En harrasta fantasiaa, mutta olen koko elämäni lukenut ns. tieteiskirjallisuutta. Parhaissa tapauksissa tämä scifi on sekä näkemyksellistä että kokonaan uusia ajattelutapoja esiin nostavaa. Aivan oman ryhmänsä muodostavat kirjailijat, jotka pyrkivät käsittelemään suurimpia mahdollisia teemoja eli maailmankaikkeutemme perusteita. Kiinalainen Liu Cixin on ryhmän tuoreimpia edustajia. Hänen trilogiansa Muistoja planeetta Maasta (2007-2010, suomennokset 2018-2020) on kunnianhimoinen yritys kuvata maailmankaikkeutemme rakennetta ja sen toimijoiden (älyllisten olentojen) pyrkimyksiä. Liu ei ole suinkaan ensimmäinen asialla, mutta trilogia on herättänyt huomiota myös sen takia, että se heijastelee perinteisestä länsimaisesta ajattelusta selvästi poikkeavia kulttuurisia näkemyksiä.
Trilogian kaksi ensimmäistä osaa, Kolmen kappaleen probleema (Aula 2018) ja Synkkä metsä (Aula 2019) keskittyvät kuvaamaan Maan ja nimellä Trisolaris tunnetun täysin vieraan kulttuurin suhdetta ja vaiheita. Trisolariksen ongelmana on kolmen auringon järjestelmä, joka ei tarjoa vakautta, mistä syystä uuden kotiplaneetan etsintä on käynnissä. Trisolaris on teknisesti valtavan paljon Maata edellä, mutta psykologisesti tilanne on toinen, koska vain Maan ihmiset osaavat juonitella ja valehdella. Liu kuvaa omaperäisellä tavalla Trisolariksen teknistä ylivoimaa, jonka avulla mm. fysiikan perustutkimuksen eteneminen tehdään mahdottomaksi ja toisaalta Maan älykkäimmät pannaan pelaamaan peliä, jonka avulla etsitään ratkaisua kolmen kappaleen ongelmaan. Toisessa osassa Maan asukkaille paljastuu karu totuus maailmankaikkeuden perusolemuksesta: se on pimeä metsä, jossa kaikki varovat ennen muuta paljastamasta olinpaikkaansa, koska se johtaa vääjäämättä vielä korkeammalla teknisellä tai muulla tasolla olevien toimijoiden puolelta tuhoiskuun.
Trilogian päätösosa Kuolema on ikuinen (Aula 2020) avaa näkymän koko maailmankaikkeuteen, jonka näkökulmasta sekä Maa että Trisolaris ovat lähinnä pois siivottavia roskia. En halua pilata kirjoja lukemattoman jännitystä, joten kerron vain, että tässä osassa mennään jo reippaasti varmuudella tunnetun fysiikan rajojen yli ja otetaan kantaa mm. avaruuden kaarevuuteen, ikuiseen laajenemiseen ja multiversumeihin. Myös valon nopeutta muuttumattomana vakiona Liu käsittelee mielenkiintoisella tavalla. Omat fysiikan taitoni eivät riitä arvioimaan, missä kaikissa kohdissa hän on liikkunut reilusti mielikuvituksen puolella, mutta tekstin tasolla hurjimmatkaan tapahtumat eivät ole fantasiaa, vaan fysikaalisesti perusteltuja. Kirja jättää maailmankaikkeutemme tulevaisuuden avoimeksi. Se voi olla ikuinen laajeneminen ja hidas kuolema tai uusi alkuräjähdys, uuden maailmankaikkeuden syntyminen.
