Kupla rannattoman meren laineilla

Tähdet ja avaruus on Ursa ry:n julkaisema korkeatasoinen, tähtitiedettä käsittelevä, suurelle yleisölle suunnattu julkaisu. Olen aina lukenut erityisellä kiinnostuksella palstaa "Kysymyksiä & vastauksia", jolla kaltaiseni uteliaat amatöörit esittävät kysymyksiä ja asiantuntijat vastaavat. En muista, onko toimitus koskaan avannut sitä, miten vastaajat eri kysymyksiin valikoituvat, mutta se olisi kyllä kiinnostavaa kuulla. Asiahan ei ole merkityksetön siitä yksinkertaisesta syystä, että maailmankaikkeudessamme on runsaasti arvoituksia, joista kukaan ei tiedä (ainakaan vielä) mitään tieteellisesti todistetun varmaa, mutta monellakin voi olla silti asioista jokin näkemys eli subjektiivinen arvio. Amatöörilukijalle tulee aina silloin tällöin sellainen tunne, että kaikki potentiaaliset asiantuntijat eivät ehkä vastaisi aivan samalla tavalla juuri em. syystä eli koska tutkijoiden kesken ei vallitse konsensusta edes suosituimmasta teoriasta tai arvelusta.

Numerossa 8/2025 on em. palstalla ensimmäisenä kosmologian genreen sijoitettu kysymys maailmankaikkeuden alkuhetkestä ja siitä, miksi tuo pistemäinen "kaikki" ei saman tien rojahtanut mustaksi aukoksi, vaan ryhtyikin laajenemaan. Kysyjä liikkuu siis sekä teoreettisesti että asiallisesti alueella, josta edistyneinkään tiede ei tiedä mitään varmuudella, vaan jokseenkin kaikki sanottu on tunnetuista fysiikan laeista loogisella päättelyllä ja ehkä ripauksella mielikuvitusta maustettua arvelua. Toimituksen läpinäkymätön käsi on valinnut vastaajaksi emeritusprofessori Kari Enqvistin, jolla on takanaan pitkä työura sekä teoreettisen fysiikan että kosmologian professorina. Hän on toiminut myös merkittävänä kosmologisten asioiden kansanomaistajana ja tulkkina, joten toimituksen valintaa ei kukaan lehteä ennenkin lukenut lainkaan ihmettele, vaikka Enqvist on ollut jo kuusi vuotta turvallisesti eläkkeellä.

Enqvist ei yritä kuitata kysymystä tylyn lyhyesti, vaan lähtee avaamaan asiaa pohdituttamalla lukijaa vastakysymyksellä, mitä tarkoitamme, kun sanomme, että maailmankaikkeus oli ensin pieni ja myöhemmin suuri. Arvelen, että kysymyksen lähettänyt on lukenut samat populaaritekstit kuin minäkin, joissa maallikot on pantu haukkomaan henkeään toteamuksella, että aivan alussa maailmankaikkeus oli todennäköisesti piste, hyvin pieni piste. Haukkominen johtuu tietenkin siitä, että maallikko ei kykene kuvittelemaan olosuhteita, joissa kaikki tähtitaivaalla näkemämme suunnaton määrä materiaa mitenkään "mahtuisi" pisteeseen. Näin minä muistan asian kuitenkin aina ennen selitetyn, tietenkin sillä varauksella, ettei kukaan oikeasti väittänyt oikeasti tietävänsä, että juuri näin se oli vaan että kyseessä on ns. valistunut arvaus.

* * *

Kari Enqvist kertoo ainakin itselleni täysin uuden tarinan. Lainaan sanatarkasti, että asia käy ilmeiseksi niillekin, jotka eivät tätä mainiota lehteä tilaa tai lue kirjastossa. "Ei siis saa juuttua kuvittelemaan, että maailmankaikkeus olisi syntynyt yhdestä pisteestä. Helpointa on sen sijaan kuvitella rannaton meri, jonka laineilla yksittäinen pieni kupla alkaa laajeta. Sellainen oli meidän pieni varhainen maailmankaikkeutemme. / Kupla oli kuuma, tiheä ja erittäin tasa-aineinen." (s. 52) Enqvistin ilmaisu "juuttua kuvittelemaan" sisältänee oletuksen, että tällaisia ajatuksia on esiintynyt, ehkä kosmologienkin keskuudessa. Emmehän me näitä asioita tyhjästä keksi, vaan luemme populaarijulkaisuista. En kuitenkaan tiedä, millä perusteella meidän nyt tuleekin hylätä tuo vanha pisteen mielikuva ja vaihtaa se rannattoman meren laineilla lilluvaksi kuplaksi. Minusta piste ja kupla ovat mielikuvina aika kaukana toisistaan. Jos nyt kosmologien tutkijakunta on vaihtanut pisteen paradigman kuplaparadigmaksi, myönnän tämän muutoksen menneen itseltäni täysin ohitse.

Mutta pisteen muuttumista kuplaksi ihmeellisempää on se varmuus, jolla Enqvist ilmoittaa, että "sellainen oli meidän pieni varhainen maailmankaikkeutemme". Minullahan ei tietenkään ole mitään asiantuntemusta ryhtyä kiistelemään pisteen tai kuplan ensisijaisuudesta, mutta ainakin suomen kielen tasolla Enqvistin ilmaisu tarkoittaa minusta aikamoista varmuutta, ei niinkään arvelua tai todennäköisyyttä. Olisin sen takia kiinnostunut tietämään, ovatko kaikki koti- ja ulkomaiset kosmologit samaa mieltä ja yhtä varmoja asiasta. Ei niin, että minulla olisi mitään sitä vastaan, että maailmankaikkeutemme käynnistyi pisteen sijasta kuplasta, mutta olen kyllä aidosti hämmentynyt, jos asiasta on syntynyt sievä konsensus, kun tähän asti ainakin suorapuheisimmat alan asiantuntijat ovat suoraan myöntäneet, ettemme tiedä mitään kaikkein varhaisimmista maailmankaikkeuden olosuhteista, emme edes sitä, olivatko silloin tapahtumia jo ohjailemassa tuntemamme fysiikan lait, vai syntyivätkö nuo lait vasta tuon kuplan myöhempien vaiheiden kuluessa.

Kärsimätön asiantuntija voi ihmettelyyni vastata, että tietenkin Enqvist vain yrittää kuvailla sellaista, mitä emme varsinaisesti tietämällä tiedä, mutta jota nyt yritetään jotenkin hahmottaa maallikoillekin. Itse koen silti eksistentiaalista hämmennystä, jos jokseenkin koko aikuisen elämäni jatkunut luottamus pisteestä täyteen loistoonsa roihahtaneeseen maailmankaikkeuteemme onkin ollut väärä mielikuva, joka on syytä vaihtaa kuplaan, rannattomaan mereen ja niin edelleen. Hämmennykseni kumpuaa ennen muuta siitä, etten tiedä Enqvistin vastaustekstin perusteella, MIKSI pistettä paremmin kuvaa alkutilaa kupla rannattomalla merellä. Siksikö, että kuplalla on ihmisen mielikuvissa jonkinlainen kolmiulotteinen rakenne ja sanoisinko aika epämääräinen pinta? Joudun vain toivomaan, että ongelmana on oma rajoittunut ymmärrykseni ja ajan kanssa asia selviää myös minulle.

* * *

Edellä sanottuun verrattuna Enqvistin selitys maailmankaikkeuden tasa-aineisuudelle on jotenkin rehellisempi: "Teoreettinen selitys tasa-aineisuudelle on kosminen inflaatio, joka venytti avaruutta eksponentiaalisen nopeasti niin, ettei valo eikä siis horisontti pysynyt perässä. Inflaation loputtua maailmankaikkeus alkoi laajeta niin sanotusti normaalilla tavalla." Olennainen ero on alussa oleva sanapari "teoreettinen selitys". Sitä ei ole käsittääkseni tuon kuplanäkemyksen yhteydessä siksi, ettei meillä ole minkäänlaista teoreettista maailmankaikkeuden synnyn selitysmallia. Kosminen inflaatio, jonka aiheuttajasta tai olemuksesta ei myöskään ole teoreettisesti selittävää mallia, on vain joukko ehtoja, jotka ko. ilmiön on täytynyt kattaa voidakseen toimia tuntemamme maailmankaikkeuden toimintojen ymmärtämiseksi. Minusta olisi reilua meitä maallikoita kohtaan kertoa, jos myös tuo oletettu kupla on teoreettisen mallin kuvaus, eikä vain arvailu, valistunut tai ei.

Kun asiantuntijat vastaavat maallikoiden kysymyksiin, ollaan helposti tilanteessa, jossa taustatiedon määrän ja laadun ero on valtava. Osa kysymyksistä on myös sellaisia, joiden yhteydessä parhaidenkin asiantuntijoiden olisi vastattava, ettemme tiedä vastausta ja vasta sen jälkeen kuvailla pohdintoja, joita tutkijat pitävät ainakin mahdollisina selityksinä. Tilanne voinee olla turhauttava sille, joka ei pysty oman ajattelunsa sisältöä kunnolla avaamaan ilman viestin todellista vaikeusastetta, jolloin on aina vaarana se, että viestiä ei lopulta ymmärretä oikein. Kari Enqvistin ikäisille (hän on viisi vuotta itseäni nuorempi) emerituksille, jotka kuitenkin ovat käyttäneet paljon aikaa ja energiaa yrittäessään selittää monimutkaisia ja vaikeita, vastaus "emme tiedä" voi olla vastenmielinen. Muistelen silti olleeni helpottunut, kun nuoremmat kosmologit, kuten vaikkapa Syksy Räsänen, ovat suoraan todenneet, ettemme tiedä varhaisimman maailmankaikkeuden olosuhteista ja mahdollisesti nykyisistä poikkeavista fysiikan laeista mitään.

