Sahra Wagenknechtin kirjan Die Selbstgerechten – Mein Gegenprogramm – für Gemeinsinn und Zusammenhalt (Campus Verlag 2021) suomentaminen vasta vuonna 2025 kertoo valitettavan paljon sekä saksankielisen yhteiskunnallisen kirjallisuuden jäämisestä täysin angloamerikkalaisen katveeseen että kapitalismikriittisen kirjallisuuden nihkeästä suomentumisesta ylipäätään. Nytkin kulttuuritekoa on ollut tekemässä pienen kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särön vuonna 2021 perustama kustantamo Särötär, ei mikään vakiintunut toimija kuten vaikka Vastapaino. Suomennoksen puuttumiseen saattaa tosin olla syynä myös se, että Yhteisöllisyyden manifesti (Särötär 2025) kritisoi kapitalismiakin ankarammin Wagenknechtin "vasemmistoliberalismiksi" nimittämää poliittista ajattelutapaa, joka suomalaisittain kääntyisi lähinnä vihervasemmistolaisuudeksi, joskin vain osittain, sillä Suomi ei ole Saksa eikä Saksa Suomi.
Kansainvälistä politiikkaa edes jotenkin seuraavan lukijan mielestä käännös tulee suomalaisille ainakin kolme vuotta myöhässä. Ei siksi, etteikö se oman aikansa analyysinä olisi kiinnostava ja osittain edelleen pätevä, mutta maailman muutosvauhti on huimaava. Wagenknecht kirjoitti kirjansa keskellä pandemiaa ja pokkariversion esipuhekin on kesältä 2022. Se aika tuntuu todella kaukaiselta, koska silloin emme vielä eläneet Ukrainan ja Gazan katastrofien keskellä, Euroopan unioni ei ollut romahtanut sotahullujen ja kansallisvaltioitaan tiukasti suojelevien taistelutantereeksi eikä Yhdysvallat ollut ensin Joe Bidenin kaudella alistanut Eurooppaa vasallikseen eikä Donald Trump 2.0 ollut aloittanut marssia kohti täysfasistista maailmanpoliisia.
Kustantajan edustajat Venla Saalo ja Mark Mallon tarjoavat lyhyessä henkilökuvassa pikakatsauksen Wagenknechtin vaiheisiin ja poliittiseen uraan sekä tarjoavat lukijalle aineistoa pohtia, onko kirjoittaja "vaarallinen vai toivottu tulokas poliittiselle kentälle". Katsaus on tarpeen, sillä jokseenkin kaikki hänestä Suomessa kirjoitettu on keskittynyt mustamaalaamaan kohteensa "putinistiksi" ja "Venäjä-mieliseksi", koska Wagenknecht on kritisoinut loputtoman sodan koituvan jokaisen EU-maan taloudelliseksi tappioksi. Suomessa ei ole ketään edes lähelle Wagenknechtin tyyppiä pääsevää poliitikkoa, joten hänen arviointinsa voi olla vaikeaa. Ehkä lähinnä ovat ne Vasemmistoliiton vaikuttajat, joita puoluejohto yrittää saada häipymään puolueesta hyvällä tai sitten väkisin. Ulkopolitiikka ei kuitenkaan ole Wagenknechtin poliittisen viestin keskiössä, se on vain koettu tehokkaimmaksi keinoksi pysäyttää hänen nousunsa perinteisten puolueiden haastajaksi. Parlamenttivaaleissa se näytti olevan toimiva resepti, ainakin toistaiseksi.
Kirjan käännös on sujuva ja oikoluku on hoidettu kunnolla. Silmään pistää kuitenkin hiukan tapa, jolla kääntäjä Riikka Johanna Uhlig oikoo yleisesti ottaen hyödyllisissä alaviitteissä muutamia Wagenknechtin asiavirheitä. Lukija ei osaa odottaa kääntäjältä närkästynyttä tekstiä tyyliin "Spinning Jenny, joka tunnettiin Suomessa nimellä kehruu-Jenny, oli kehruukone, ei kutomakone, kuten Wagenknecht väittää." (s. 61) Kirjassa on aika ahdas taitto, epäilemättä kustannussyistä, jotka selittänevät senkin, ettei mukaan ole saatu edes henkilöhakemistoa. Tässä tapauksessa se ei ole valtava puute, koska kirjan tyyli on enemmän pamfletin kuin muodollisen poliittisen ohjelman tai systemaattisen historiikin kaltainen.
