Turbo, turbompi ja Suosikki

Aina välillä jään tappiolle väitellessäni itseni kanssa siitä, mistä kannattaa ja mistä ei kannata kirjoittaa tai ajatella julkisesti. Kun huomasin kirjaston uutuusluettelosta, että Suosikki-lehden vaiheista on kirjoitettu historiikki, ensimmäinen reaktioni oli hohhoijaa. Sitten kuitenkin varasin kirjan ja suhteellisen lyhyen varausajan jälkeen se oli käytävä hakemassa luettavaksi. Kultaturbo – Suosikki-lehden tarina (Johnny Kniga 2024) oli paketoitu lehden perinteisen tyylin näkökulmasta minimalistisesti, mutta sentään kultakimalteella koristeltuna. Kirjoittajat Laura Friman ja Mikko Mattlar ovat niminä tuttuja, vaikka 1980 syntyneinä niin nuoria, etten ollut ennakkoon varma siitä, voiko tuolloin syntyneiltä onnistua Suosikin kronikointi.

Kirja on myötäsukainen, tai ehkä parempi ilmaisu on kuitenkin myötäelävä. Ei sokean kritiikitön, mutta vankasti leppoisa ja aidon tuntuisesti kiinnostunut tarinastaan. Ketään ei haukuta, korkeintaan hiukan vihjaillaan, että epämukaviakin tyyppejä Suosikin historiaan saattaa kuulua. Kirjan kovan ytimen muodostaa oikeutetusti 34 päätoimittajavuotta lehden parissa viettänyt Jyrki Hämäläinen, josta piirtyy kuva mukavana, reiluna, naisia arvostaneena ja show-menoa rakastaneena poikkeusyksilönä, jonka kohdalla voi lähinnä kysyä, mitä ihmettä Hämäläinen olisi elämäntyönään voinut Suomessa muuta tehdä kuin päätoimittaa Suosikkia? Ratkaisu on ymmärrettävä, eikä se ole tarkoittanut lehden muiden tekijöiden unohtamista. 

Sikäli kun pystyn asiaa mitenkään arvioimaan, Kultaturbo on kelpo historiikki, jota lehden lukijat varmasti sekä naureskellen että nostalgisesti nyyhkien lukevat, kuka kahden vuosikymmenen, kuka melkein viiden perspektiivillä. Minun täytyy luottaa Frimanin ja Mattlarin ammattitaitoon, sillä vaikka suurten ikäluokkien edustajana olisin voinut olla Suosikin lukija, en sitä koskaan ollut. Varmasti olen lukaissut yhtä jos toistakin lehden numeroa, mutta minulle se ei koskaan merkinnyt mitään kiinnostavaa tai tärkeää. Luenkin lievästi kummastellen, että myös Jyrki Hämäläinen piti lehteään "rock-lehtenä". Kirjan luettuani ehkä tajusin näennäisen ristiriidan. Hämäläiselle lehdestä teki "rockia" se, että se käsitteli pop- ja rock-muusikoita, jotka nousivat suosituiksi suomalaisten nuorten parissa. Itse musiikkia Suosikki ei mielestäni koskaan käsitellyt vakavasti otettavalla tavalla.

* * *

Tein itse työuran musiikkikirjastonhoitajana ja muistan pitäneeni tärkeänä, että myös Suosikki tilataan Tikkurilan kirjastoon, vaikka se tuppasi nopeasti tuhoutumaan joko kovan käsittelyn tai nopean varastamisen myötä. Pidin kuitenkin tärkeänä, että lehti tilataan lasten- ja nuortenosastolle, ei musiikin puolelle, koska "sehän ON nuortenlehti, ei musiikkilehti". En muista, että kukaan kollegoista olisi ollut eri mieltä. Tiedän, että jyrkimmät pitivät Suosikin tilaamista kirjastoihin täysin turhana, koska se oli niin pinnallinen, kaupallinen ja sisällöllisesti tyhjä. En ehkä ollut eri mieltä, mutta samoilla kriteereillä olisi moni aikuisillekin tilattu lehti voitu jättää kokoelmasta. Suosikki oli Tikkurilassa 1985 aloittaessani huipulla, ei ollut mitään perustetta jättää niin suosittua lehteä pois tarjonnasta.

