti, ettei osta seuraavaa kirjaa, jos ei siinä nainen pysty lopulta päättämään, kumman sulhasehdokkaista hän kelpuuttaa) ja Hurmeen mielestä jotkut opukset ovat yksinkertaisesti väsyneitä ja vailla uusia kuvioita (kyllä, Hurme on mitä ilmeisimmin lukenut Polvan koko tuotannon ja se on myös kiltisti listattu kirjan loppuun, vaikka sitä henkilöhakemistoa ei taaskaan ole). Epäonnistumisten vastapainona Hurme mainitsee useita teoksia, jotka hän nostaisi myös "vakavien" romaanien ryhmään hienoina onnistumisina. Nykypäivän arvioijalla lieneekin helpompi tehtävä suhtautua Anni Polvaan reilusti, koska kukaan ei enää kiiluvin silmin vahdi eliitin yhden ja ainoan sallitun hyvän maun mittaria (joka tietysti ennekin oli virtuaalinen ja epätosi). En itse tunne edelleenkään vakavaa pakkoa lukea Anni Polvaa, mutta silkasta uteliaisuudesta täytyy yrittää työntää johonkin väliin muutama esimerkki.

Huomasin miettiväni, miksi juuri Anni Polvianderista tuli niin suosittu. Hurme kertoo, että kirjailijanimeksi piti tulla "Polvia", mutta kirjapainon latoja luki sen "Polva". Tuo yksi kirjain tuskin ratkaisi asiaa, vaikka Polvaan tottuneesta "Polvia" tuntuu tietenkin huvittavalta ja sen taivuttaminen olisi ollut lisännyt huvittavuutta. Anni Polviander ei saanut muodollista koulutusta (vaikka on kaiken muun ohessa saattanut kirjailijan kirjekurssinkin suorittaa), mutta hänellä oli mitä ilmeisimmin yksi mahtava apuväline eli loistavasti sekä yksityiskohtia että prosesseja hallinnut muisti. Koko elämänsä Polva ammensi lapsuutensa ja nuoruutensa muistoista, ja mitä ilmeisimmin muistinvaraisesti (vaikka saattoi hän olla myös vimmainen päiväkirjan pitäjä). Pelkkä hyvä muisti ei takaa hyvää kirjailijaa, mutta ilman hyvää muistia voi kirjoittaa korkeintaan tieteiskirjallisuutta. 

Sitäkin huomasin miettiväni, elääkö Polvaa halveksinut ja julkisesti nöyryyttänyt perinne edelleen muuallakin kuin anonyymissä someviestinnässä? Esiintyykö edelleen kaunaista ja perusteetonta julkista mollaamista? Ainakin muistan taannoisesta pojille suunnatusta seksivalistuskirjasta (https://heikinvaraventtiili.blogspot.com/2025/03/seksista-selkokielella.html), kuinka lapsiasiainvaltuutettu piti kirjaa lapsille "sopimattomana", vaikka ei ollut kirjaa lukenut eikä kukaan edes yrittänyt sitä lapsille tarjota, se oli suunnattu murrosikäisille. Pahoin pelkään, että "poliittisesti korrektin vittuilun takana on myös tänä päivänä samaa kaunaista, tylsämielistä elitismiä, jolla Anni Polva yritettiin laittaa ruotuun eli lopettamaan suosittujen kirjojensa kirjoittaminen. Siksi on hyvä, että Juha Hurme nostaa Anni Polvan unohduksesta ja antaa tälle arvostuksen, jonka kirjailija ehdottomasti ansaitsee. Sanon näin kirjastonhoitajana, vaikka en itse ole Polvaani vielä lukenut. Hurmeen todistuksen perusteella hän kuuluu muistettaviin ja arvostettaviin. Rakkaus ja rakkauden kaipuu ovat ihmisen perustuntemuksia. Eikä maailmassa ole koskaan liikaa rohkeita ja hiukan rasavillejä lapsia - tai naisia.