Tieteen kansanomaistaminen on vaikeaa, sitä en ainakaan itse tohdi epäillä. Maallikon ajattelu kulkee vääjäämättä eri reittejä kuin ammattitutkijalla, joka toimii pääasiassa yhteisen taustakoulutuksen mahdollistamassa kuplassaan. Mutta ei kai se tarkoita, ettei spekulatiivisiin maallikkokysymyksiin voi vastata myös inhorealistisesti tyyliin "Esitettyyn kysymykseen ei ole toistaiseksi mitään vastausta, koska emme tiedä riittävästi edes valistuneen arvauksen tekemiseen." Spekulatiiviseen kysymykseen annettu spekulatiivinen vastaus ei nähdäkseni lisää kenenkään ymmärrystä. Tähtitieteen tutkimus ei edisty uteliaiden maallikoiden pohdiskelusta ja siihen annetusta palautteesta, mutta kenties joskus läpinäkyvä arkirealismi pörhistää sopivalla tavalla jonkun nuoren maallikon uteliaisuutta ja hän päättää ryhtyä tutkimaan fysiikkaa ja kosmologiaa sen sijaan, että tuhlaisi elämänsä pörssimeklarina tai yksityisen lääkäriaseman juristina.

 

Ihminen synnyttää jumalia kuvakseen

Olen vahvasti sitä mieltä, ettei uskonnottoman kannata sotkeutua teologisiin pohdintoihin, koskaan eikä missään. Se on kaikkien ajan tuhlaamista aiheeseen, jossa ei edes etsitä yhteistä näkemystä. Mutta miten olisi suhtauduttava eksegetiikkaan, joka kuuluu "akateemisen teologian" nimellä kulkevan tieteenalan sisälle? Periaatteessa kyseessä on normaali historian tutkimuksen erityinen haara, jossa vain kohde, uskonnollisten käsitysten syntyprosessi, yhdistää sen teologiaan. On silti selvää, ettei aihe voine kiinnostaa ihmistä, jolla ei ole jotain henkilökohtaista suhdetta uskontoon, tässä tapaukessa kristinuskoon tai juutalaisuuteen. Siksi ei yllätä, että vaikka Ville Mäkipelto, Juha Pakkala ja Raimo Hakola korostavat uudestaan ja uudestaan, ettei kirja Jumalan synty : Isän ja Pojan kätketty historia (Otava 2025) ota kantaa teologisiin näkemyksiin, vaan pelkästään esittelee näiden näkemysten syntyvaiheita (vähäisten) dokumenttien valossa, kirjan lukeminen innolla edellyttänee jonkinlaista henkilökohtaista uskonnollista mieltä.

Itselleni luku-urakka oli työläs ja väsyttävä. Miksi sitten moiseen edes ryhdyin? Suoraan sanoen uteliaisuudesta, joka kumpuaa tosiasiasta, että kolmen suuren uskonnollisen liikkeen (kristityt, juutalaiset ja muslimit) jumala-käsitykset ovat yhä edelleen miljardien ihmisten elämään vaikuttavia. Kirjan alaotsikon klikki-ilmaisu "kätketty historia" lupaa enemmän kuin antaa: kyse on enemmänkin "huonosti tunnetusta" kuin aktiivisesti piilotetusta aineistosta. Ei kulttuurisen evoluution myllystä selviytyneillä uskonnoilla ole tarvetta penkoa sitä, millaisten käänteiden kautta ainoana oikeana tulkintana ilmaistava teologinen kokonaisuus on syntynyt. Tuore kirjakaan ei paljasta mitään dramaattisia vääristelyä, vaan on jatkoteos Mäkipellon aiemmalle kirjalle Sensuroitu : Raamatun muutosten vaiettu historia, jonka esittelin aikanaan otsikolla Kirjureiden pyhät kirjat. 

Jumalan synty on tarkoitettu avarakatseisille kristityille ja jumalattomille. On vaikea uskoa keskimääräisen tapakristityn jaksavan kirjaa, jonka taustalla olevista dokumenteista monet ovat syntyneet satoja vuosia ennen Jeesusta, tuota kristittyjen tarinan jälkimmäisen osan päähenkilöä. Kirjan perusviesti lienee, että oli Jumala olemassa tai ei, sellaiseen uskominen on ollut tavattoman monimutkainen ja -aineksinen prosessi, ei koskaan valmiina pakettina saatu tieto. Tähän ei uskonnottomalla lukijalla ole vastaan sanomista, näinhän se selvästikin on ollut ja on edelleen. Seuraavat ajatukset ja huomiot eivät käsittele kirjaa kokonaisuudessaan vaan vain joitakin sen piirteitä.

* * *

Kirjoittajat ovat poliittisesti varovaisia. Nykyisen Israelin ja Palestiinan alueille sijoittuvista paikoista ja niihin liittyvistä kiistoista kerrotaan varovaisesti ja Israelin tuoreet aktiviteetit visusti mainitsematta. Ulkopoliittisen luotettavuuden takaava Venäjän "laittoman hyökkäyssodan" tuomitseminen on kirjattu jo sivulle 13 Vladimir Putin ja arkkipiispa Kirill nimeltä mainiten. Kirjoittajien mielestä "Jumala" on maailmanhistorian isoin idea (s. 15). Minusta se on vinoutunut ilmaisu, ei ideoita tietenkään voi tällä lailla mitata saati laittaa suuruusjärjestykseen. Itse kannattaisin silti mieluummin ilmaisua "ihmiskunnan historian onnistunein satu", sillä on pakko myöntää, että on aika onnistunut operaatio saada miljardit ihmiset uskomaan vakavasti tarinaa, jonka keskeisten elementtien todenperäisyydestä ei ole mitään todistetta ja jolle on kehittynyt lukuisia keskenään ristiriitaisia ja kiisteleviä olomuotoja.

Kirjassa ei ole hakemistoa, ei asioista, ei henkilöistä. Miksi ei ole, kustantaja Otava? Arvellaanko, ettei eksegetiikasta kiinnostuneilla voi olla tarvetta hakemistolle? Hakemiston puute näyttäytyy hölmöläisen ratkaisuna, kuten useimmissa tietokirjoissa asian laita on. Siitä, että kohteena on todentamaton väite (että Jumala on todellinen ja hänen valtakuntansa on ihmisten osattava kuvailla), ei nimittäin seuraa, etteivätkö uskontojen perustajien ja rakentajien nimet merkitse mitään. Tämän kirjan tapauksessa olisin itse kaivannut asiahakemistoa, josta olisin voinut kätevästi tutkia, onko tosiaan niin, ettei kirjassa ole osiota, joka kuvaa ns. pyhän kolminaisuuden, kristinuskolle ominaisen ja loogisesti perin merkillisen näkemyksen historiaa (on se Jumalan poika, joka on samalla myös sama kuin se varsinainen Jumala, mutta on myös Pyhä Henki, joka sekin on samaan aikaan Jumala ja jotain muuta; tämä mylläkkä sai minut nuorukaisena hylkäämään kristinuskon lopullisesti). Minusta tunuu, ettei kirja tätä sotkua pystynyt minulle selittämään.

Ville Mäkipelto osoittautui aiemmassa kirjassaan modernin feminismin kannattajaksi, joka saa miettimään, miksi ei kirjassa puhuta oikeastaan mitään patriarkaatin käsitteen kautta (hakemiston puuttuessa en voi olla aivan varma). Kirjassa pohditaan kyllä sitä, miksi kristillinen Jumala näyttäisi olevan mies, ja syylliseksi todetaan juutalaisuuden varhaiset tekstit. Olisin itse kaivannut pureutumista siihen, millainen yhteys "kirjan uskontojen" gender-tulkinnoilla on ollut itse Jumala-käsitykseen sen lisäksi, millaisia määräyksiä naisen alistamiseksi miehen tahdon alle on em. käsitykseen liitetty. Historiallisesti ottaenhan islam, juutalaisuus ja kristillisyys ovat kaikki tuhdisti patriarkaatin pohjalta rakennettuja uskomusjärjestelmiä, enkä ainakaan itse usko, että tämä on sattuman tuottama ratkaisu.

* * *

Näkemys kristinuskon keskeisen toimijan eli Jeesuksen historiallisesta olemassaolosta nojautuu yllättävän vähäiseen dokumenttiaineistoon, joka ei kerro käytännössä mitään aikuisen Jeesuksen varhaisemmista vaiheista. Suureksi yllätyksekseni muuten varsin varovaisesti tiukkoja väitteitä esittävä Jumalan synty toteaa kolmen miehen kollektiivisella päätöksellä, että "On varmaa, että Jeesus kuoli ristinkuoleman Jerusalemissa hieman yli 2000 vuotta sitten." (s. 160) Mäkipelto & Co voisivat todeta korkeintaan, että asiaa tutkineiden keskuudessa ollaan hyvin yksimielisiä tästä. Se ei ole sama asia kuin yksiselitteinen tiedollinen varmuus. Onneksi se myönnetään, että vaikka tutkijat pitävät Jeesusta todellisena historian henkilönä, juutalaisena "opettajana", juuri mistään muusta ei laajaa yksimielisyyttä sitten olekaan. Toisaalta se, oliko Jeesus varmasti ainakin kerran elänyt ihminen, on aika epäolennaista sen rinnalla, miten uskonnoissa selitetään sitä, miten ihminen voi olla myös Jumala, ei vain Jumalan kuva.