* * *
Kiinalaisen scifi-sarjan lukeminen on ollut outo kokemus. Kaikki suomennokset on tehnyt Rauno Sainio, eikä minulla ole niihin mitään mutisemista. Uskon nimittäin, että useimmat ”outoudet” eivät johdu käännöksestä vaan siitä, että Liu Cixin tulee meille vieraasta kulttuurista. Trilogia on sekoitus kovaa luonnontiedescifiä, jännityskirjallisuutta ja ihmissuhderomantiikkaa. Tunnelma on alusta loppuun jotenkin epätodellinen täysin siitä riippumatta, mitä tapahtumia kuvataan. Useimmat henkilöhahmot ovat ymmärrettävästi kiinalaisia, mutta myös ns. länsimaisia hahmoja ympäröi outous, joka ei missään vaiheessa katoa. Ehkä kaikkein oudointa on eräänlainen koko trilogian mittainen täyttymättömän rakkauden tematiikka, joka sisältää ajassa matkustamista, aurinkokunnan lahjoittamista tuntemattomalle rakastetulle ja muita rituaaleja. Idän kulttuureille tutumpi kunniallisuuden ja kasvojen säilyttämisen perinne on läsnä usein ja tavoilla, joka saa eurooppalaisen lukijan suorastaan vaivautumaan. Ajoittain Liun teksti on suorastaan pateettista, vaikka ei ehkä sellaiseksi tarkoitettua.
Mutta sitä ei voi kiertää, että Liu nostaa esiin painavia teemoja ja kysymyksiä, joista pohjimmaisin on kysymys siitä, kannattaako avaruuteen ilmoitella olemassaolostaan. Suhtautuminen tähän ”synkän metsän” ongelmaan on jakanut myös nykypäivän kosmologeja ja fyysikoita. Esimerkiksi Stephen Hawking oli sitä mieltä, että Maan kannattaisi pysyä varmuuden vuoksi ihan hiljaa, koska mahdolliset avaruuden muut sivilisaatiot voivat suhtautua meihin tuhoisan vihamielisesti. Täysin toista mieltä ovat ne intoilijat, jotka näkevät ihmisen ”kohtaloksi” ainakin Aurinkokunnan, mieluummin koko Linnunradan galaksin asuttamisen (ja valloittamisen). On selvää, että jos joku jossain on tarkkaillut Maan kehitystä, tietää jo meidän kykenevät sekä lyhyen matkan avaruuslentoihin että ydinräjäytyksiin. Mitään yhteydenottoja, vihamielisiä tai ystävällisiä, ei kuitenkaan ole tapahtunut.
Syitä hiljaisuuteen on periaatteessa kaksi: Maan viestintä ei ole tavoittanut mitään älyllistä kulttuuria tai on tavoittanut, mutta sellainen ei ole katsonut aiheelliseksi reagoida. Liun rakentamaan ”synkän metsän” ideaan sovitettuna olemme ehkä paljastaneet sijaintimme, mutta joko mitään vihamielisten vieraitten kulttuurien joukkoa ei ole tai sitten se ei ole – ainakaan vielä – reagoinut, ehkä mitättömyytemme takia. Perinteisessä scifissä maailmankaikkeus on täynnä sekä hyviksiä että pahiksia, mutta Liun luomalla näyttämöllä kaiken mittarina on kyvykkyys pysytellä näkymättömissä tai olla niin vahva, ettei tule itse siivotuksi, vaikkei olisikaan piilossa. Pidän itse varteenotettavana mahdollisuutena sitä, ettei kosmoksessa ole älyksi kutsumaamme elämää Maan ulkopuolella. Silti olisin taipuvainen olemaan mieluummin vähän varovainen kuin yltiöpäisesti kailottamaan avaruuteen, että täällä on sininen planeetta Maa!
* * *
Tieteiskirjallisuus on mielikuvituksen tuotetta, oli se kuinka omaperäistä ja kekseliästä hyvänsä. Aivan kuten uskontojen kohdalla, erilaisia ”totuuksia” on myös scifissä keksitty niin valtava määrä, etteivät ne edes teoriassa voisi olla kaikki totta. Meitä kiehtoo silti mahdollisuus kuvitella asioita, joita emme voi varsinaisesti tutkia tai testata. Kun Liu kuvaa toisaalta ”neliulotteisia sirpaleita”, toisaalta kolmiulotteisen maailmankaikkeuden putoamista kaksiulotteiseksi, kyllä ihokarvat nousevat pystyyn silkasta ajatuksen huikaisevasta rohkeudesta. Kyynikko voi todeta, että ”synkän metsän” idea on pelkästään avaruuteen nostettu ikiaikainen satujen maailma. Tavallaan totta, mutta olennaista onkin, miten tuo siirto on toteutettu. Kun Liu kuvaa Trisolariksen asukkaiden keinoja selviytyä oikukkaiden kolmen tähtensä luomista ääriolosuhteista, hän on keksinyt keinoksi välttää kuolema ”kuivattamalla” asukkaat ja varastoimalla heidät suojakammioihin odottamaan suotuisia aurinkojen asentoja. Toimiva ja tehokas idea!