  

 

 

PS. Ennen yllä olevan tekstin julkaisemista päätin lukea ainakin yhden Tiina-kirjan ja yhden aikuisille tarkoitetun viihdekirjan. Tiina ja Vihaan hameväkeä vahvistivat Hurmeen tulkintaa, että Polva oli asiansa osaa kirjailija, jonka vahvuutena on miljöön ja ihmisyhteisön sisäisen dynamiikan taitava kuvailu. Juonet eivät ole perin omaperäisiä, mutta tuossa aikuiskirjassa yllätyin siitä, miten monimutkaisen ja osittain yllätyksellisen sattumusten ketjun tuloksena Polva saattaa yhteen sairaanhoitaja Railan ja yrmeän talollisen Laurin. En kykene vertailemaan Polvaa muihin alan yrittäjiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, miksi lukijat suhtautuivat hänen kirjoihinsa täysin toisin kuin nyrpeät ja elämää pelkäävät kriitikot.

Kun kaikki on myytävänä

Ei se ole Björn Wahlroosin tarkoitus tietenkään, mutta hänen jo kolmiosaiseksi kasvanut päiväkirjasarjansa tarjoaa harvinaisen ja käytännössä ainoan mahdollisuuden meille 99 %:lle saada tietää edes jotain siitä, millä tavalla suomalaissyntyinen, nykyään ruotsalaiseksi ryhtynyt suurkapitalisti elää voidakseen kasvattaa osakkeenomistajien (joihin hän itse kuuluu) omaisuutta ja samalla yhteiskunnallista valtaa. Ymmärrän kyllä niitäkin, joita Wahlroosin elämä ja teot eivät kiinnosta vähääkään. Vuosikymmenet kuluvat, mutta kapitalistin elämä on täsmälleen yhtä tylsää/kiinnostavaa kuin ennenkin. Maailma toki muuttuu ja suurkapitalistit muuttavat toimintaansa sen mukaisesti. Muutokset ovat kuitenkin yksityiskohdissa kuten kulisseissa ja näyttelijöissä, eivät näytelmän perusasetelmassa. Kirjan päähenkilö, pankkiiri, konserninjohtaja jne. Wahlroos tarjoilee lukijalle oman menestystarinansa, jossa maailman – tai ainakin Suomen ja Ruotsin – mahtavat liukuvat näkyviin ja taas katoavat, mutta taitava kapitalisti tekee onnistuneita kauppoja, välttää yhtä taitavasti tekemästä huonoja kauppoja (no, joskus harvoin tulos on jotain siltä väliltä) ja – hokkuspokkus – niin vaan se 1 % jatkaa valtansa ja rahakasansa kasvattamista.

Nurkkahuone : Eräänlaiset päiväkirjat 2001–2022 (Otava 2025) kattaa suomalaisen finanssimaailman eurokauden päättyen ilman selkeää yhteenvetoa vuoteen 2022, jolloin Wahlroos päätti jättää raskaimmat vastuunsa ja siirtyä "eläkkeelle" eli ottamaan vähän kevyemmin (kirjan perusteella ehkä ehtiäkseen vieläkin useammin lintujahtiin). Wahlroos antaa kuitenkin ymmärtää, että ainakin neljäs päiväkirja on vielä luvassa ja siinä hän keskittyy myös politiikkaan. En tiedä, ketkä tuota opusta varsinaisesti tarvitsevat, mutta oletettavasti Wahlroos jatkaa poliittisten ja ideologisten inhokkiensa rusikointia ja kavereidensa kehumista, kaikki luonnollisesti sillä ylimielisellä charmilla, joka koristaa kaikkea Björn Wahlroosin rikastumista seurannutta uutta elämää. Oikeastihan Wahlroosin ei tarvitsisi piitata vähääkään siitä, mitä me 99 % teemme tai ajattelemme, mutta jokin vetää upporikkaan kirjoittamaan kirjoja, joita myös rahvas saa lukea. Oletan, että taustalla on tarve saada arvostusta ja näkyvyyttä, jota ei koskaan ole liikaa sille, joka sisimmässään tietää olleensa paitsi häikäilemätön ja taitava myös onnekas.