Jokseenkin yllättävää on myös kirjoittajien kritiikitön antisemitismi-kortin heiluttelu, kun he pohtivat protestanttisten teologien intoa moittia juutalaisuutta "lakihenkisenä pilkun viilaamisena" ja erottaa Jeesus moisesta ikävästä puuhasta. "Kuva tekopyhistä ja omahyväisistä juutalaisista elää edelleen vahvana antisemitistisessä propagandassa ja asenteissa juutalaisia kohtaan." (s. 171) Juutalaisuutta ei kirjassa laajemmin analysoida, mutta kirjoittajien reaktio viittaa siihen, etteivät he pidä juutalaisuuteen kohdistettua kritiikkiä (mm. valitun kansan syndrooma, naisen asema juutalaisuudessa) oikeutettuna, vaan antisemitisminä. Ainakin Israelin nykyisten juutalaisten asukkaiden näkemyksistä on mm. kyselyiden perusteella tietoa, jonka mukaan näkemys juutalaisista muiden ihmisten yläpuolelle synnynnäisesti kuuluvina on yleisesti hyväksytty ja omaksuttu.

Jumalan synty ei ole huonosti kirjoitettu, mutta sen aihepiiri on väistämättä ihmisiä jakava. Uskonnoton tai ei-kristitty ei kerta kaikkiaan näe erityisen kiinnostavana pohtia sitä, miten moneen kertaan keskeiset teologiset näkemykset ovat muuttuneet. Pikemminkin se on outoa, että jotkut taitavat edelleen uskoa siihen, että Raamatun, Koraanin tai Talmudin kaltaiset satukirjat ovat tulleet uskovaisten käyttöön valmiina Jumalan toimittamina laitoksina, vaikkakin maallisen kirjurin tai kirjapainon kautta. Jumalan synty haluaa korostaa sitä, että kaikkien uskontojen kirjoitukset ovat ihmisten laatimia historiallisia dokumentteja, joiden vaiheita on mahdollista tutkia ja sitä kautta avata prosessia. Uskonnottoman näkökulmasta on vain niin vaikea ymmärtää, miksi kaikki tämä vaiva asiassa, joka nojautuu tiedon puutteen korvaamiseen uskomisella. Kaikki jumalathan ovat ihmisen keksimiä mielikuvitusolentoja, vain yksityiskohdat vaihtelevat, erityisesti jumalten sanomiksi väitetyt ohjeet ja käskyt.

 

Слава Україні?

Yritin lukea Ilmari Käihkön tuoreen kirjan 10 oppia sodasta (WSOY 2025). Jouduin huomaamaan, että edessäni olikin limittäin kaksi kirjaa, joista toista luonnehtisi paremmin otsikko Slava Ukraini. Koin kirjan hämmentävän kaksijakoiseksi. Kirjan virallisen otsikon ja alaotsikoiden asiallinen tietokirjailija olisi halunnut ehkä mieluummin kirjoittaa henkilökohtaisesta sodasta Ukrainassa. En voi tietää, onko kirjan rakenne alusta lähtien ollut harkittu, vai onko julkaistu kirja, joka toteuttaa ainakin Käihkön itsensä näkökulmasta kaksi tavoitetta. Minä lukijana olin pettynyt, sillä se mikä toimi Sotilaan päiväkirjassa, ei enää tyydytä kriittistä lukijaa. Syykin on ilmeinen; Ukrainasta kirjoittava Käihkö on asianosainen, joka murehtii ukrainalaisten ystäviensä kohtaloa ja kirjoittaa kaikesta erittäin vahvasti asenteellisesti. Se on tietenkin täysin sallittua ja tyydyttää epäilemättä monen kirjaan tarttuneen syvimmät toiveet. Minua sen lukeminen ei kuitenkaan kiinnostanut.

Siinä missä sodantutkija Käihkö pystyy tarjoamaan lukijalle jäsentynyttä ja koherenttia analyysiä sotimisista yleisellä tasolla, hän romahtaa Ukraina-ystävänä amatöörin tunteenomaiseen tyyliin, joka välttää karkeimmat russofobiset ilmaisut, mutta ei jätä lukijalle epäselväksi puolenvalintaansa. Ikävin havainto on, että Käihkö näyttää nielaisseen sellaisenaan läntisen sotapropagandan kaikki selitykset, eikä edes muodon vuoksi lähesty jotain Butšan tapausta sillä lailla kriittisesti, kuten sotia tutkivalta voisi odottaa tyypillisen propagandailmiön kohdalla. Käihkö ei erittele monipuolisesti vuoden 2022 hyökkäykseen johtanutta kehitystä, vaan tyytyy latteaan teoriaan "hullusta Putinista". Erityisen ilmeistä on Käihkön haluttomuus nähdä sotaa Ukrainassa suurvaltojen sijaissotana. Yhdysvallat on Käihkön kokonaiskuvassa olemassa, mutta hiljaisena ja passiivisena jossain taustalla.

Ukrainasta puhuessaan Käihkö jättää kaikki hyvin tunnetut kielteiset ilmiöt (kuten maan syvällinen korruptio ja tiukassa istuva oligarkkivalta; Käihkö pitää Ukrainaa demokraattisena valtiona!) lähes käsittelemättä, koska niistä kirjoittamalla hän olisi joutunut tavallaan ristiriitaan oman ukrainalaisuutensa kanssa. Näinhän voi tietokirjoittaja valita, mutta joutuu sitten myös hyväksymään kriittisen lukijan tyytymättömyyden ilmaukset. Miksi kenenkään pitäisi maksaa sotapropagandan esittämisestä historiallisena totuutena sodan edelleen riehuessa? Kun lukee johdannon lopusta kirjan kirjoittamista tukeneiden säätiöiden ja muiden tukijoiden häkellyttävän pitkää listaa, täytyy tyytyä olettamaan, että juuri sotapropagandalle halutaan rahaa antaa. Kauttaaltaan kriittinen kirja olisi voinut jäädä kokonaan ilman taloudellista tukea.

* * *

Käihkön teksti kymmenestä sotahistoriasta kumpuavasta opetuksesta on asiallinen, joskin lukija saattaa jossain vaiheessa kyllästyä Carl Philipp Gottlob von Clausewitzin nimeen, johon kirjoittaja viittaa tuon tuostakin. Aatteellinen pasifisti ei myöskään innostu opetuksista, joista tärkein ei ole sodan välttäminen kaikin keinoin. Käihköä ei voi syyttää militarismista, vaikka onkin vaikea ymmärtää näin kokonaisvaltaista keskittymistä sotimiseen "tieteenä" samalla kun korostaa sotien arvaamattomuutta ja pitää niitä todisteena "maailman" epätäydellisyydestä. Käihkö ei ole pasifisti, vaan normaali täysjärkinen ihminen, joka haluaisi sotien loistavan poissaolollaan, mutta toisaalta alistuu niiden pysyvään läsnä olemiseen ja tekee aiheen tutkimisesta itselleen ammatin.

Vaikka Käihkön kymmenessä pointissa ei ole mitään varsinaisesti uutta ja yllättävää, on niiden läpikäynti hyvää illuusioiden ravistelua kenelle tahansa, joka aidosti ihmettelee, miksi Homo sapiens harrastaa jotain niin typerää, kallista ja vaarallista kuin sotimista. Mitään ikiomaa sotimisen teoriaa Käihköllä ei ole tarjota, eikä sellaista kukaan ehkä vaadikaan. Mutta on hyvä, että akateemisesti koulutettu muistuttaa lukijakuntaansa mm. siitä, ettei Suomen viimeinen sotatoimi ollut saksalaisten karkottaminen Lapista, vaan osallistuminen sotaan Afganistanissa osana kansainvälisiä joukkoja. Liikaa ei voi korostaa myöskään sitä, että sodat ovat aina yhteiskunnallisia ilmiöitä, ne eivät synny tyhjästä ja katoa tyhjään.

Olen kuitenkin eri mieltä sotatieteilijä Käihkön kanssa siitä, että sotia on vaikea ymmärtää. Siitä, että niiden todellisuus on usein sotkuista ja vaikeasti hahmottuvaa ja että taustalla olevat motiivit pidetään usein aktiivisesti salassa, ei mielestäni seuraa ymmärtämisen, vaan selittämisen ongelma. Ymmärtämiseen riittää mainiosti todeta sotiminen yhdeksi vallankäytön muodoksi (tunnettu toteamusta sodasta diplomatian jatkeena ei ole tämän kanssa ristiriidassa, valtaa käytetään kaikilla tarpeellisiksi koetuilla tavoilla). Asian voi ilmaista myös hienosti latinaksi sanoilla cui bono? eli kuka sotimisesta hyötyy (asekauppiaatkin on hyvä pitää mukana laskelmissa, sillä heillä on markkinoita vain, jos vallankäyttäjillä on motivaatio turvautua aseisiin; on selvää, että moderni asekauppias lietsoo erimielisyyksiä, jos ei rähinää itsestään synny), Vaikeata on ehkä selvittää, mitkä kaikki tekijät ovat jonkin tietyn sodan taustalla. Periaatteen tasolla asia tuskin on arvoitus kenellekään vallankäytön toimijalle.

* * *

Henkilökohtaisen pettymyksen koin myös niissä harvoissa kohdissa, joissa Käihkö analysoi Israelin sotapolitiikkaa. Kaikesta huomaa, ettei kirjoittajalla ole palestiinalaisten kärsimyksiin samanlaista henkilökohtaista suhdetta kuin ukrainalaisten. Ehkä asenteen viileyteen vaikuttaa myös se, että myötätunto palestiinalaisia kohtaan voi ainakin teoriassa kilpailla ukrainalaisiin kohdistetun empatian kanssa. Suomessa tilanne on niin epätasainen, ettei tarvetta vähätellä Israelin yksipuolisen sodan tuhoisuutta pitäisi olla. Mutta niin vaan käy, että Käihkö onnistuu kirjoittamaan kansanmurhaa toteuttavasta Israelista varovaisen pehmeästi ja Hamasin kaikinpuolista pahuutta propagandistisesti korostaen. Oman arvioni mukaan taustalla on Käihkön pyrkimys välttää ajatusketjuja, joiden päässä on toteamus, että jokseenkin kaikkien toisen maailmansodan jälkeisten sotien aktiivinen lietsoja on olut Amerikan Yhdysvallat. Miksi ja miten ihmeessä Yhdysvallat ei ole Käihkön ajankohtaisten analyysien ytimessä. Nyt kirjan suurvaltapoliittinen analyysi vaikuttaa sekä lapsekkaalta että täysin riittämättömältä. Että se setä Sam muka, sehän on niin mukava heppu!