Liu ottaa trilogiassaan voimakkaasti kantaa avaruuden lähtökohtaisen vihamielisyyden puolesta, mutta antaa ihmiskunnan silti vajoja rappioon ja nousta sitten taas rauhanomaiseen hyvinvointiin. Liu ei kuvaa lainkaan Trisolariksen asukkaiden ulkonäköä, he pysyvät loppuun asti piilossa Maan asukkailta, joita Trisolaris on seurannut satoja vuosia tarkasti. Elokuvaa suunnitteleville tämä on varmasti hankala juttu, sillä kaikkien scifielokuvien ydintähän on alien-hahmojen keksiminen. Odotan siksi jännityksellä, mutta en kauheasti onnistumista kuvitellen, kuinka Hollywood tai Kiinan oma elokuvateollisuus Liun näyt ehkä muuntaa visuaalisiksi. Liu on jättänyt politiikan tason kokonaan pois trilogiastaan, ellei sellaista halua nähdä Maan ja Trisolariksen välisissä mittelöissä. Kiina on Kiina, oli sen poliittinen johto missä käsissä tahansa. Tämä on varmaan realismia.
Liun trilogian suositteleminen on
kaksipiippuinen juttu. Se on aika tavalla pitkitetty ja rakenteellisesti
hermoille käyvä tarina, joka tarjoaa kyllä myös yllättäviä käänteitä, mutta
vaatii lukijalta kiinnostusta fysiikkaan ja vieraan kulttuurin kohtaamisen
problematiikkaan. Trilogian yli 2000 sivua vaativat lukijalta sitkeyttä ja
outouden sietämistä. Räväkkää toimintaa on varsin vähän, ja romanttiset jatkot
ovat lyhyitä ja satunnaisia. Mutta sille, joka ihailee ihmisen mielikuvituksen
lentoa, Liu Cixin on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjailija. Trilogiaa
ei pidä lukea kosmologisena tietokirjana, mutta siinä on kyllä aineksia myös
vakavaan ihmisen perusasioiden pohtimiseen. En tiedä, mitä viimeisen osan
käännösnimellä ”Kuolema on ikuinen” on haluttu ilmaista. Englanniksi kirja on ”Death’s
End” eli jokseenkin päinvastoin. Sen verran uskallan paljastaa, että
jälkimmäinen on lähempänä kirjan lopun viestiä. [PS. 19.11.2020 Kääntäjä Rauno Sainion kommenttien perusteella joudun miettimään, onko tuo viimeinen lauseeni perusteltu. Suomenkielinen otsikko vastaa ehkä sittenkin paremmin sitä, mitä koko trilogia viestittää. - HP]
Suomentaja kiittää arvostelusta, ja yrittää myös vastata (kahdessa osassa) lopun pohdintaasi suomennoksen nimestä. Teoksen alkuperäinen nimi 死神永生 tarkoittaa kutakuinkin ”Kuolema elää ikuisesti” tai ”Kuolema on kuolematon”.
VastaaPoistaKuolemaan viitataan teoksessa kahdella tavalla: kirjan nimessäkin esiintyvä 死神 on Kuolema henkilöitynä, isolla k:lla, 死亡 taas viittaa kuolemaan yleisemmin, tapahtumana, jossa jokin kuolee.
Kirjan nimi kuullaan alkuteoksessa sanasta sanaan Moskenin saarella, jonne majakan rakentanut Jason pohtii: ”Kuolema (死亡) on ainoa majakka, joka loistaa ikuisesti. Seilasipa ihminen minne hyvänsä, hänen on lopulta muutettava kurssinsa sen määräämään suuntaan. Kaikki muu haipuu aikanaan, ikuisesti elää vain Kuolema (死神).” Tuntui järkeenkäyvältä suomentaa tämä kohta siten, että yhteys kirjan nimeen säilyy.