Wahlroos myöntää esipuheessa kirjoittaneensa kirjaa pääosin yksin – ja sen voi valitettavasti myös lopputuloksesta päätellä. On toki mahdollista, että kustantaja Otavan kustannustoimittaja on tehnyt tekstille jotain myönteistä, mutta ainakaan kirjoittajan ajoittain horjuvaan suomen kieleen hän ei ole tohtinut puuttua (kirjaan on jäänyt myös selkeitä kirjoitusvirheitä luvattoman paljon, vaikka jotkut niistä ovatkin hupaisia). Lukija joutuu sietämään sinänsä pieniä, mutta aran kielikorvaa riipiviä ratkaisuja, kuten possessiivisuffiksin puuttumista ja subjektin monikon parina olevan verbin yksikköä. Kaikki nämä olisi kustantajan oikolukijan – jos sellainen on ollut käytettävissä – pitänyt löytää ja korjata, vaikka olisikin sitä mieltä, että kurssit voivat ihan oikeasti "tippua".

* * *

Björn Wahlroosin tapa kirjoittaa on ennallaan. Hän kirjoittaa sujuvasti, mutta valikoi tarkkaan, mistä puhuu ja mistä ei. Yksityiselämä kuuluu jälkimmäisiin, metsästysreissut ja muut 1 %:n kujeet ensimmäiseen. Wahlroos antaa silloin tällöin lukijan ymmärtää, ettei hänkään ole aivan täydellinen, joskus tulee vähäisiä arviointivirheitä, mutta koskaan ei mitään vakavaa. Wahlroos ei päiväkirjamerkintöjensä perusteella harrasta hyväntekeväisyyttä tai kulttuuria (ehkä ravut ja hienot juomat pois lukien), eikä varsinkaan seurustele ns. tavallisten ihmisten kanssa. Sen sijaan hän matkustaa, useimmiten lentämällä, koko ajan. Hänen hiilijalanjälkensä on huikea, mutta voimme olla varmoja siitä, ettei Wahlroos kanna siitä huonoa omaatuntoa. Kapitalistien keskinäinen kilpailu kaupoista ja nimityksistä toimii miesten henkilökohtaisten tapaamisten kautta. Sitä vaativat sekä rahanarvoisten tietojen salailun tarve että pelureiden keskinäinen epäluottamus, jonka tuottamaa riskiä voinee arvioida vain tuijottamalla silmistä silmiin.

Björn Wahlroosin maailma on tosiaan myös 2000-luvulla edelleen lähes täysin miesten maailma. Kuten ennenkin, Wahlroos varoo visusti kirjoittamasta riviä, joka voitaisiin tulkita naisia vähätteleväksi tai aliarvioivaksi. Yhden ainoan kerran hänen sanavalintaansa voi ainakin pahantahtoisesti tulkita sellaiseksi, kun hän toteaa Ruotsin valtiovarainministeri Magdalena Anderssonista, että "hän näytti melko tavalliselta tukholmalaistytöltä" (s. 359), mutta tämä mahdollinen lipsahdus liittyy Anderssonin kuvaamiseen piinkovaksi neuvottelijaksi, siis kunnon mieheksi. Alentuvia ilmauksia palvelevasta henkilökunnasta Wahlroos ei ole täysin osannut välttää, vaikka ilmaisu kuten "uskollinen vahtimestarimme" (s. 200) on tietenkin muodollisesti myönteinen. Yllättäen Wahlroosin varovaisuus ja pyrkimys esittää aina itsevarmaa ja coolia pettää kuitenkin Uruguayn reissulla (missä Wahlroos on hoitamassa PR-suhteita eukalyptussellua valmistavien tehtaidensa takia), jonka aikana hänen on pakko tavata entisestä Tupamaros-sissistä presidentiksi noussut José Mujica. Wahlroosin kommentit (s. 308–311) isännästään ovat niin halveksivia ja epäkunnioittavia, että tekstiä on vaikea tulkita muuten kuin isännän kuolleesta rengistään muille isännille sanomaksi varoitukseksi.