Olin Käihkön julkisten esiintymisten perusteella arvioinut, että hän on itsenäisesti ajatteleva sotatutkija. Joudun toteamaan, että se mahdollinen itsenäisyys toteutuu kuitenkin hyvin tavanomaisen "länsi on hyvä, itä on paha" -ajattelun sisällä. Ei kai arvostetulla tutkijalla voi olla pakottavaa tarvetta esittää Yhdysvallat hyväntahtoisena maailman erotuomarina, kun kaikki tosiasiat viittaavat siihen, että tämä tuomari käyttäytyy kuin pahin häirikkö hiekkalaatikolla? Onko sotatutkijalle mahdotonta kirjoittaa neutraalia lausetta, että kaikilla valtioilla on legitiimit turvallisuustarpeet, jotka valtio itse määrittelee, ei potentiaalinen vastustaja? Olisiko ylivoimaista myöntää, että Venäjän ulkopolitiikka on täsmälleen yhtä itsekästä kuin kaikkien muidenkin valtioiden, eikä sitä pyöritä mikään mystinen pahuus, vaan kenties sittenkin historialliset opetukset eksistentiaalisista hyökkäyksistä lännestä kohti Moskovaa. 

Käihkön ensimmäistä opetusta, että vaikka sota on kamalaa, se on joskus huonoista vaihtoehdoista paras, on pasifismin näkökulmasta vaikea hyväksyä. Käihköllä ovat tietysti esimerkkeinä Ukrainan puolustustaistelu ja Suomen talvisota (jota edeltäneistä lukuisista aluevaihtoehdotuksista Käihkö kuitenkin täysin vaikenee, koska ne eivät sovi kuvaan). Pasifistikin joutuu toteamaan, että sotaa itsepuolustuksena on vaikea rationaalisilla perusteilla tuomita. Kiistelemme tietenkin pohjimmiltaan siitä, mitkä sodat ovat aidosti puolustuksellisia. Esimerkiksi Hamas ei ole Käihkölle vastarintaa pakkotilanteessa järjestävä "oikeutettu sotija", vaan Israelin propagandan mukaisesti äärijärjestö tms. Tämä jää Käihkön kohdalla painavimmaksi argumentiksi, sotatieteilijän oikeus määritellä, ketkä käyvät puolustussotaa, ketkä eivät. Minusta sellaista oikeutta ei ole, vaan myös Ukrainaa rakastavan sotatieteilijän olisi pitänyt uskaltaa todeta, että Venäjän hyökkäykseen jouduttiin ennen muuta siksi, että Ukrainan johtajat sallivat muuttaa maansa välineeksi, jonka avulla Neuvostoliiton raunioiden ryöstelyssä nolosti näpeilleen saaneet kansainväliset sijoittajat saisivat kostonsa eli vuodatettua Venäjän verta riittävästi polvilleen pakottamiseksi. Ainakaan toistaiseksi Ilmari Käihkön ei ole ollut pakko olla näin viileä realisti.

 

Aina köyhä ja erilainen

Timo K. Mukka sisältyy nuoruuteni muistikuvien joukkoon. Olen lukenut hänen kirjojaan, mutta tuskin ymmärtänyt niiden ominaislaatua. Minuunkin vaikutti Mukan konservatiivisten vastustajien ja Hymy-lehden kaltaisten raakojen saalistajien luoma mielikuva jollain lailla "holtittomasta" pohjoisen kummajaisesta. Kun nyt luin jo 2024 ilmestyneen Sini Silverin myötäelävän elämäkerran Miltä männystä tuntuu olla mänty : Timo K. Mukan elämä (Gummerus), oloni on jotenkin nolostunut. Miten vähän koskaan tiesin Mukan elämästä ja taiteesta, miten otin vastustajien luoman väärän kuvan todesta. Miten raaka erilaiselle ja köyhälle oli Suomi 1960- ja 1970-luvuilla, jotka itselleni merkitsivät kapinaa itsekin köyhänä, mutta jollain tavalla turvaverkkoihin kytkeytyneenä. Oli verkkonsa Mukallakin, mutta hänen kohdallaan nekään eivät riittäneet.

Sini Silveri on vuonna 1987 syntynyt kemiläinen runoilija,  jolle Mukka-elämäkerta oli ensimmäinen hyppy asiaproosan puolelle. Lopputulos on kohtalaisen onnistunut, vaikka nirso lukija huomaa tekstissä ensikertalaisen sormenjäljet. Kokonaisuus on kuitenkin toimiva, vaikka itse olisin kaivannut selkeämmin hahmottuvaa draaman kaarta. Kirjassa on kaksi kuvaliitettä, mikä on hyvä lisä, vaikka enemmänkin olisi näitä katsonut. Kirjassa on myös Mukan teosten luettelo, mutta jostain syystä ei sitten kuitenkaan henkilöhakemistoa. Miksi ei ole, Gummerus? Jos runoilija ei ole osannut sitä vaatia, olisi perinteikkään kustantamon pitänyt ymmärtää sellainen kirjaan lisätä. Sen tekeminen olisi vienyt korkeintaan työpäivän ja muutaman sivua kirjasta. 

Kirjan luettuani kysyin ensimmäiseksi itseltäni, miksi kesti 50 vuotta Timo Mukan kuolemasta, että joku uskalsi tai halusi paneutua kirjailijan ja kuvataiteilijan elämäntarinaan eli juuri siihen, jonka aikalaisjulkisuus vääristi niin totaalisesti? Erno Paasilinnan Timo K. Mukka, legenda jo eläessään julkaistiin jo 1974 eli heti taitelijan kuoleman jälkeen. Se on tärkeä lähdeteos, mutta liian pian kirjoitettu elämäkerran näkökulmasta. Mukan omiin teksteihin nojaava Timo K. Mukka 1944-1973 (Pohjoinen 1996) on sekin tärkeä lähdeteos, mutta ei korvaa objektiivista henkilöhistoriaa. Mukan tuotantoa on tutkittu ja sen pohjalta julkaistu useitakin teoksia. Mutta vasta tämän Silverin kirjan myötä kenellä tahansa suomenkielisellä on mahdollisuus hahmottaa Mukan elämä uskottavalla tavalla. Silveri suhtautuu kohteeseensa kiintymyksellä, mutta myös riittävällä etäisyydellä.

* * *

Timo K. Mukka kuoli 28-vuotiaana, mutta silti periaatteessa jo tunnustettuna ja arvostettuna kirjailijana ja kuvataiteilijana. Hymy-lehden toteuttama törkeä ja kauttaaltaan valheellinen mustaamiskampanja ei aiheuttanut Mukan varhaista kuolemaa, mutta aivan varmasti nopeutti sitä ja myrkytti kirjailijan ja hänen läheistensä elämää 1970-luvulla. Vaikka lehti ja sen päätoimittaja tuomittiin rangaistuksiin ja vaikka osittain juuri Mukan kohtelun seurauksena eduskunta sääti lain intimiteettisuojasta, eivät ne Mukkaa tai hänen omaisiaan lohduttaneet. Silverin kuvaaman perusteella myöskään alkoholi ei ollut ratkaisevassa osassa ennenaikaisen kuoleman tanssissa, mutta kylläkin aktiivinen ja runsas tupakointi sekä nykykatsannossa perin epäterveellinen ruokavalio, joka sisälsi paljon suolaa ja tilaisuuden tullen tyydyttyneitä rasvoja. Sydän petti lopulta kohtalokkaalla tavalla.

Itselleni syntyi kirjan mittaan näkemys, että Timo Mukka kuoli nuorena, koska suomalainen yhteiskunta ei osannut, ei halunnut eikä edes ymmärtänyt mahdolliseksi yhtälöä kirjailija = riittävä toimeentulo. Mukka sai jo 1966 valtionpalkinnon, mutta eli koko elämänsä köyhänä ja nipin napin siedettynä. Pellon kunta ei missään vaiheessa osoittanut sen paremmin kulttuuritahtoa kuin armeliaisuuttakaan, vaan häpesi kirjailijaansa tämän elinaikana. Mukalla oli jonkin verran tukijoita, mutta kukaan tai mikään niistä ei ottanut todellista vastuuta siitä, että päätoiminen kirjailija pystyy elättämään itsensä ja perheensä. Mukka itse tajusi asian hyvin varhain ja ajoi koko elämänsä ajan jonkinlaista taiteilijanpalkkaa ratkaisuna itsensä ja monen muun luovan työn tekijän toimeentulon perustana. Toteutunut läänintaiteilijakuvio ei ollut sitä, mitä Mukka ajoi. Mukka ei kaivannut palkkaa byrokraatille, vaan luovalle ihmiselle luovasta työstä.