Kirjan lopussa puhutaan taas ikuisesta kuolemasta: ”Cheng Xin ja Guan Yifan … näkivät toistensa katseessa suuren universumin synkän tulevaisuuden. Loputon laajeneminen erottaisi galaksit toisistaan, kunnes lopulta yhdestä galaksista käsin ei enää olisi mahdollista havaita toista. Mihin tahansa maailmankaikkeuden pisteeseen katseet silloin kohdistuisivatkin, kaikkialla näkyisi vain ja ainoastaan pimeyttä. Tähdet sammuisivat yksi toisensa perästä, kaikki fyysiset kappaleet hajoaisivat ohueksi sumuksi, kylmä pimeys nousisi valtaan kaikkialla. Maailmankaikkeudesta tulisi rajaton, kolkko hauta, johon kaikki sivilisaatiot ja kaikki muistot haudattaisiin ikuisiksi ajoiksi. Sellaisessa universumissa kuolema olisi ikuinen.” (Tätä ajatusta loputtomasta laajenemisesta ja ikuisesta kuolemasta on pohtinut ainakin Paul Davies teoksessaan Kolme viimeistä minuuttia.)
Tässä viimeisessä lauseessa on alkutekstissä käytetty itse asiassa adjektiivia ”kuollut” (死了), eli kirjaimellisesti ”sellaisessa universumissa kaikki olisi ikuisesti kuollutta” tai ”kaikki kuolisi ikuisiksi ajoiksi”. Suomensin sen kuitenkin niin kuin suomensin, koska se tuntui minusta sopivalta vahvistukselta kirjalle valitulle nimelle. (”Kuolema” on sanana myös tarkoituksella nimessä ensimmäisenä, koska silloin se voi viitata kuolemaan sekä isolla että pienellä alkukirjaimella…)
Itse tulkitsen kirjan lopun niin, että yllä lainaamani kuva suuren universumin synkästä tulevaisuudesta ja siten ikuisesta kuolemasta toteutuu: emme mitenkään voi olettaa, että kaikkien muiden (tai edes riittävän monen) pienoismaailmankaikkeuksien omistajat olisivat yhtä vastuuntuntoisia kuin Cheng Xin ja että ainetta palautettaisiin niin paljon, että Paluuliike saavuttaisi tavoitteensa ja estäisi suuren universumin kuoleman.
En tiedä, miten kirjan loppuun istuisi ajatus siitä, että ”kuolema loppuisi”: jos Paluuliike onnistuisi ja luvassa olisi uusi alkuräjähdys, niin eikö se uusikin universumi toisi tullessaan myös loputonta kuolemaa? En ole varma siitäkään, mistä on peräisin englanninkielinen nimi ”Death’s End”, jonka mukaan lähes kaikki muutkin käännökset teoksesta on sen jälkeen nimetty, poislukien ainakin ranskan ”La Mort immortelle” sekä tuleva bulgariankielinen käännös, jonka tekijän kanssa viime vuonna pohdimme pitkään kolmannen osan nimeä ja ihmettelimme, mistä ”Death’s End” voi olla peräisin. Meidän näkemyksemme on, että juuri kirjan alkuperäinen nimi ja sille uskollinen käännös on lähempänä kirjan lopun viestiä.
Itse veikkaan, että englanninkielisessä nimessä on kyseessä jonkin sortin kompromissi, johon on päädytty, koska alkuperäisen nimen kirjaimellinen käännös ei ole toiminut. Sen verran olen huomannut, että englannintaja Ken Liu on ujuttanut ”death’s endin” käännökseensä kirjan alkuvaiheen kohtaan, jossa puhutaan horrosteknologiasta ja sen mahdollisesti mukanaan tuomasta iankaikkisen elämän tai kuolemattomuuden mahdollisuudesta.
VastaaPoistaTämä omasta käännöksestäni:
”Eniten huolta aiheutti kuitenkin tulevaisuuden suurin houkutus: iankaikkinen elämä.