Mutta kuten otsikosta voi päätellä, henkilökohtaisesti en koskaan pitänyt Suosikkia sen paremmin musiikkilehtenä kuin muutenkaan kiinnostavana. Eikä Kultaturbo synnyttänyt minussa tunnetta, että olen menettänyt jotain (ehkä nuoruudestani). Minä luin innolla oikeita musiikkilehtiä (New Musical Express ja Melody Maker), Suosikki ei juuri koskaan käsitellyt artisteja tai tyylilajeja, jotka kiinnostivat itseäni 1960-luvun jälkipuoliskolla, jolloin imeydyin itse populaarimusiikin maailmaan The Beatlesin, Donovanin ja hippiliikkeen myötä. Ja jos joskus hipaisi, lähestymistapa ei ollut vähääkään kiinnostava. Minulla onnettomalla ei ollut koskaan Suosikin julisteita seinälläni. Rehellisesti puhuen en edes muista koskaan törmänneeni Suosikkiin 1960-luvulla, vasta joskus myöhemmin.

Kiitos Frimanin ja Mattlarin tajusin vasta nyt, miksei Suosikki koskaan herättänyt minussa kiinnostusta. Avainsana on FANITUS! (kuvitelkaa sanaan kultahiutaleita ja tähtiä). Aivan oikein, Suosikki oli aina fanituslehti ja juuri siksi – ja ehkä myös vain siksi – se tuntui aina selatessa niin lapselliselta ja tyhjänpäiväiseltä. Sekin lienee totta, että 1970-luvulla oli myös helppoa nähdä Suosikki "amerikkalaisuuden" julistajana ja aktiivisena (vasemmisto)politiikan kieltäjänä ja torjujana. Epäilemättä Hämäläinen jätti politiikan pois Suosikista sekä henkilökohtaisista ja taloudellisista syistä, mutta yhtä epäilemätöntä oli, että Suosikki edusti "amerikkalaista" kulutushysterian ja tähtikulttuurin runtelemaa maailmaa, jota Suomessa ihailivat lähinnä oikeistolaiset ja ne "epäpoliittiset" nuoret, jotka eivät edes tajunneet olevansa porvarillisesti maailmaan suhtautuvia. Meillä "tiedostavilla" nuorilla ei ollut mitään motiivia lukea Suosikkia. (Sen kuuluminen kirjaston kokoelmiin on toinen tarina, jota ei tässä ja nyt kerrota.)

* * *

Myönnän kiirehtineeni ensi töikseni ja valmiiksi huolestuneena tarkistamaan, että onhan Johnny Knigassa ymmärretty kuitenkin varustaa Suosikin historiikki kunnollisella hakemistolla. No eipä ollut, minkä johdosta esitän (valitettavasti jälleen kerran) syvimmän närkästyksen ja hämmästyksen. Eikö kustantamossa uskota, että Suosikin historiikkia voidaan lukea jollain muullakin tavalla kuin nostalgisena vessalukemistona? Henkilöhakemiston jättäminen tekemättä ja julkaisematta pitäisi määritellä laissa kielletyksi ja merkittävällä taloudellisella sanktiolla kriminalisoiduksi. Sen voi vielä jotenkin ymmärtää (vaikka ei hyväksyä) omakustanteessa, jonka tekijällä on ollut täysi työ saada teksti kasaan ja kirjalle naseva otsikko. Mutta kun kysymyksessä on vakiintunut keskisuuri kustantaja, hakemiston poisjättäminen kertoo ammatillisesta piittaamattomuudesta ja lukijoiden halveksimisesta. Kultaturbon hakemiston tekemiseen olisi mennyt yksi viikonloppu ja kulunut 4-5 kirjan painosivua. Ei, en halua kuulla tekosyitä.

Hakemiston puutetta lukuun ottamatta voisin antaa Kultaturbolle hyvän arvosanan, jos joku sellaista oikeasti kaipaisi minulta. Kun ei taatusti kaipaa, tyydyn toteamaan, että kirja ajaa asiansa, vaikka itselleni olisi maistunut hiukan voimakkaammin etäännytetty ja kriittisempi tyyli. Ainakin lehden kustantajien puhtaan taloudellisen intressin roolia Suosikin eri vaiheissa olisi voinut avata enemmän. Nyt voi syntyä mielikuva, että raha ratkaisi vasta lehden levikin jo romahdettua verkkomaailman kilpailun takia. Todellisuudessahan Suosikin kaltaisen lehden julkaiseminen on kustantajalta aina vain taloudellinen asia, olivat päätoimittaja ja lehden avustajat kuinka innostuneita tahansa. Lehden vaiheet eri omistajilla on kirjaan kirjattu, mutta suuremmin syntyjä syviä pohtimatta.