Silverin kuvaus Mukan ja hänen perheensä jatkuvasta taistelusta köyhyyden keskellä puistattaa lukijaa, joka itse elää yltäkylläisyydessä, joka tosin sekin on palautumassa takaisin luokkayhteiskunnan puitteisiin. Suomalaista hyvinvointivaltiota rakennettiin Mukan vielä eläessä, mutta hänen kohdallaan se ei ollut ratkaisuksi eikä elämän turvaksi. Ehkä asiat olisivat menneet hiukan paremmin, jos Mukan perhe olisi asunut pääkaupunkiseudulla. Mutta lappilaiselle köyhälle ei aurinko paistanut kunnolla edes kesän yöttömänä aikana. Eikä pelkillä kirjailijan rojalteilla elänyt sen paremmin kuin nykyäänkin. Kirjailijan osana oli yrittää pärjätä, sillä eihän kukaan pakottanut nököttämään kotona ja kirjoittamaan kummallisia kirjoja. Olisihan Mukka voinut ruveta vaikka metsuriksi, eikö vaan?

* * *

Silverin todistuksen mukaan Timo K. Mukka oli lempeä, kaikille ystävällinen, lapsi- ja eläinrakas ihminen. Ehkä sellainen miehen kohdalla riitti jo tekemään hänestä liian erilaisen ja siksi ilkeiden puheiden ja kateuden kohteeksi. Kun Mukan kirjat korostivat myös seksuaalista rentoutta tavalla, jonka aikakauden konservatiivit tulkitsivat rivoudeksi ja siveettömyydeksi, hänestä tuli jo ensimmäisen kirjansa myöten ihailtu, mutta myös vihattu ja merkitty mies. Kun Mukka oli vielä kaiken päälle työväenluokkainen "kommunisti" ja pasifisti, leimakirveiden poltetta riitti koko vartalo täyteen. Hannu Salama joutui oikeuteen ja tuomittiin, yhtä hyvin se kohtalo olisi voinut osua Timo K. Mukkaan. Sellaisessa Suomessa hän joutui elämään ja kuolemaan.

Timo K. Mukka oli varhaiskypsä ja monilahjakas ihminen. Hänen mielensä liikkui näennäisen esteettä toden ja fantasian välillä, myyttien ja satujen maailmassa yhtä paljon kuin arkirealismin ankeudessa. Voimme vain voimattomasti kuvitella, millaisen kirjallisen ja ehkä myös kuvataiteellisen tuotannon hän olisi luonut, jos elämä olisi ollut edes lähellä normaalia pituutta. Mukan tuotantoon kohdistunut runsas jälkikäteinen mielenkiinto kertoo joka tapauksessa siitä, että kirjailijana Mukka oli omalla tavallaan valmis jo silloin, kun hänen ensimmäinen kirjansa, Maa on syntinen laulu, ilmestyi Gummeruksen kustantamana vuonna 1964. En muista, minä vuonna sen itse luin, Mukan ikäisenä joka tapauksessa (olen vain 5 vuotta nuorempi). Pitäisi lukea nyt koko tuotanto rauhallisesti läpi, jotta voisi ehkä jotain siitä sanoa. Nyt en voi.

Huomasin kirjan luettuani olevani jotenkin apealla mielellä. Minua painoi se hyvän ja huonon kohtelun epätasapaino, jonka Timo K. Mukka ja hänen pieni perheensä joutuivat kokemaan. Jos Mukka palaisi tuonelastaan 2020-luvun Suomeen, hän iloitsisi sateenkaaren yhdistämien ihmisten merkittävästi parantuneesta kohtelusta, mutta ihmettelisi syvästi sitä, ettei suunnattoman rikas Suomi ole vieläkään saanut aikaiseksi taiteilijapalkkaa, vaan kaltaisensa kirjailijat elävät edelleen kädestä suuhun, vaikka aivan kadulle eivät joudukaan. Tupakointirajoituksia hän oudoksuisi, mutta ehkä myös lopettaisi koko paheen harjoittamisen, tietäisihän nuorena kuolleena, ettei nikotiinin ja muiden myrkkyjen sekoitus tee hyvää. Timo K. Mukka sai pitkään anomansa 5-vuotisapurahan vuonna 1972 eli juuri ennen kuolemaansa. Normaalinpituisen elämän eläneenä hän voisi olla nyt vaikka mitä. Mutta ei ole, on vain rutiköyhänä ja nuorena kuolleen, ihmeellisen ja erilaisen luovan ihmisen muisto.

 

Anarkistiantropologi

Yhdysvaltalainen antropologi, anarkisti ja yhteiskunnallinen aktivisti David Graeber (1961–2020) oli monen radikaalin ja perinteistä ajattelua ravistelevan näkemyksen kannattaja ja myös rakentaja. Olen arvioinut hänen ainoan suomennetun teoksensa Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia (Teos 2022, kirjoitettu yhdessä David Wengrowin kanssa) hyvin myönteisesti. Tämä tuore kirja Perimmäinen salattu totuus maailmasta (Teos 2025, suomennos Anna Tuomikoski) on klikkiotsikostaan huolimatta Graeberin vanhemmasta tuotannosta koottu antologia, ei mikään aidosti tuore uutuus. Eikä se todellakaan tarjoa maailmastamme sen paremmin perimmäistä kuin salattuakaan totuutta, otsikko on rakennettu pelkästään painostamaan utelias ihminen tarttumaan kirjaan.

Itse suosittelisin kyllä aloittamaan tuolla kirjalla Alussa oli..., joka on koostaan huolimatta sisäisesti koherentti kirja. Samaa ei voi sanoa käsillä olevasta kirjasta, joka pyrkii tarjoamaan suomenkieliselle lukijalle näytteitä niistä aihepiireistä, joiden parissa Graeber viihtyi ja joista hänellä oli jotain sanottavaa. Tarkoitus on varmasti ollut hyvä, mutta Graeberin kameleonttimaisen monipuolisuuden takia lukija joutuu kohtaamaan niin kirjavan tekstikokoelman, että ainakin itse jäin kirjan jälkeen miettimään, mitä kirjasta oikeastaan jäi mieleen. Sen muistan, että heti tekstien lukemisen jälkeen ajatuksia oli, mutta uusi teksti maalasi aina itsensä aiemman päälle niin, etten kyennyt palauttamaan edes mieleen, mitä ylipäätään käsitteli.

Monille teksteille on annettu tavanomaisuutta kartteleva nimi, joista osa on nasevia ja aika havainnollisiakin, osan ymmärtää vasta lukemisen jälkeen. Edellisistä esimerkkeinä Rikkaat maksakoot, Raiskauskulttuurin tuhovoima ja Hoivaavan luokan kapina. Vaikeammin avautuvia puolestaan Altruistien armeija, Mitä itua tässä on jos kaikki kiva kielletään? ja Vihasta on tullut politiikassa tabu. Kirjoituksista monet ovat 2000-luvun alusta, joten ne on kirjoitettu ennen sosiaalisen median yleistymistä. Joidenkin tekstien ikää voi olla huomaamatta ja harmittelematta samalla, ettemme voi saada Graeberin tuoretta näkemystä samalta ajalta. Tämä ongelma on tietysti kaikissa jonkun elämäntyötä esittelevissä tekstiantologioissa. Ymmärrän tämän kirjan kohdalla myös sen luonteen eräänlaisena surutyönä: kirjan on koonnut Nika Dubrovsky, jonka kanssa Graener avioitui vain vuotta ennen kuolemaansa. 

* * *

Kun en voi millään keinolla esitellä kaikkia kirjasta löytyviä teemoja järkevällä tavalla, nostan esiin joitakin piirteitä, joita vain aiemman suomennoksen lukenut ei välttämättä osaisi yhdistää David Graeberin persoonaan. Ainakin itselleni oli yllätys, että hän oli aatteellinen anarkisti (ei tietenkään mikään stereotyyppinen irvikuva pommeja kuninkaiden saattueisiin viskelevästä riehujasta), jolle oli tärkeää vapauden säilyttäminen jonkinlaisen ulkopuolisuuden ja riippumattomuuden kautta. Graeber toimi aktiivisesti varsinkin vuoden 2011 liikkeessä Occupy Wall Street, joka ehti häiritä kaikkien maailman kapitalistien yöunia ainakin jonkin aikaa. Hänen keksimäkseen on usein väitetty ilmaisua "We are the 99 percent", mutta hän ei itse pitänyt asiaa yhden ihmisen keksimänä, vaan yhteisen toiminnan johdonmukaisena ilmauksena.

Graeberin kuvaaminen vain antropologina antaa hänestä ehdottomasti väärän kuvan, kyllä hän oli selkeästi aktivisti, vaikka varsinainen ammatillinen ydin oli antropologian puolella. Olisi täysin perusteltavaa kutsua häntä myös yhteiskunnalliseksi taloustieteilijäksi, feministiksi tai kulttuuripoliitikoksi. Jos Graeberia haluaisi kuvailla oikein kuluneella ilmaisulla, hän olisi ilman muuta "renessanssi-ihminen", jolle mikään aihe ei ollut niin vieras, ettei siitä voisi innostua. Tämä sympaattinen mielen avaruus saattoi olla myös syynä siihen, ettei hän ehtinyt tai halunnut keskittyä yhden tai kahden ison asian piiriin. Myös tämä antologia kuvaa eräänlaista keskittymisen puuttumista tai välttelyä. Sen aisti jo kirjasta Alussa oli..., joka ei malta useinkaan pysähtyä syventymään, koska on pakko jo nousta ja kiirehtiä seuraavan kiinnostavan aiheen kimppuun.