* * *
Yhteisöllisyyden manifesti (joka sivumennen sanoen ohittaa kirjan nimenä alkukielisen, paljon haastavamman ilmaisun, joka viittaa suoraan hyveposeeraamiseen ja tekopyhyyteen, johon Wagenknecht esittää vastaohjelman) on aivan liian moniaineksinen yhdessä blogitekstissä arvioitavaksi, eikä siihen tekstin ikäkään suoranaisesti kannusta. Pidän Sahra Wagenknechtiä kuitenkin vakavasti otettavana poliittisena toimijana, jonka monet huomiot vasemmistolaiseksi luonnehdittavan politiikan kriisistä Euroopassa koskevat Saksan lisäksi varsin pitkälle myös Suomea. Keskityn seuraavassa huomioihin, joita en itse pidä vanhentuneina, vaan edelleen täysin mielekkäinä jokaiselle, joka etsii vastausta peruskysymykseen siitä, miten toimia antikapitalistisesti samaan aikaan johdonmukaisesti ja vesittäviä laimennuksia välttäen, mutta myös tuloksellisesti niin, että poliittinen vasemmistopuolue saa tukea kaikilta niiltä ryhmiltä, joiden elämän parantamiseksi se ilmoittaa toimivansa.
Mielestäni on tärkeä ymmärtää, ettei Wagenknecht ainakaan tässä kirjassa puhu kapitalismin korvaamisesta minkään sortin sosialismilla. Hänen huomionsa keskiössä on rakentaa puoluetta, joka ottaa huomioon ne epäoikeudenmukaisuudesta ja muista kapitalismin ikävistä puolista eniten kärsivät ihmiset, joista perinteinen vasemmisto ei enää piittaa tai joita se ei ainakaan osaa enää lähestyä. Pyrkimys parantaa oikeudenmukaisuutta nousee tulkintani mukaan marxilaisesta aatemaailmasta, mutta Wagenknecht ei ole – ainakaan tässä vaiheessa – ollenkaan leniniläinen. Hänen ajattelunsa keskittyy myös voimakkaasti Eurooppaan ja eurooppalaisiin, perinteisestä työväenliikkeen internationalismista hän ei ainakaan vaikuta olevan kiinnostunut. Tai voimme olettaa, että se kuuluu vastaohjelman seuraaviin vaiheisiin.
Suomalaiselle, joka ei syvällisemmin tunne saksalaista yhteiskuntaa, vaan joka elää kapean "Made in Germany" -lumouksen ja "kaikki on Saksassa halvempaa" -hokeman välissä, Wagenknechtin poliittisen ohjelman mielekkyys voi olla hankala arvioida. Kannattaa lähteä siitä, että Saksa on Suomea paljon konservatiivisempi yhteiskunta. Se on liittotasavalta, jonka osavaltiot muistuttavat kovasti itsenäisiä valtioita. Digitaalisessa siirtymässä Saksa on vuosia Suomea jäljessä. Saksan naisille myönnettiin vasta vuonna 1958 lupa avata pankkitili ja mennä töihin ilman aviomiehen lupaa. Ei siis kannata ajatella, että kaikki, mitä Wagenknecht sanoo, on suoraan Suomen oloihin siirrettävissä. Osa on, osa ei. Tulkintani mukaan se hyytävä kritiikki, joka muodostaa kirjan alkupuolen ja kohdistuu "vasemmistoliberaaleihin" (jotka eivät Wagenknechtin mielestä ole vasemmistolaisia eivätkä liberaaleja), on aika laajasti sovellettavissa myös Suomen vasemmistoon.