Suosikki oli yhteiskunnallisesti ongelmaton lehti, vaikka aina silloin tällöin onnistuikin jonkun moralistipanikoijan ärsyttämään. Suosittujen tähtien fanittamiseen keskittynyt lehti oli vanhoillistenkin vaikuttajien näkökulmasta joko harmiton tai parhaassa tapauksessa "terveen" kuluttamisen ja pinnallisen elämäntavan puolestapuhuja. Varsinkin aikana, jolloin populaarimusiikkiin alkoi sekoittua yhteiskunnallista radikalismia (1960-luvun lopulta lähtien), oli porvarin taatusti helpompi nukkua yönsä hyvin, kun nuorison tärkein tiedonantaja oli juuri Suosikki, eikä mikään radikaalisti rauhaa ja tasa-arvoa julistava hippiaviisi. Näin en totea hiukkaakaan kitkerästi, vaan auvoisen toteavasti. Kaikki me vasemmistolaiset nuoret (nykyiset 70+ -vanhukset) suhtauduimme Suosikkiin nuivasti. Tai ehkä joku selaili Suosikkia salaa kesämökillä, minne sen numeroita olivat jättäneet edelliset nuorisovieraat. Voihan niinkin olla. Ehkä Suosikillakin on salattua historiaa?

 

Kapteenittoman laivan kyydissä

En muista kokeneeni koskaan minkäänlaista "vapaan tahdon kriisiä". En ole tuskaillen pohtinut, käyvätkö eettiset valintani läpi näkymättömän tarkistuksen ennen ilmaantumistaan havaittavaksi. En ole muistaakseni myöskään pohtinut, kun luovuin lukiovuosina uskonnollisen ajattelun rippeistäkin, miten eettisten periaatteideni tai vastuullisuuteni käy. Ehkä en koskaan ollut uskonutkaan ihmisen vapaaseen tahtoon? Mutta uskottava on, että kiistely vapaan tahdon olemassaolosta ja vaikutuksesta eliölaji Homo sapiensiksen käyttäytymiseen on todellinen ja iso juttu varsinkin yhteisöissä ja valtioissa, joiden asukkaat ovat yleisesti ottaen kiinnostuneita harrastamaan uskonnollisuutta. Muistan vuosia sitten lukeneeni Sam Harrisin kirjan, jonka ytimenä oli kiistää vapaa tahto ihmisen moraalin tai moraalisuuden synnyttäjänä. Sehän on varsinkin kristinuskon teologisia peruskiviä. Harrisin kirja kumpusi muistaakseni siitä faktasta, että Yhdysvalloissa "ateisti" on yleisesti halveksittu erityisesti siksi, ettei oletuksen mukaan ateistilla voi olla hyvää moraalia, koska häneltä puuttuu moraalista puhtautta valvova jumala. (Ilmeisesti minkään uskontokunnan jumala ei piittaa ateistien moraalista?)

Edellinen johdantona sille, miten ja mitä seuraavassa pohdiskelen luettuani Robert M. Sapolskyn (s. 1957) kirjan  Määrätty : Elämä ilman vapaata tahtoa (Terra Cognita 2024, suomennos Kimmo Pietiläinen). Sapolskyn kirja on erinomainen, mutta vapaan tahdon tematiikka ei edelleenkään suuremmin kutkuta nystyröitäni. En tunne riemua siitä, miten järisyttävän raskaalla koneistolla Sapolsky murskaa varsinkin filosofit ja tutkijakollegat (biologit, neurologit ja neurokirurgit), jotka yrittävät puolustaa vapaan tahdon olemassaoloa myös silloin, kun kukaan tai mikään ei varsinaisesti sitä heiltä odota saati vaadi. Vastakkainasettelu saattaakin olla korostuneen yhdysvaltalainen ilmiö, eikä vastaavaa kiistelyä ehkä käydä Euroopan puolella (aasialaisista en tässä yhteydessä rohkene esittää edes varovaisia oletuksia).

