Riina Tanskanen on häkellyttävän taitava, osaava ja osuva, muilla sanoilla en tätä tekstiä osaa aloittaa. Kirjoitin esikoisteoksesta Tympeät tytöt : Aikuisriittejä (Into 2021) kiittävän ja ihailevan esittelyn. Kun nyt lasken tuoreen jatko-osan (näin uskallan ilmaista) luettuna pöydälle, voisin kuitata asian lyhyesti toteamalla, että kirjassaan Tympeät tytöt : Luokkakipuja (Into 2025) Tanskanen jatkaa loogisesti odotetulla tavalla samoista teemoista, mutta osittain lukijansa yllättävistä näkökulmista. Luokkakipuja laajentaa rakenteellisten ongelmien avaamista, mutta kaivautuu samalla syvemmälle tavalla, jota ei-oletettuna lukijana en osannut odottaa. Luin siksi kirjan tarinat (niitä on kahdeksan ja kutsun niitä mieluummin tarinoiksi kuin luvuiksi tai osiksi) myös suurella uteliaisuudella, enhän niistä useimpia osaisi omin avuin lainkaan kuvitella.
Riina Tanskasen tapa kertoa ja kirjoittaa piirtäen on tavallaan ennallaan, mutta jollain vaikeasti ilmaistavalla tavalla se on myös muuttunut. Päädyin sanaan "kypsynyt", vaikka se tuntuu ja näyttää kirjoitettuna laimealta ja sovinnaiselta. Tarkennan siksi, että Tanskasen tyyli on kypsynyt, mutta ei laimentumalla eikä missään tapauksessa antamalla piiruakaan periksi sovinnaisille tavoille pehmentää perimmäistä kriittisyyttä. Se, mikä ykköskirjassa lähinnä ihastutti omaperäisyydellään, näyttäytyy nyt Tanskasen omaksi ääneksi muuttuneena ja luontevasti ainoalta mahdolliselta tavalta lähestyä asioita. Huomaan myös oppineeni ja odottamaan kuviin ja teksteihin piiloutuneita yllätyksiä, jotka nostavat naamalle välillä lempeän mielihyvän, välillä älyllisesti kutkuttavan yllätyksen tuottaman mielihyvän.
Ykkösen kohdalla huomaan jotenkin ohittaneeni Tanskasen materiaalinhallinnan taitavuuden, koska itselläni kuvataiteellisesti kyvyttömänä ei ollut sanoja kuvittamaan ihmettelyn ja ihailun tuntemuksia. Luokkakipujen kohdalla olen somea seuraamalla päässyt hiukan vilkaisemaan tämän kirjan konkreettisen tekemisen maailmaa. Se näyttäytyy nyt enemmän taikuudelta kuin vain taitavuudelta. Leukani on pysyvästi ihmetyksestä auki loksahtanut, enkä voi mitenkään käsittää, miten taikuri Tanskanen kykenee yhdistämään kirjallisen ja kuvallisen ilmaisun maailmat niin luontevasti ja virheettä. Se on minulle taikuutta, koska vaikka nyt voin kuvitella taikurin kumartuneena valtavankokoisten originaaliensa ylle, se käsittämätön kyky yhdistää sana ja kuva jää selittämättä. On vain hyväksyttävä, että taikuri Tanskanen osaa sen tempun, eikä hänellä tietenkään ole motiivia eikä velvollisuutta paljastaa salaisuuksiaan.