Suomessa sekä Vasemmistoliitto että SDP ovat liukuneet oikealle jättäen suurelta osin kaikkein huonoimmassa asemassa olevat pelkkien juhlapuheiden varaan. Wagenknechtin alkuperäinen kritiikki kohdistuu ennen muuta siihen identiteettipolitiikkaan, jonka akateeminen sivistyneistö on omaksunut ja jolla se on korvannut aiemman luokkaperusteisen poliittisen analyysin. Se ei ole demareille uutta, mutta se on merkinnyt sitä, että sekä Die Linke Saksassa että Vasemmistoliitto Suomessa jättivät suuren joukon työväenluokkaan kuuluvia kodittomiksi ja persujen kaltaisten kansallismielisten populistien houkutteluille alttiiksi. En ole varma, voidaanko Suomessa puhua täsmällisesti uudesta "akateemisesta keskiluokasta", joka harrastaa identiteettipolitiikkaa, väheksyy perinteisten duunareiden vanhoillisuutta ja pitää itseään kaikkia muita moraalisempana ja aina oikeassa olevana. Aihetta kannattaa silti pohtia.
* * *
Sahra Wagenknechtiä on moitittu tai suoraan haukuttu sekä Venäjän-mielisyydestä että väärästä suhtautumisesta maahanmuuttoon. Kuten jo edellä totesin, Wagenknecht näkee EU:n Nato-henkisen Venäjän-vastaisuuden sekä järjettömänä viattomien ihmisten kärsimysten aiheuttajana (sodan pitkittäminen "viimeiseen ukrainalaiseen") että oman taloudellisen istumaoksan typeränä sahaamisena. Ainakaan tästä kirjasta ei löydy mitään ideologista tukea Venäjän suuntaan, puhumattakaan mistään oikeasta "putinismista" (mitä se sitten lopulta onkaan muuta kuin modernia Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittisen linjan puolustamista). Wagenknecht on sotimisen vastainen, sekä yleisistä että erityisistä, eurooppalaisista syistä. Luopuminen Venäjän edullisesta energiasta on romahduttanut myös mahdollisuudet parantaa heikoimmassa asemassa olevien tilannetta. Rikkaathan aina selviävät, oli sota tai rauha.
Yritin löytää kirjasta perustetta väitteille, että Wagenknecht on samoilla linjoilla kuin AfD, Saksan persupuolue. Mielestäni väitteillä ei ole mitään pohjaa. Tapa, jolla Wagenknecht analysoi maahanmuuttoa, poikkeaa kyllä siitä sanavapaamielisyydestä, jolla läntinen Eurooppa on yrittänyt selvitä myös maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista vuosikausia. Minusta tärkein huomio on se, ettei rajoittamaton maahanmuutto ole koskaan eikä missään ole ollut mahdollista eikä se tarkemmin analysoiden ole myöskään maahanmuutosta ratkaisua elämänsä ongelmiin hakevien kannalta paras mahdollinen periaate. Wagenknecht muistuttaa myös aivan oikein, ettei pakolaisuudesta ja maahanmuutosta pidä puhua samalla kerralla, ne ovat kaksi aivan eri asiaa. Ensimmäinen liittyy ihmisoikeuksiin, toinen oikeudenmukaisuuteen kansainvälisesti.
Ymmärtääkseni Wagenknechtin maahanmuuttokritiikissä on kaksi suomalaisessa keskustelussa jokseenkin unohdettua näkökulmaa. Toinen liittyy vastaanottajamaan valmiuksiin ja toinen lähtömaan menetyksiin, kun aktiivisin, koulutetuin ja ehkä keskitasoa paremmassa asemassa olevien nuorten sukupolvet lähtevät maahanmuuttajina pois rakentamasta synnyinmaataan. Usein mainitaan vain rahalähetykset ja niiden tärkeys lähtömaihin jääneille omaisille. Saksaan työn perässä muuttaneiden turkkilaisten nuorten oletettiin palaavan Turkkiin joidenkin työvuosien jälkeen. Toisin kävi, valtava määrä inhimillistä osaamista ja koulutusta siirtyi Turkista Saksaan, pysyvästi. Pitäisi olla Euroopassa myös selvää, että jos tulomaassa ei ole aitoa valmiutta ottaa vastaan toisenlaisen kulttuurin ja uskonnon piirissä kasvaneita ihmisiä, kasataan ylimääräisiä ongelmia jo sinänsä haasteelliseen tehtävään integroida yhdessä elämään erilaiset ihmiset. Kuten tiedämme, asiat eivät ole Euroopassa menneet lähellekään optimaalisesti. Jos maahanmuutosta ei uskalleta keskustella rasismikortin pelossa, on jo epäonnistuttu.