Oman kerroksensa väen Wahlroos jakaa mielestäni kolmeen tai neljään ryhmään. On nimeämättömiä toheloita, joiden kaltaisten kanssa Wahlroos ei halua aikaansa tuhlata ja paljon sinänsä ei-kiinnostavia, mutta asioiden ymmärtämisen kannalta pakolla nimettäviä (usein poliitikkoja ja virkamiehiä, joista hyvin harvoja Wahlroos arvostaa ja useita selvästi inhoaa sydämensä pohjasta). Onneksi kustantaja tai kirjoittaja on päättänyt, että kirjassa täytyy sentään henkilöhakemisto olla, että itse kukin voi tarkistaa, "mitä se Wahlroos minusta sanoo".) Kolmannen, selkeästi tärkeän ryhmän muodostavat "ystävät", joissa on sekä arvostettuja kilpailijoita että niitä, joita me 99 %:kin kutsuisimme ystäviksi. Epiteetin "ystäväni" saaneista Wahlroosilla ei ole mitään kielteiseen vivahtavaakaan sanottavaa. Vielä tärkeämpiä ovat lähimmät työtoverit (anteeksi, sehän on vain sanontatapa), joista useimmat Wahlroos on henkilökohtaisesti valinnut, nostanut ja tavoilleen opettanut. Näistä tärkein näyttäisi olevan Kari "Kuki" Stadigh, Wahlroosin perintöprinssi ja oikea käsi. Stadigh saa muutaman kerran jopa kunnian olla Wahlroosiakin kaukonäköisempi.

* * *

Kun Björn Wahlroos on aika tasan kolme vuotta itseäni nuorempi, en välttämättä teitittelisi, jos niin epätodennäköinen asia kuin kahden erimerkkisen maailman kohtaaminen sattuisi. Olisin tietenkin Wahlroosille sitä Mujican jengiä, mutta voisin silti kysyä joistakin asioista, joita Wahlroos ei selvästikään halua pohtia ääneen. Yksi liittyy valtioiden rooliin 1 %:n mieleisessä maailmassa. Wahlroos vastustaa tunnetusti kaikkea valtion taholta tulevaa säätelyä, joten on hiukan yllättävää, että hän opastaa valtiovarainministeri Jyrki Kataista vuoden 2008 finanssikriisin tuiverruksessa seuraavasti: "Vaikka vastustankin periaatteessa kaikkia valtion tukia, pelkään, että tässä tilanteessa ei ole muuta ratkaisua." (s. 255) Eli jopa Wahlroosille on periaatteita ja "periaatteita", joista poiketaan, kun vapaan kapitalismin laiva uhkaa mennä nokka edellä pohjaan. Vaikka valtiot ja niiden edustajat saavat Wahlroosin kirjassa toistuvasti satikutia, valtiollista sosialismin pelastavaa kättä ei käy kokonaan kiistäminen.

Siitäkin kuulisin lisää, uskooko Wahlroos aidosti, että kapitalistit voisivat paremmin, jos sekä ammattiyhdistysliike (Wahlroos puhuu ay-liikkeen "hirmuvallasta" sivulla 372) että EK:n diletanttikerho (Wahlroosin oma määritelmä) katoaisivat maailmasta ja kaikesta neuvoteltaisiin vain paikallisesti. Olisiko Euroopassa minkäänlaista taloudellista vakautta, jos eläisimme ruoskaansa heiluttavien patruunoiden ja massoista eristäytyneiden pääoman hallitsijoiden armoilla? Myös Wahlroosin omaisuus on syntynyt sen ansiosta, että Euroopassa on ay-liikkeen taistelun ansiosta lisääntynyt niiden ihmisten määrä, jotka voivat kuluttaa kapitalistien tuottamia maksullisia palveluita. Eihän nälkäorja hanki henkivakuutusta tai vinguta korttiaan elintarvikejätin kassalla. Kaikki kapitalistien rahat ovat kuitenkin peräisin 99 %:n työstä, vaikka niiden jakautuminen kapitalistien kesken riippuu tietysti Wahlroosin kaltaisten kykyjen määrästä ja sijoittumisesta.