Sapolskyn analyysiä on kuitenkin sekä mielenkiintoista että ajoittain raskasta ja raivostuttavaa lukea. Hänen asiantuntemuksensa tuntuu rajattomalta, vaikka Sapolsky korostaa tuon tuostakin, ettei tiedä tai ymmärrä jostain asiasta yhtään mitään (kuten kuvastakin voi havaita, Sapolsky kuuluu ns. jälkihippien ikäluokkaan, joka osaa suhtautua itseensä myös naureskellen). Määrätty on kiinnostavaa luettavaa, koska se pyrkii kumoamaan kerettiläiset vapaan tahdon lähetit biologisilla faktoilla, ei millään filosofisella jaarittelulla tai muulla sanataiteilulla. Lyhyesti määritellen Sapolsky todistaa, ettei mikään tekomme tai sanomamme ole pohjimmiltaan "minun" vapaan tahtoni tulosta, vaan seurausta loputtoman kauas menneisyyteen ulottuvasta luonnontieteellisten prosessien ketjusta. Emme valitse geneettisiä (tai ei-biologisiakaan) vanhempiamme, emme valitse vanhempiemme vanhempia tai niitä olosuhteita, joissa edeltäjämme elivät. Synnymme sattumien summana pakettina, joka on yksilöllisen erilainen kuin mikään muu ihmislapseksi kutsuttu paketti. Mutta sillä, mitä paketti sisälsi ja mihin sen myötä solahdimme, ei ole mitään omien valintojemme kanssa.

* * *

Sapolskyn raskaus ja raivostuttavuus kumpuavat hänen tyylistään kirjoittaa "popularisoitua" luonnontiedettä. Tyyli leijuu hieman vaivaannuttavasta "amerikkalaisesta vitsikkyydestä" pitkiin ja vaikeatajuisiin jaksoihin, jotka on selvästi kirjoittanut pedagoginen sadisti. Kirjassa on kymmenittäin sivuja, joiden sisällöstä en käsittänyt yhtään mitään. Se ei ole tietenkään merkittävä havainto saati muiden ongelma. Mutta jos syynä on se, että Sapolsky "unohtaa" pinttyneen sadistin tavoin eläytyä lukijan asemaan ja oletusarvoiseen tiedolliseen alivertaisuuden, voi lukija aiheesta valittaa ja puida nyrkkiä kirjoittajan suuntaan. Toinen nyrkkiä nostattava piirre ovat absurdeihin mittoihin kasvava alaviitteiden runsaus ja pituus. Kirjassa on aukeamia, joissa pääteksti häviää alaviitteille 1-4. Kysymys ei ole näiden viitteiden relevanttiudesta sinänsä, vaan siitä väistämättömästä seurauksesta, että päätekstin seuraaminen muuttuu todella raskaaksi.

Itse sorruin tuon tuostakin lukemaan näitä alaviitteitä, joista monet olivat juuri sillä hetkellä kiinnostavampia kuin pääteksti. Esimerkiksi sivulla 215 Sapolsky selittää, että kun hedelmöitynyt munasolu aloittaa jakautumisen, sen sisältö ei jakaudu geneettisesti tasan 50/50, vaan kaoottisen "Brownin liikkeen" mukaisesti. Tämän seurauksena ns. identtisten kaksosten tulevat solut eivät ole identtisiä, vaikka voivatkin olla hyvin samankaltaisia. Kiinnostavaa, kyllä! Mutta oliko tietoisku välttämätön? Tällaista vain niukasti pääteemaan liittyvää biologista ja neurologista tietoutta Sapolsky jakelee auliilla kädellä kirjan alusta loppuun. Se on yhtä aikaa raskasta, raivostuttavaa ja antoisaa.