* * *
Itseäni yllätti jo mainitun tiukasti kapitalismin piiriin jäämisen lisäksi se aktiivisuus, jolla Wagenknecht kannattaa aitoa ja oikeudenmukaista meritokratiaa eli omien toimien reaalista palkitsevuutta kapitalismin puitteissa. "Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan oikeista kannustimista. Vaatimus suoritusta vastaavasta palkkiosta kuuluu vastavuoroisuuden arvokaanoniin, joka kumpuaa vuosisataisesta yhteisöelämästä." (s. 304) Meritokratia ei ole perinteisesti kuulunut vasemmiston kielelliseen arsenaaliin, mutta Wagenknecht nostaa kierroksia vaatimalla lisäksi kapitalistiseen omistamiseen "suoritusomaisuutta" eli käytännössä osakeyhtiömuodosta luopumista (osakeyhtiömuoto kannustaa vastuuttomuuteen, sillä parhaassa tapauksessa sijoittajalla ei ole riskiä, joka siirretään konkurssin kautta yhteiskunnalle eli veronmaksajille). En muista törmänneeni tähän suoritusomaisuuden käsitteeseen aiemmin. Minusta se kuulosti kapitalismin puitteissa suorastaan houkuttelevalta, vaikka ei tietenkään sijoittajalle, joka on tottunut elämään muiden työstä.
Wagenknecht puolustaa voimakkaasti usein jo menneen maailman ilmiöksi todettua kansallisvaltion ideaa (sen vastakohtana on EU-eliitin voimakkaasti ajama liittovaltio, joka hävittää kansallisvaltioiden toimintapiirin käytännössä kokonaan). Tämä ajatus lienee suurin syy vastustukseen, jota Wagenknecht on kohdannut vasemmalla, missä kansallisvaltion ihannointi on perinteisesti liitetty oikeistohenkiseen konservatismiin. Wagenknecht haastaa ajattelun, joka samaistaa kansallisvaltion tukemisen ja kansallismielisyyden, tunkkaisen rasistisen isänmaallisuuden idean. Hänen mielestään Euroopan vahvuus voi olla vain itsenäisten, kansallisvaltioiden tasolla demokraattisten valtioiden vapaaehtoinen yhteistoiminta. Kysymys ei ole siitä, etteivätkö kansallisvaltiot voi harjoittaa myös epäoikeudenmukaista ja sosiaalisesti armotonta politiikkaa. Käytännössä kuitenkin se, mitä lähellä kansalaisiaan olevien valtioiden tilalle on tarjottu, on byrokraattinen, läpinäkymätön, lobbareiden hallitsema EU, jonka päätöksenteko on monimutkaista ja mahdollisimman kaukana kansallisvaltioiden kansalaisista.
Ainakin neljä vuotta sitten Sahra Wagenknechtin poliittisen ohjelman ytimessä oli yhteisöllisyys ja siihen liittyvien arvojen tukeminen. Toisaalta olennaista on korvata oligarkkinen rahan ylivalta toimivalla demokratialla. Sen yhteydessä Wagenknecht tuo mietittäväksi edustuksellisen demokratian haastavan osallistuvan demokratian muodon, jonka ytimenä on arpomalla valittujen kansalaisten osallistuminen tärkeiden poliittisten linjaratkaisuiden valmisteluun. Arpominen korvaa ihannetilanteen eli sen, että konkreettisesti "kaikki" (halukkaat) voisivat olla lakeja valmistelemassa. Edustajien, asiantuntijoiden ja arvan valitsemien vapaiden kansalaisten yhteinen neuvottelutulos viedään sitten päätöksentekoon, jossa voitaisiin Wagenknechtin mielestä käyttää nykyistä paljon useammin sitovaa kansanäänestystä Sveitsin malliin. Kukaan ei väitä, että Sveitsi olisi kansanäänestystensä takia ns. epäonnistunut valtio.
"Oltaisiin jo voiton puolella, jos myös meidän aikamme korkeasti koulutetut vasemmistoliberaalit ymmärtäisivät, ettei heillä ole oikeutta tehdä omasta elämänmuodostaan edistyksellisen elämän mittaria eikä katsoa alaspäin kaikkia, jotka noudattavat muita arvoja ja näkevät maailman toisin." (s. 343)