Omissa päiväkirjoissaan Björn Wahlroos on selkeästi sekä itseensä tyytyväinen että onnellinen kuuluessaan 1 %:n kerhoon. Hänellä on tietoa, taitoa ja valtaa kasvattaa omaa ja lapsilleen kanavoimaansa omaisuutta edelleen. Hän viihtyy silmin nähden maailmassa, jossa rahaa ei tarvitse arjessa ajatella. Mutta sitä emme tiedä, kokeeko hän rahasta riippumattomia elämyksiä luonnon keskellä (ei, en tarkoita lintujahteja, vaan kävelemistä kartanonpuistossa ja ties mitä rikaskin voi harrastaa). Emme tiedä, millainen taide mahdollisesti koskettaa Björn Wahlroosin sisintä. Vaivaako kansanmurhan keskellä elävien ihmisten kohtalo koskaan hänen mieltään, tuntuuko raskaalta seurata uutisia maailmalta? Emme tiedä, emmekä tule varmaan koskaan tietämäänkään. Sillä päiväkirjoissaan Björn Wahlroos on aina vain pankkiiri, konserninjohtaja, hallituksen puheenjohtaja, taloudellisen vallan käyttäjä ja rahan tekijä, joka nurkkahuoneestaan käsin säätelee tuhansien ihmisten elämien tapahtumia. Jolle kaikki on viime kädessä myytävissä, kunhan oikea määrä rahaa tarjotaan.

 

Muisti, muisto, minuus

Seuraavan tekstin innoittajana on ollut Marja Saarenheimon kirja Kuka minä olen? Miten muisti meitä määrittää (Vastapaino 2024), erinomainen johdatus muistin ja tiedostamisen monimutkaisiin kysymyksiin. Saarenheimo on mielestäni onnistunut käsittelemään aihepiiriä tieteen ja popularisoinnin parhaita puolia yhdistellen saaden kaltaiseni täydellisen maallikon istuskelemaan lukemisen väliä mieleen nousseita ajatuksia muistiin kirjoitellen. Tämä ei siis ole Saarenheimon kirjan esittely saati analyysi, jälkimmäiseen en edes kykenisi. Mutta ajatuksia tämän lukeminen antoi niin paljon, että vaihtoehtoja ei jäänyt. Suosittelen lämpimästi kirjaan tutustumista, se kannattaa.

* * *

On syvällisen outoa, suorastaan ihmeellistä, että muistamme ylipäätään mitään, mikä ei sisälly geneettiseen koodiin tai ns. lihasmuistiin ja jota emme jatkuvasti tarvitse pysyäksemme turvassa ja hengissä. En tarkoita tässä niinkään kieleen perustuvaa abstraktioiden muistamista, vaan enemmänkin mieleen palauttamisen kykyä. Kuten aina yhtä häkellyttävän hajumuistin synnyttämiä voimakkaita, mutta silti reunoiltaan aivan läpinäkyviä muistikuvia tietyistä tilanteista, paikoista, hetkistä, ihmisistä. Kävin juuri läpi vanhoja kirjeitä, joista yhteen oli jäänyt jokunen molekyyli parfyymiä, jota sydämeni valittu yli 50 vuotta sitten käytti ja joka heitti minut hetkeksi aivan muualle, menneeseen aikaan. Olen kokenut samanlaisia hetkiä ennenkin, mutta ne yllättävät aina voimakkuudellaan. Ne tuntuvat olevan ajan ulottumattomissa.