Graeber kirjoitti paljon akateemisen maailman ulkopuolisia tekstejä, eikä selvästikään pitänyt sovinnaista tyytymistä yhteen tyylilajiin itselleen mielekkäänä. Hyvä esimerkki on Guardianissa 5.11.2017 julkaistu kolumni Raiskauskulttuurin tuhovoima, joka yhdistää yleisen huomion maailmasta, jossa "liikemiehet, poliitikot, viranomaiset ja investointipankkiiri raiskaavat tai yrittävät raiskata hotellityöntekijöitä kaiken aikaa" (s. 195) oman äitinsä tarinaan. Äiti oli lupaava näyttelijä, eräänlainen ihmelapsi, joka kuitenkin lopetti uransa. Vasta aikuisena ja äitinsä käyttämän ilmaisun "sohvaroolitus" jälkeen Graeber tajusi äitinsä lopettaneen uransa, koska ei ollut valmis alistumaan tuottajien seksuaaliseen pakottamiseen. #Metoo oli vasta kaukana edessäpäin.

* * *

Minuun teki suuren vaikutuksen kirjoitus "Kulttuuri syntyy luovasta torjunnasta" vuodelta 2013. Sen taustalla ovat Graeberin kokemus antropologina Madagaskarilla. Näkemys, jonka mukaan kulttuurien kehittymissä on uuden omaksumisen lisäksi keskeisen tärkeää se, mitä kaikkea ei haluta omaksua, vaan torjutaan tietoisesti. Esimerkkinä on malagassien huonosti tunnettu historia (tuoreimpien tutkimusten mukaan malagassit polveutuvat Borneosta ja muualta Indonesiasta peräisin olevista naisten ryhmistä) ja kulttuuri, jolle on tyypillistä patriarkaalisen, herooisen kulttuurin tietoinen torjunta. Reaktio välttää jopa kauan muuttamalla vältellä epämukavia kulttuuripiirteitä selittää yleisellä tasolla sen, en suhteellisen lähellekin maantieteellisesti toisiaan olevat yhteisöt ovat päätyneet täysin vastakkaisiin ratkaisuihin esimerkiksi yhteisön päätöksentekoa koskevissa kysymyksissä. Tätä on käsitelty laajasti kirjassa Alussa oli ...

Toinen itseäni hätkähdyttänyt ajatus löytyy kirjoituksesta "Kuvittelukyvyn katvealueet", jossa Graeber pohtii mm. näkemystään siitä, että alistetut ryhmät joutuvat aina ymmärtämään alistajiaan paljon paremmin kuin alistajat alistettujaan. Patriarkaatin hallitsemissa yhteiskunnissa miehillä ei ole koskaan tarvetta edes yrittää ymmärtää naisten ajattelua, vaan asian voi kuitata vitsailemalla naisten käsittämättömyydellä (hyvä suomalainen esimerkki on Pertti "Spede" Pasasen harrastama "naisen logiikan" pilkkaaminen miehisen naureskelun tuottamiseksi). Täsmälleen samanlainen tilanne on aina ollut valkoisten ja mustien välisissä alistussuhteissa. "Rotuerottelun aikaan valkoisissa perheissä palvelijoina toimineet mustat toimivat informantteina ja jakoivat mustalle yhteisölle tietoa - kertomuksia, faktoja, psykoanalyyttisiä tulkintoja valkoisesta 'Toisesta'" (bell hooks, s. 174).

David Graeber ei koskaan tyytynyt vakiintuneisiin itsestäänselvyyksiin, jos joutui ilmiöitä ja selityksiä puntaroidessaan toteamaan, että perustelut eivät ole kestäviä, vaan ovat joko harkittua propagandaa tai huonosti tehdystä tutkimuksesta johdettuja löysiä ja tarkoituksenmukaisia tulkintoja. Erinomainen esimerkki Graeberin lähestymistavasta on antologian aloittava kirjoitus "Mitään länttä ei ole koskaan ollutkaan" (2007), joka osoittaa ilmaisun "länsimainen perinne" olevan lähinnä ideologinen iskulause, ei vakavasti otettava historiallinen tosiasia. Sen luettuaan lukija harmittelee, ettei Graeber ole enää joukossamme analysoimassa esimerkiksi sotaa Ukrainassa tai Yhdysvaltain kiihtyvää luisumista muodollisesta demokratiasta fasistiseen vallankäyttöön Donald Trump keulakuvanaan.

 

Mainettaan parempi Polva

Liki maanisen kirjoitus- ja julkaisutahdin omaksunut Juha Hurme yllättää lukijansa kirjallaan Suomen nuijituin nainen : Anni Polvan elämä ja teokset (Teos 2025). Laittaisin alaotsikon määreet kyllä toiseen järjestykseen, sillä vaikka Anni Polvianderin elämän keskeiset tapahtumat tulevat kerrotuiksi, pääpaino on ehdottomasti niissä kirjoista, joiden takia kirjailija kuvasi itseään Suomen nuijituimmaksi. Hurmeen kirja ei ole perinteinen taiteilijaelämäkerta, eikä kohdehenkilökään ole ollenkaan ennakkoluulojen kaltainen, joutuu lukija nopeasti myöntämään. Kirjaa on helppo lukea, vaikka jonkinlaista putkessa juoksemisen tuntua ei täysin voi välttää. Syy on ehkä enemmän kohteena olevassa kirjailijassa kuin kirjurissa, joka on halunnut ottaa Anni Polvan sellaisena kuin tämä oli. Kyllä sitä kiinnostavuuttakin riittää, vaikkei Hurme sentään jokaista Polvan julkaisemaa kirjaa erittele, monia kuitenkin.

Jouduin jo ennen kirjan kansien avaamista toteamaan, että vaikka tunnen kirjastonhoitajana kohtalaisen hyvin Anni Polvaan ja kohtalontovereihinsa kohdistetun ns. "sivistyneistön" paniikinomaisen kieltämisen ja torjumisen historian, tajusin langenneeni nuijaa heilutelleiden propagandan aivopesemäksi. En usko lukeneeni eläessäni ainuttakaan Anni Polvan kirjaa, vaikka lukuisia muita naispuolisille lukijoille suunnattuja lastenkirjoja luinkin 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa runsaasti. Polvan Tiina-sarjan kirjat aloittivat vuonna 1956, joten en keksi mitään luontevaa selitystä sille, etten muista niitä lukeneeni, eikä itse asiassa vanhempi siskonikaan muista Polvaa lukeneensa. En toisaalta muista, että äitimme olisi ottanut asiaan mitään kantaa. Ei hän muutenkaan vahtinut lukemisiamme, vaikkei opettanut kirjaston käyttöä, vaan kävimme ostamassa alakerran Vainion kirjakaupasta halpoja lasten ja nuorten kirjoja.

Sen ymmärrän, etten ole koskaan ryhtynyt Anni Polvan aikuisille suunnattuja viihdekirjoja lukemaan. Pääkiinnostukseni kohdistui vahvemmin seikkailuhenkiseen fiktioon. Luulen myös Polvan kirjojen leimautuneen "naisten" kirjallisuudeksi. En sitä muista, mutta oletan. Joka tapauksessa luin Hurmeen kirjan täydellisen viattomana, ilman omakohtaista näkemystä Polvasta kirjailijana. Kävikin niin, että Hurme pääsi yllättämään melkoisesti, sillä näköjään minulla oli kuin olikin jokin piilotajuinen ennakkokäsitys "Anni Polvasta". Hän ei ollutkaan uskonnollisesti virittynyt, vanhoillinen ja elämänsä tylsyyttä kirjoittamalla paennut porvarisrouva, kuten ennakkokäsitykseni oletti. Pikemminkin jotain aivan muuta; huumorintajuinen, taitava kirjoittaja, joka oli kaiken lisäksi monitaitoinen perheenemäntä ja suorastaan pelottavan energinen itsensä kurssittaja, retkeilijä ja ties mitä muuta. Ennen muuta hän kirjoitti ja julkaisi paljon.

* * *

Kun en ole itse lukenut Polvaa, jätän hänen kirjojensa kommentoinnin Hurmeelle, joka on ainakin puoliksi pihkassa Anniinsa. Eikä mikään ihme, sillä Anni Polviander tuntuu olleen mitä kiinnostavin selviytyjä ja varteenotettava esimerkki jokaiselle kirjoittajalle, joka kirjansa kritiikkiä odottaessaan kokee helvetin tuskat ja kritiikin sitten kirpaistessa on vähällä syöstä itsensä kuolon omaksi. Anni P. näyttää suhtautuneen kritiikin julmaan ymmärtämättömyyteen tavattoman lunkisti. Ei masokistisesti nauttien, mutta viime kädessä huitaisemalla akateemisen nurinan omaan häpeän nurkkaansa. Anni Polvalla oli tähän myös varaa, sillä hänestä tuli valtavan suuren lukevan yleisön suosikki ja sen myötä ns. painosten kuningatar. Kun kirjat myyvät kolmesta neljään painosta (lukija tosin ihmettelee, eikö kustantaja koskaan oppinut ottamaan saman tien riittävän isoja painoksia, vai olivatko uudet painokset vain kustantajan ovela keino kiihottaa ihmisten mielikuvitusta; jo neljäs painos, eikä ihmisille mikään riitä!), kustantaja ei pelkästään hymyile tavatessa, vaan alkaa kohdella korvaamattomana.

Polva oli uskollinen Arvi A. Karistolle, joka suvaitsi aloittelevan kirjailijan teoksia kustantaa, ja suhde säilyi koko uran. Jos Karistoa vaivasi Polvan kirjojen jatkuva haukkuminen sosieteetin taholta. ei siitä ainakaan mitään tiedettyjä merkkejä ollut. Polvan kaltainen suosikki oli konkreettinen kultakimpale, sanoivat kriitikot miten rumasti tahansa. Ja kyllä nämä sanoivatkin. Hurme ei uhraa asialle kovin paljon palstatilaa, mutta sitaatit kertovat suuresta epäammattimaisuudesta, ennakkoluuloisuudesta ja vääristyneen ylimielisyyden tuottamasta sokeudesta, joka ei Polvan kohdalla onneksi johtanut mihinkään tragediaan. Tulin itse ajatelleeksi, että kun kriitikot haukkuivat ja kirjastotkin boikotoivat varsinkin aikuisille tarkoitettuja kirjoja pitkälle 1970-luvulle asti, kirjojen myynnille se teki vain hyvää. Katajainen kansa on aina innolla ostanut kirjoja, joita eliitti haukkuu ja pitää sopimattomina typeryyksiin taipuvaiselle kansalle. Ostointoa vain lisäsi se, ettei näitä kiellettyjä kirjoja voinut saada kirjastosta!