Molekyylibiologian kehityksen myötä yhä useammat olivat alkaneet uskoa, että iankaikkisesta elämästä voisi tulla todellisuutta seuraavan sadan tai viimeistään kahdensadan vuoden aikana. Tämä tarkoitti, että nyt horrokseen vaipuvat onnekkaat ottaisivat samalla ensi askeleensa kohti kuolemattomuutta. Ensimmäistä kertaa historiassa edes Kuolema ei kohdellut ihmisiä tasavertaisesti.”
Englanniksi tämä sama kohta kuuluu:
”But even more worrisome was the greatest lure provided by the future: the end of death.
As modern biology advanced apace, people began to believe that death’s end would be achievable in one or two centuries. If so, those who chose hibernation were taking the first steps on the staircase to life everlasting. For the first time in history, Death itself was no longer fair.”
Minusta tämä ajatus, että horrosteknologia veisi ihmisen askeleen lähemmäs kuolemattomuutta, ei ole mitenkään oleellinen kysymys tarinassa (toisin kuin ajatus maailmankaikkeudesta, jossa kuolema on ikuista), ennemminkin se on vain nopea sivuhuomio, johon ei enää palata jälkikäteen (ellei lasketa sitä, että valon nopeudella matkustava ihminen voisi periaatteessa elää universumin loppuun asti ja siten ikään kuin ikuisesti, vaikka eläisikin omassa vertausjärjestelmässään normaalin pituisen elämän). Tällainen viittaus kirjan nimeen kirjan varhaisessa vaiheessa saattaa kuitenkin tuottaa lukijalle harhaanjohtavan ahaa-elämyksen ja olettamuksen, että tarinan pointti olisi ihmisen pyrkimys kuolemattomuuteen…
Mielenkiintoisena pointtina muuten mainittakoon, että trilogiasta on tullut Suomessa melko suosittu, ja sillä on ollut yllättävän paljon lukijoita, jotka nimenomaan eivät ymmärrä mitään fysiikasta tai edes ole fysiikasta kiinnostuneita. Hyvä niin!
Ja jokunen kuukausi sitten Netflix ilmoitti, että se sovittaa trilogian tai ainakin sen ensimmäisen osan tv-sarjaksi. Itsekin odotan jännityksellä, mitä siitä tulee. :)
Suurkiitos erittäin mielenkiintoisesta ja asiaa selventävästä puheenvuorosta! Vaikka en itse ole suomentamista suuremmin tehnyt, tiedän pelkästään meille tuttujen kielten kuten ruotsin ja englannin luvuttomat sudenkuopat, joihin helposti putoaa. En ruvennut arvioimaan suomennoksen kielellistä onnistumista millään tasolla oman kompetenssini vähyyden takia.
VastaaPoistaOlisin itse taipuvainen ajattelemaan, että kirjailija on käyttänyt tarkoituksella monitulkintaista otsikkoa. Kuoleman teema on koko trilogiassa läsnä vahvasti, joten ei ihme, jos Liu Cixin on halunnut viedä asian fyysisen maailman lisäksi myös filosofisen kielipelin puolelle.
Sitä en tiedä, onko kiinan kielessä vivahteita toisaalta elävän kuolemalle, toisaalta ei-koskaan-eläneen ikuisuudelle. Suomessa "ikuinen" on tavallaan täydellinen vastakohta ilmaisulle "kuollut". Toisaalta voidaan kysyä, kykenemmekö oikeasti hahmottamaan "ikuista" yhtään sen paremmin kuin "rajaton" tai "ääretön". Itse en siihen oikein luota, todellinen päättymättömyys ei mahdu aivojemme aika-avaruuden malliin.
Trilogiassa on mielestäni ajoittain - mutta vain ajoittain - selkeän elokuvallisen toteutuksen mahdollisuus. On helppo esimerkiksi kuvitella, kuinka digitaalinen Hollywood rakastaisi kohtausta, jossa yksi Pisara tuhoaa suuren avaruuslaitoksen. Uskon myös, että trilogiasta pystyy nauttimaan ilman luonnontieteellistä taustatietoa. Toisaalta olen sitä mieltä, että ilman fysiikan ja kosmologian perusteiden ymmärtämistä melkoinen osa trilogian kiehtovuudesta ei oikein voi avautua.