Hajumuiston voi tulkita biologiseksi ilmiöksi, koska esimerkiksi myrkyllisten tai muuten vaarallisten hajujen tunnistaminen niiden tavallisuusasteesta riippumatta on elintärkeää. Mutta miten pitäisi suhtautua musiikin kaltaiseen ilmiöön, kun se toisaalta tempaisee meidät johonkin tiettyyn muistoon aina yhtä varmasti, mutta toisaalta soi aivoissamme näennäisesti täysin itsenäisesti ja tietoiselta persoonalta mitään kysymättä. Itselläni on koko aikuisen elämän ajan ollut käynnissä lähes tauoton jukebox, joka saa minut hyräilemään ääneen tai äänettä jotain satunnaisen tuntuista sävelmää, jonka ei tarvitse olla lempimusiikkia ollenkaan, pikemminkin jotain ihan muuta. Minulle huomautetaan usein sekä siitä, että viheltelen ja hyräilen muita häiritsevän kovaa, vaikka itse en ole huomannut asiaa ollenkaan. Tai minulta kysytään väsyneen sarkastisesti, onko aivan pakko hyräillä joululauluja keskellä kesää.

Mikä saa aivomme, muistimme kiistattoman lähteen, soittelemaan alitajunnan valitsemaa musiikkia? Minulla ei ole asiasta aavistustakaan, mutta haluaisin mielelläni tietää. Se voisi osaltaan selittää, miksi tietoisen minäni on vaikea nimetä monia reaalimaailmaan purkautuvia musiikkiaiheita, vaikka ne tuntuvat todella tutuilta. Asia on suorastaan nolo, koska olen tehnyt elämäntyöni kirjoittamalla sävellyksille annettuja nimiä eli minun pitäisi olla asiantuntija. Joskus olen, joskus en. Laulujen sanoja en opi millään, vaikka voin puoliautomaattisesti säestää kitaralla kymmeniä, ehkä satoja suosittuja lauluja ja pop-kappaleita. En voi kiertää havaintoa, että ainakaan minä en hallitse muistiani ja muistojani, jos kukaan.

* * *

Muistaminen on meille tärkeä ja arka asia, koska eräässä mielessä meillä ei ole mitään muuta. Jos muistimme katoaa, persoonallisuutemme katoaa saman tien. Emme edes tiedä, miltä tuntuu kadottaa muisti, koska sen kadottaneet eivät kykene kertomaan kokemuksesta. Olemme muistimme ja siksi suhtaudumme siihen liittyviin asioihin vakavasti ja myös huolestuneesti. Kun muistisairaudet ovat keski-iän nousun myötä yleistyneet, ainakin oman ikäluokkani (s. 1949) ihmiset heittelevät vimmatusti dementiavitsejä kuin torjuakseen niiden pahan hengen tartunnan. Muisti ja muistot ovatkin varsin keskeinen aihe niin viihteessä kuin kaupallisessa terapiassa, jonka vastenmielisimpiä piirteitä on ns. valemuistojen syöttäminen milloin minkäkin ongelman selittäjäksi. Meidät on helppo huijata uskomaan, koska pelkäämme niin kovasti unohtamista. Koska me olemme niin voimakkaasti omat muistomme ja kykymme muistaa.

Muistimme on myös henkilökohtainen asevarastomme, josta poimimme erilaisiin tilanteisiin tepsiviä keinoja päihittää kilpailija, osoittaa pätevyyttämme tai yksinkertaisesti tehdä itsestämme kiinnostava tai haluttava. Loputtomasti hauskoja ja jännittäviä tarinoita muistava ihminen on luonnostaan ihmisseurueen keskipiste, ja mitä hurjempia tarinat ovat, sen kirkkaammaksi keskipiste tulee. Huono muisti tulkitaan helposti ihmisen yleiseksi heikkoudeksi, jopa viaksi. Itsekin suomimme mielellään huonoa muistiamme, koska se tarkoittaa, että meillä on hyvämuistisempia vähemmän välineitä, joilla selvitä. Olen itse aina pelännyt ja inhonnut aikaan sidottuja haasteita, koska itselläni ei ole keinoa "poimia" vastauksia aivoistani. Mensan testi on tästä hyvä paha esimerkki. Jo tietoisuus siitä, ettei tehtäviä saa pohtia rauhassa, tuottaa itseään toteuttavan epäonnistumisen, eikä edes potentiaalisia resurssejaan saa käyttöön. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi älykkyys olisi sidottava aivojen, muistin ja oivaltamiseen nopeuteen. Se ei ole reilua.