Tulin ajatelleeksi Kalle Päätaloa, joka Polvan tavoin kirjoitti käytännössä autofiktiota (Hurmeen todistuksen mukaan Polvan kirjojen "elämänmakuisuus" ja "uskottavat tilanteet" johtuivat siitä, että jokseenkin kaikki perustui omiin kokemuksiin) ja joka onnistui myymään paksumpia opuksiaan jopa hiukan enemmän kuin Polva (Päätalo noin 3,6 miljoonaa, Polva vähän alle 3), joutui myös kokemaan samantyyppistä "eliitti nyrpistelee, kansa rakastaa" -kohtelua. Kirjan edetessä käy ilmi, että kirjailijat tutustuivat myöhemmin toisiinsa ja kesämökitkään eivät kaukana toisistaan olleet. On siinä mahtanut hauskaa seurustella sen ainoan toisen vertaisen painosten kuninkaallisen kanssa. En tosin onnistunut löytämään tilastoa suomalaisista kirjailijoista, vain yksittäisistä kirjoista, mutta rohkenen arvioida, että Päätalo ja Polva ovat huipulla. Tosin lapsille suunnatun kirjallisuuden puolella puhutaan vielä paljon suuremmista luvuista. Mauri Kunnaksen kirjoja on myyty yli 10 miljoonaa.

* * *

Hurme toteaa, ettei edes Anni Polva onnistuut aina. Joskus kansa rankaisi, jos kirjailija yritti "uudistua" väärällä tavalla (huvittava on tarina vihaisesta lukijasta, joka ilmoitti, ettei osta seuraavaa kirjaa, jos ei siinä nainen pysty lopulta päättämään, kumman sulhasehdokkaista hän kelpuuttaa) ja Hurmeen mielestä jotkut opukset ovat yksinkertaisesti väsyneitä ja vailla uusia kuvioita (kyllä, Hurme on mitä ilmeisimmin lukenut Polvan koko tuotannon ja se on myös kiltisti listattu kirjan loppuun, vaikka sitä henkilöhakemistoa ei taaskaan ole). Epäonnistumisten vastapainona Hurme mainitsee useita teoksia, jotka hän nostaisi myös "vakavien" romaanien ryhmään hienoina onnistumisina. Nykypäivän arvioijalla lieneekin helpompi tehtävä suhtautua Anni Polvaan reilusti, koska kukaan ei enää kiiluvin silmin vahdi eliitin yhden ja ainoan sallitun hyvän maun mittaria (joka tietysti ennekin oli virtuaalinen ja epätosi). En itse tunne edelleenkään vakavaa pakkoa lukea Anni Polvaa, mutta silkasta uteliaisuudesta täytyy yrittää työntää johonkin väliin muutama esimerkki.

Huomasin miettiväni, miksi juuri Anni Polvianderista tuli niin suosittu. Hurme kertoo, että kirjailijanimeksi piti tulla "Polvia", mutta kirjapainon latoja luki sen "Polva". Tuo yksi kirjain tuskin ratkaisi asiaa, vaikka Polvaan tottuneesta "Polvia" tuntuu tietenkin huvittavalta ja sen taivuttaminen olisi ollut lisännyt huvittavuutta. Anni Polviander ei saanut muodollista koulutusta (vaikka on kaiken muun ohessa saattanut kirjailijan kirjekurssinkin suorittaa), mutta hänellä oli mitä ilmeisimmin yksi mahtava apuväline eli loistavasti sekä yksityiskohtia että prosesseja hallinnut muisti. Koko elämänsä Polva ammensi lapsuutensa ja nuoruutensa muistoista, ja mitä ilmeisimmin muistinvaraisesti (vaikka saattoi hän olla myös vimmainen päiväkirjan pitäjä). Pelkkä hyvä muisti ei takaa hyvää kirjailijaa, mutta ilman hyvää muistia voi kirjoittaa korkeintaan tieteiskirjallisuutta. 

Sitäkin huomasin miettiväni, elääkö Polvaa halveksinut ja julkisesti nöyryyttänyt perinne edelleen muuallakin kuin anonyymissä someviestinnässä? Esiintyykö edelleen kaunaista ja perusteetonta julkista mollaamista? Ainakin muistan taannoisesta pojille suunnatusta seksivalistuskirjasta (https://heikinvaraventtiili.blogspot.com/2025/03/seksista-selkokielella.html), kuinka lapsiasiainvaltuutettu piti kirjaa lapsille "sopimattomana", vaikka ei ollut kirjaa lukenut eikä kukaan edes yrittänyt sitä lapsille tarjota, se oli suunnattu murrosikäisille. Pahoin pelkään, että "poliittisesti korrektin vittuilun takana on myös tänä päivänä samaa kaunaista, tylsämielistä elitismiä, jolla Anni Polva yritettiin laittaa ruotuun eli lopettamaan suosittujen kirjojensa kirjoittaminen. Siksi on hyvä, että Juha Hurme nostaa Anni Polvan unohduksesta ja antaa tälle arvostuksen, jonka kirjailija ehdottomasti ansaitsee. Sanon näin kirjastonhoitajana, vaikka en itse ole Polvaani vielä lukenut. Hurmeen todistuksen perusteella hän kuuluu muistettaviin ja arvostettaviin. Rakkaus ja rakkauden kaipuu ovat ihmisen perustuntemuksia. Eikä maailmassa ole koskaan liikaa rohkeita ja hiukan rasavillejä lapsia - tai naisia.

  

 

 

PS. Ennen yllä olevan tekstin julkaisemista päätin lukea ainakin yhden Tiina-kirjan ja yhden aikuisille tarkoitetun viihdekirjan. Tiina ja Vihaan hameväkeä vahvistivat Hurmeen tulkintaa, että Polva oli asiansa osaa kirjailija, jonka vahvuutena on miljöön ja ihmisyhteisön sisäisen dynamiikan taitava kuvailu. Juonet eivät ole perin omaperäisiä, mutta tuossa aikuiskirjassa yllätyin siitä, miten monimutkaisen ja osittain yllätyksellisen sattumusten ketjun tuloksena Polva saattaa yhteen sairaanhoitaja Railan ja yrmeän talollisen Laurin. En kykene vertailemaan Polvaa muihin alan yrittäjiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, miksi lukijat suhtautuivat hänen kirjoihinsa täysin toisin kuin nyrpeät ja elämää pelkäävät kriitikot.

Kun kaikki on myytävänä

Ei se ole Björn Wahlroosin tarkoitus tietenkään, mutta hänen jo kolmiosaiseksi kasvanut päiväkirjasarjansa tarjoaa harvinaisen ja käytännössä ainoan mahdollisuuden meille 99 %:lle saada tietää edes jotain siitä, millä tavalla suomalaissyntyinen, nykyään ruotsalaiseksi ryhtynyt suurkapitalisti elää voidakseen kasvattaa osakkeenomistajien (joihin hän itse kuuluu) omaisuutta ja samalla yhteiskunnallista valtaa. Ymmärrän kyllä niitäkin, joita Wahlroosin elämä ja teot eivät kiinnosta vähääkään. Vuosikymmenet kuluvat, mutta kapitalistin elämä on täsmälleen yhtä tylsää/kiinnostavaa kuin ennenkin. Maailma toki muuttuu ja suurkapitalistit muuttavat toimintaansa sen mukaisesti. Muutokset ovat kuitenkin yksityiskohdissa kuten kulisseissa ja näyttelijöissä, eivät näytelmän perusasetelmassa. Kirjan päähenkilö, pankkiiri, konserninjohtaja jne. Wahlroos tarjoilee lukijalle oman menestystarinansa, jossa maailman – tai ainakin Suomen ja Ruotsin – mahtavat liukuvat näkyviin ja taas katoavat, mutta taitava kapitalisti tekee onnistuneita kauppoja, välttää yhtä taitavasti tekemästä huonoja kauppoja (no, joskus harvoin tulos on jotain siltä väliltä) ja – hokkuspokkus – niin vaan se 1 % jatkaa valtansa ja rahakasansa kasvattamista.

Nurkkahuone : Eräänlaiset päiväkirjat 2001–2022 (Otava 2025) kattaa suomalaisen finanssimaailman eurokauden päättyen ilman selkeää yhteenvetoa vuoteen 2022, jolloin Wahlroos päätti jättää raskaimmat vastuunsa ja siirtyä "eläkkeelle" eli ottamaan vähän kevyemmin (kirjan perusteella ehkä ehtiäkseen vieläkin useammin lintujahtiin). Wahlroos antaa kuitenkin ymmärtää, että ainakin neljäs päiväkirja on vielä luvassa ja siinä hän keskittyy myös politiikkaan. En tiedä, ketkä tuota opusta varsinaisesti tarvitsevat, mutta oletettavasti Wahlroos jatkaa poliittisten ja ideologisten inhokkiensa rusikointia ja kavereidensa kehumista, kaikki luonnollisesti sillä ylimielisellä charmilla, joka koristaa kaikkea Björn Wahlroosin rikastumista seurannutta uutta elämää. Oikeastihan Wahlroosin ei tarvitsisi piitata vähääkään siitä, mitä me 99 % teemme tai ajattelemme, mutta jokin vetää upporikkaan kirjoittamaan kirjoja, joita myös rahvas saa lukea. Oletan, että taustalla on tarve saada arvostusta ja näkyvyyttä, jota ei koskaan ole liikaa sille, joka sisimmässään tietää olleensa paitsi häikäilemätön ja taitava myös onnekas.