Sapolskyn johtopäätös – että ihmisen vapaa tahto on fantasiaa ja seilaamme yksilöinä ja yhteisöinä kapteenittomassa laivassa – herättänee jyrkkiä vastalauseita aika harvoissa suomalaisissa. Meillä poliittisesti radikaalit uskonnolliset liikkeet ovat olleet aina marginaalisia (vaikka satunnaisesti kuten juuri nyt jopa hallituksessa ja ministereinä), eikä luterilaisiin perinteisiin ehkä ole kuulut vapaan tahdon ja siihen kytkeytyvän eettisen vastuullisuuden korostaminen. Varsinkin katolisuuden piiriin kuuluvissa yhteiskunnissa ajatellaan kai yleisesti, että vain vapaa tahto voi turvata teologisesti tulkitun etiikan ja estää yleisen suistumisen moraalittomaan kaaokseen. Kai Suomessakin on juoppouden ja haureuden kaltaiset synnit tulkittu synnintekijän vapaan tahdon valinnoiksi, mutta asiasta ei ole tehty numeroa. Voin olla väärässäkin, tämä ei ole osaamisalueeni reunamillakaan. Teen mielellään tilaa asian tolan paremmin tunteville.

* * *

Tulkitsen Sapolskyn kirjan ydinsanomaa siten, ettei vapaata tahtoa ole, koska evoluutio ei ole tuottanut eliötä, joka tarvitsisi pärjätäkseen vapaan tahdon kaltaista piirrettä. Ihmiseliö ei tarvitse vapaata tahtoa, vaikka voi jälkikäteen ruveta ajattelemaan, että se voisi olla ihan kiva ominaisuus. Niin tai näin, asia ei ole yksilön tahtomisen vaan biologisen kehityksen juttu. Emme kykene pakottamaan aivojamme tahtomaan sellaista, mitä aivomme eivät ole tahtoneet. Huono onni selättää aina vapaaksi kuvittelemamme tahdon, aina. Sanonta "olla oman onnensa seppä" on huijausta, samoin homoille tyrkytetty "eheytyshoito". Emme valitse sukupuolista suuntautumistamme, synnymme siihen. Voimme tavoitella ryysyistä rikkauksiin, mutta emme voi takautuvasti muuttaa sitä vastaan hangoittelevaa seurausten ketjua, jonka takia ani harvoin ryysyistä noustaan miljonääriksi, toisin kuin miljonäärin lapseksi syntyvälle todennäköisesti käy, vaikka ei tekisi yhtään mitään asian eteen.

Vaikka Sapolsky ei itse asiaa tekstin tasolle nostakaan, ovat hänen todistelunsa kiusallinen asia yhtä hyvin uskonnollisille kuin poliittisille toimijoille. Jos vapaata tahtoa ei ole, ei voi olla myöskään syyllisyyttä ja vastuullisuutta. Se olisi kuitenkin mahdoton lähtökohta esimerkiksi valtiolliselle lainsäädännölle, jonka on pakko määritellä ei-toivotuille teoille jokin "hinta" eli sanktio, joka kieltoa rikkovalle asetetaan. Vastaavasti kirkollisille organisaatioille on välttämätöntä teologia, joka asettaa uskovaiselle seurakunnan jäsenelle samanlaisen "moraalisen velvollisuuden" tehdä, kuten kirkkokunnan opeissa määrätään, olivat määräykset miten älyttömiä tahansa (kuten usein ovat). Mikään "järjestäytynyt" moderni yhteiskunta ei toimi ilman yksilöiden vastuullisuutta teoistaan.

Tälle näennäiselle ristiriidalla on kuitenkin luonteva selitys. Vapaa tahto ja yhteiskunnallinen tai uskonnollinen vastuullisuus eivät nimittäin ole yksi ja sama asia. Ihmisen vapaasta tahdosta puhuminen on viime kädessä aina filosofointia, jonka yhteys arkiseen elämään on loppujen lopuksi ohut. Sitä pohditaan tyypillisesti silloin, kun kiistellään kuolemantuomion oikeutuksesta ja yleisemmin ns. kostamisen ikivanhaan perinteeseen liittyvistä ilmiöistä (perinne on Yhdysvalloissa suuressa suosiossa ja monipuolisesti käytössä). Sapolsky toteaa tutkimusten osoittavan, ettei suhtautuminen vapaan tahdon olemassaoloon korreloi eettisten ratkaisujemme kanssa eli vapaan tahdon kieltävät eivät ole moraalisesti yhtään huonompia kuin teologista vastuullisuutta korostavat. Ihmisyhteisöt tarvitsevat eettisiä rajoja ja niiden rikkomisesta seuraavia sanktioita, mutta eivät vapaan tahdon puutteen vaan evoluution synnyttämien muiden taipumustemme takia.