Muistin keskeisyyttä yhteisöllisessä olemassaolossamme ei tarvitse erikseen mainita, tiedämme ja vaistoamme sen lapsesta alkaen. On koulukunta, joka väittää, että jokainen voi parantaa muistiaan tietyillä harjoitteilla ja ettei kyse ole muusta kuin treenaamisesta. Minä en usko, mutta vastaus on valmiina: olen vain joko laiska tai kunnianhimoton. Itse uskon siihen, että muisti ja muistin aktiivinen käyttö ovat eri asioita. Kaikilla tavanomaisin aistein varustetuilla ihmisillä on valtavasti muistoja, koska sellaisia syntyy jokaisesta kokemuksesta. Aivomme kuitenkin prosessoivat muistoja eri tavoin, enkä tiedä, onko maailmassa kaksia, muistin osalta samanlaisia aivoja. Epäilen, ettei ole. Fysiologisella tasolla aivot ovat yllättävän erilaisia, eivätkä pelkästään painonsa osalta. Täytyy olla niin, että muistamisen kyky on samalla lailla persoonallinen ominaisuus kuin kyky erottaa sävelkorkeuksia tai hahmottaa geometrisiä rakenteita.

* * *

Muisti ja muistot ovat eri asioita. Muistoja voidaan siirtää sukupolvelta toiselle suullisesti, kirjallisesti ja esineellisesti. Muisti saadaan geenien myötä, eikä sitä ilmeisesti voi millään merkittävän dramaattisella tavalla muuttaa (paitsi tuhota kyllä, lyömällä, alkoholilla jne.). Ihmisen lajiominaisuuksiin kuuluu muistojen kierrättäminen ja siirtäminen ajassa, mutta kaikki se täytyy tehdä evoluution ja genetiikan tuottamalla aivokalustolla, jonka yksityiskohdat vaihtelevat. Ihmislajin pärjäämisen kannalta ei yksilön muistin piirteillä ole suurta merkitystä, mutta sillä, miten muistia käytetään kulttuurissa, onkin sitten sitä suurempi merkitys. Siksi evoluutio ei ole muovannut meistä kaikista hyvämuistisia runonlaulajia. On selvästi riittänyt, että osalla yksilöistä on "hyvä muisti", miten se milloinkin määritelläänkin. 

Tuntuu siltä, että valtaosa ihmiseläimen kyvyistä ei ole vahvasti muistiin kytkeytyneitä. Ilmeisesti valtaosa muistikyvystämmekin on pysyvästi vain alitajunnan käytössä. Tavattoman monet ihmiselle tärkeistä ja mieluisista asioista eivät edellytä sitä, mitä yleensä pidämme "hyvänä muistina". Useimmat pelit, urheilu, metsässä tarpominen tai rappusissa liikkuminen ovat motoriikan, eivät muistin asioita. Mutta ihmisten väliset suhteet, tiede ja kulttuuri ovat ilmeisesti hyvin vahvasti riippuvaisia siitä, että muistimme toimii luotettavasti sekä alitajunnan että tietoisen ajattelun tasolla. Jos ei muista ihmisten nimiä, kasvonpiirteitä, lähimpien merkkipäiviä tai keskeisiä luonteenpiirteitä, on nopeasti pulassa. Kun muisti on riittävän "huono", ihminen tavallaan menettää oikeutensa olla täysivaltainen persoona. Emme yleensä jaksa olla kärsivällisiä, jos toisella on omaamme selvästi huonompi muisti.