Wahlroos myöntää esipuheessa kirjoittaneensa kirjaa pääosin yksin – ja sen voi valitettavasti myös lopputuloksesta päätellä. On toki mahdollista, että kustantaja Otavan kustannustoimittaja on tehnyt tekstille jotain myönteistä, mutta ainakaan kirjoittajan ajoittain horjuvaan suomen kieleen hän ei ole tohtinut puuttua (kirjaan on jäänyt myös selkeitä kirjoitusvirheitä luvattoman paljon, vaikka jotkut niistä ovatkin hupaisia). Lukija joutuu sietämään sinänsä pieniä, mutta aran kielikorvaa riipiviä ratkaisuja, kuten possessiivisuffiksin puuttumista ja subjektin monikon parina olevan verbin yksikköä. Kaikki nämä olisi kustantajan oikolukijan – jos sellainen on ollut käytettävissä – pitänyt löytää ja korjata, vaikka olisikin sitä mieltä, että kurssit voivat ihan oikeasti "tippua".

* * *

Björn Wahlroosin tapa kirjoittaa on ennallaan. Hän kirjoittaa sujuvasti, mutta valikoi tarkkaan, mistä puhuu ja mistä ei. Yksityiselämä kuuluu jälkimmäisiin, metsästysreissut ja muut 1 %:n kujeet ensimmäiseen. Wahlroos antaa silloin tällöin lukijan ymmärtää, ettei hänkään ole aivan täydellinen, joskus tulee vähäisiä arviointivirheitä, mutta koskaan ei mitään vakavaa. Wahlroos ei päiväkirjamerkintöjensä perusteella harrasta hyväntekeväisyyttä tai kulttuuria (ehkä ravut ja hienot juomat pois lukien), eikä varsinkaan seurustele ns. tavallisten ihmisten kanssa. Sen sijaan hän matkustaa, useimmiten lentämällä, koko ajan. Hänen hiilijalanjälkensä on huikea, mutta voimme olla varmoja siitä, ettei Wahlroos kanna siitä huonoa omaatuntoa. Kapitalistien keskinäinen kilpailu kaupoista ja nimityksistä toimii miesten henkilökohtaisten tapaamisten kautta. Sitä vaativat sekä rahanarvoisten tietojen salailun tarve että pelureiden keskinäinen epäluottamus, jonka tuottamaa riskiä voinee arvioida vain tuijottamalla silmistä silmiin.

Björn Wahlroosin maailma on tosiaan myös 2000-luvulla edelleen lähes täysin miesten maailma. Kuten ennenkin, Wahlroos varoo visusti kirjoittamasta riviä, joka voitaisiin tulkita naisia vähätteleväksi tai aliarvioivaksi. Yhden ainoan kerran hänen sanavalintaansa voi ainakin pahantahtoisesti tulkita sellaiseksi, kun hän toteaa Ruotsin valtiovarainministeri Magdalena Anderssonista, että "hän näytti melko tavalliselta tukholmalaistytöltä" (s. 359), mutta tämä mahdollinen lipsahdus liittyy Anderssonin kuvaamiseen piinkovaksi neuvottelijaksi, siis kunnon mieheksi. Alentuvia ilmauksia palvelevasta henkilökunnasta Wahlroos ei ole täysin osannut välttää, vaikka ilmaisu kuten "uskollinen vahtimestarimme" (s. 200) on tietenkin muodollisesti myönteinen. Yllättäen Wahlroosin varovaisuus ja pyrkimys esittää aina itsevarmaa ja coolia pettää kuitenkin Uruguayn reissulla (missä Wahlroos on hoitamassa PR-suhteita eukalyptussellua valmistavien tehtaidensa takia), jonka aikana hänen on pakko tavata entisestä Tupamaros-sissistä presidentiksi noussut José Mujica. Wahlroosin kommentit (s. 308–311) isännästään ovat niin halveksivia ja epäkunnioittavia, että tekstiä on vaikea tulkita muuten kuin isännän kuolleesta rengistään muille isännille sanomaksi varoitukseksi.

Oman kerroksensa väen Wahlroos jakaa mielestäni kolmeen tai neljään ryhmään. On nimeämättömiä toheloita, joiden kaltaisten kanssa Wahlroos ei halua aikaansa tuhlata ja paljon sinänsä ei-kiinnostavia, mutta asioiden ymmärtämisen kannalta pakolla nimettäviä (usein poliitikkoja ja virkamiehiä, joista hyvin harvoja Wahlroos arvostaa ja useita selvästi inhoaa sydämensä pohjasta). Onneksi kustantaja tai kirjoittaja on päättänyt, että kirjassa täytyy sentään henkilöhakemisto olla, että itse kukin voi tarkistaa, "mitä se Wahlroos minusta sanoo".) Kolmannen, selkeästi tärkeän ryhmän muodostavat "ystävät", joissa on sekä arvostettuja kilpailijoita että niitä, joita me 99 %:kin kutsuisimme ystäviksi. Epiteetin "ystäväni" saaneista Wahlroosilla ei ole mitään kielteiseen vivahtavaakaan sanottavaa. Vielä tärkeämpiä ovat lähimmät työtoverit (anteeksi, sehän on vain sanontatapa), joista useimmat Wahlroos on henkilökohtaisesti valinnut, nostanut ja tavoilleen opettanut. Näistä tärkein näyttäisi olevan Kari "Kuki" Stadigh, Wahlroosin perintöprinssi ja oikea käsi. Stadigh saa muutaman kerran jopa kunnian olla Wahlroosiakin kaukonäköisempi.

* * *

Kun Björn Wahlroos on aika tasan kolme vuotta itseäni nuorempi, en välttämättä teitittelisi, jos niin epätodennäköinen asia kuin kahden erimerkkisen maailman kohtaaminen sattuisi. Olisin tietenkin Wahlroosille sitä Mujican jengiä, mutta voisin silti kysyä joistakin asioista, joita Wahlroos ei selvästikään halua pohtia ääneen. Yksi liittyy valtioiden rooliin 1 %:n mieleisessä maailmassa. Wahlroos vastustaa tunnetusti kaikkea valtion taholta tulevaa säätelyä, joten on hiukan yllättävää, että hän opastaa valtiovarainministeri Jyrki Kataista vuoden 2008 finanssikriisin tuiverruksessa seuraavasti: "Vaikka vastustankin periaatteessa kaikkia valtion tukia, pelkään, että tässä tilanteessa ei ole muuta ratkaisua." (s. 255) Eli jopa Wahlroosille on periaatteita ja "periaatteita", joista poiketaan, kun vapaan kapitalismin laiva uhkaa mennä nokka edellä pohjaan. Vaikka valtiot ja niiden edustajat saavat Wahlroosin kirjassa toistuvasti satikutia, valtiollista sosialismin pelastavaa kättä ei käy kokonaan kiistäminen.

Siitäkin kuulisin lisää, uskooko Wahlroos aidosti, että kapitalistit voisivat paremmin, jos sekä ammattiyhdistysliike (Wahlroos puhuu ay-liikkeen "hirmuvallasta" sivulla 372) että EK:n diletanttikerho (Wahlroosin oma määritelmä) katoaisivat maailmasta ja kaikesta neuvoteltaisiin vain paikallisesti. Olisiko Euroopassa minkäänlaista taloudellista vakautta, jos eläisimme ruoskaansa heiluttavien patruunoiden ja massoista eristäytyneiden pääoman hallitsijoiden armoilla? Myös Wahlroosin omaisuus on syntynyt sen ansiosta, että Euroopassa on ay-liikkeen taistelun ansiosta lisääntynyt niiden ihmisten määrä, jotka voivat kuluttaa kapitalistien tuottamia maksullisia palveluita. Eihän nälkäorja hanki henkivakuutusta tai vinguta korttiaan elintarvikejätin kassalla. Kaikki kapitalistien rahat ovat kuitenkin peräisin 99 %:n työstä, vaikka niiden jakautuminen kapitalistien kesken riippuu tietysti Wahlroosin kaltaisten kykyjen määrästä ja sijoittumisesta.

Omissa päiväkirjoissaan Björn Wahlroos on selkeästi sekä itseensä tyytyväinen että onnellinen kuuluessaan 1 %:n kerhoon. Hänellä on tietoa, taitoa ja valtaa kasvattaa omaa ja lapsilleen kanavoimaansa omaisuutta edelleen. Hän viihtyy silmin nähden maailmassa, jossa rahaa ei tarvitse arjessa ajatella. Mutta sitä emme tiedä, kokeeko hän rahasta riippumattomia elämyksiä luonnon keskellä (ei, en tarkoita lintujahteja, vaan kävelemistä kartanonpuistossa ja ties mitä rikaskin voi harrastaa). Emme tiedä, millainen taide mahdollisesti koskettaa Björn Wahlroosin sisintä. Vaivaako kansanmurhan keskellä elävien ihmisten kohtalo koskaan hänen mieltään, tuntuuko raskaalta seurata uutisia maailmalta? Emme tiedä, emmekä tule varmaan koskaan tietämäänkään. Sillä päiväkirjoissaan Björn Wahlroos on aina vain pankkiiri, konserninjohtaja, hallituksen puheenjohtaja, taloudellisen vallan käyttäjä ja rahan tekijä, joka nurkkahuoneestaan käsin säätelee tuhansien ihmisten elämien tapahtumia. Jolle kaikki on viime kädessä myytävissä, kunhan oikea määrä rahaa tarjotaan.