Minuus ja persoona eivät tule ihmiseen valmiina pakettina, vaikka jonkinlaiset valmiudet tulevatkin. Minuus ei ole valmis rakennus, vaan korkeintaan kehikko, jonka puitteissa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Ilman muistia ja jatkuvasti kertyviä muistoja emme kykene täydentämään minuuden kehikkoa, vaan se jää todellisuuden säiden armoille. Arvelen, että esimerkiksi kehityshäiriö, jossa sanotaan ihmisen "jääneen nelivuotiaan tasolla" , tarkoittaa itse asiassa sitä, että syystä tai toisesta tämä ihminen ei kykene käyttämään muistiaan toivotulla tavalla. Biologinen olento kehittyy, mutta minuun ja persoona eivät. Ainakaan vielä asialle ei voida mitään. Ehkä ei koskaan. Minuuden ja muistin yhteyttä pidän itse hyvin olennaisena sillä varmuudella, jonka täydellinen maallikkous vain voi antaa.  

  

Eläimen täydellisyyden käsittämättömyydestä

Olen katsellut lumileopardien, susien ja tiikereiden kaltaisia eläimiä kaihoisalla ihailulla "aina" eli niin kauan kuin pystyn muistamaan. Tietokoneeni näyttökuvana on ollut koko tämän vuosituhannen ajan kuva leppoisasti kalliolla lepäävästä nuoresta lumileopardista. Voi sanoa, että suhtaudun kissaeläinten epäinhimilliseen viehättävyyteen liki pakkomielteisesti, asenteestani tinkimättä, vaikka monet muutkin eläimet synnyttävät minussa tuntemuksia, jotka menevät pelkkää esteettistä ihailua pidemmälle. Minulla on esimerkiksi unelma saada käpertyä Siperian tiikerin vatsapuolelle, mahtuisin siihen hyvin, ylipainoinen ukko, niin paljon isommasta eläimestä on kyse. Tiedän, etten tule halua koskaan toteuttamaan, mutta se on silti olemassa.

Keittiöpsykologian mukaan ihmiset jakautuvat koira- ja kissaihmisiin. Höpsistä, sanoisin. Meitä, jotka olemme molempia, on vaikka kuinka paljon. En pysty sijoittamaan "paremmuusjärjestykseen" tiikerin ja lumileopardin tai susien ja ilvesten kauneusarvoja, kun ne kaikki ovat yhtä käsittämättömiä. Myönnän, että minullakin nisäkäslajin edustajana on vaikeuksia nähdä ei-nisäkkäissä aivan samoja ihailtavia piirteitä. Toisaalta jokaisessa eliölajissa on jotain ihailtavaa, kun niitä ryhtyy tarkemmin tutkimaan. Perhosen tai hämähäkin silmät tuntuvat ihmisestä liian oudoilta, mutta mikä lumoava värien ja kuvioiden rikkaus löytyykään hyönteisten siivistä tai hämähäkkien selkäkuvioista!

Puhumalla aiheesta kissapetojen kautta en asetu petojen puolelle tai niiden saaliseläimiä vastaan. En puhu biologiasta, vaan ihmisen psykologisista haluista ja peloista. Uskon ymmärtäväni, että kun katson ihaillen ja kaiholla kissaeläimen liikkeen tai sen karvapeitteen täydellistä tarkoituksenmukaisuutta –  joka näyttäytyy aivoilleni myös esteettisenä täydellisyytenä –,  projisoin omia riittämättömyyksiäni, fyysistä kömpelyyttäni ja kaikkea muuta, missä en pärjää kissaeläimille. En kuitenkaan oikeasti ymmärrä, mistä kaikesta voi olla kysymys. Tunnen vahvasti myös kukkia, sieniä tai käpyjä katsellessani. Ehkä kaipaankin eliöiden tiedostamatonta täydellisyyttä, evoluution hetkellisesti parhaaksi mahdolliseksi hiomaa rakennetta ja ulkomuotoa. Ehkä en haluaisi olla tietoinen ihminen vaan jokin ihailemani eläin. Jos olisin, en ainakaan murehtisi ja kirjoittaisi tällaisia tekstejä.