* * *
Arastelen kovasti tarttua pinnallisestikaan yksittäisten tarinoiden analyysiin. Osa tarinoista ei avaudu juuri minulle riittävästi, että uskaltaisin sanoa mitään, ehkä fiksua, ehkä pöljää. Tartun siksi vain niihin, joista tunnen saaneeni heti osuman. Tällainen on tarina BOY MEETS BOY, joka ehkä selkeimmin on ykkösosasta pois jäänyt isojen rakenteiden autopsia. Kapitalismin ja patriarkaatin rakkaustarina kertoo kertomatta jääneen tarinan siitä, miksi ne molemmat toisistaan erottamattomia, vaikka maailma välillä kolhiikin. Tarina on piirretty mehukkaasti ja patriarkaattia edustava sporttinen vaaleaverikkö sopii täydellisesti Tanskasen tutuksi jo tulleen KAPITALISMIN rakastetuksi. Tämä tarina voisi toimia erinomaisena kalvoesityksenä nuorten ekonomistien talvipäivillä jossain ren – tout – tavassa lomakeskuksessa. "Pääoma on mulle tosi tärkee juttu, mut sä tiiät, et mikää ei mee sun edelle. Mieti nyt, miten paljon oon tehnyt töitä, et mimmit pysyis kauniina ja hiljaa. Sitä paitsi, enhän mä ees vois tavoitella voittoa samalla tavalla ilman sukupuolijärjestelmää, joka pakottaa naiset ilmaiseen hoivatyöhön. Enhän mä ois mitään ilman sua!"
Yllättäen, ehkä, toinen nopeasti vaikuttanut tarina on IHMEMAA, joka pureutuu kehopositiivisuuden ja -negatiivisuuden ympärillä kieppuvaan taisteluun kapitalismin aiheuttaman vieraantumisen eräänä ilmiönä. Tanskasen tarinassa keskiössä on tietenkin juuri naisen keho, josta kapitalismi pyrkii nyhtämään irti kaiken mahdollisen. Keskeistä on ollut luoda myytti siitä, ettei ulkonäkö tai kehon kunto ole yksityisasia, vaan mitä suurimmassa määrin loputtoman kilvoittelun – ja tietenkin siihen liittyvän ostamisen – oravanpyörä. Kuten Tanskanen samaan aikaan hauskasti ja masentavasti kuvaa, keskeistä on, ettei mikään määrä kehonkuvan kohentamiseen kohdennettua ponnistelua ja rahankäyttöä riitä. Jopa PIMPPIENKELI joutuu myöntämään, että "Itsehoitomyytti on kieltämättä houkuttava. Mikä olisi arvokkaampaa kuin itsestään huolen pitäminen."
Tanskanen ei kaunistele. PIMPPIENKELI: "Samaa tahtia, kun hyvinvointiala on kasvanut, länsimaat ovat heikentäneet yhteiskunnan kykyä pitää kaikista huolta. Hyvinvointivaltio on muuttunut poliitikkojen puheissa taakaksi, johon ei ole enää varaa." Seuraavassa ruudussa YHTEISKUNTA sheivaa olemuksestaan soten, kulttuurin, nuorisotyön, vanhuspalvelun ja koulutuksen kaltaisia turhuuksia: "Tämä on silkkaa kehonhuoltoa. Talous kuntoon!". Samalla kun keskitymme yksilöinä itseemme, vieraannumme sekä yhteisöstä että toisistamme. Muutumme yksinäisiksi ja epätoivoisiksi. PIMPPIENKELI: "Elämme yhteiskunnassa, joka vie hyvinvointimme ja muuntaa sen sitten tuotteeksi, jonka voimme ostaa takaisin - jos meillä on siihen varaa. Ja me tuijotamme aktiivisuusrannekettamme ja ihohuokosiamme." Kuitenkin, loppujen lopuksi, aina ja kaikkialla: "Eihän meillä ole koskaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin riippua toisissamme. Sehän on elossa olemisen ydin."
* * *
Riina Tanskanen on huolissaan, mutta ei toivoton. (Ei hän muuten piirtäisi tarinoitaan.) Hän uskoo vahvasti siihen, että muutoksen mahdollisuus on naisissa, yhteistä kutovissa naisissa. Miehen rooli on jotain muuta: "Läpi vuosisatojen valkoiset isät, historiallisen sivistyksen huiput, ovat katsoneet luontoa ja likkoja samalla tavalla. Tyttö, nainen, toinen, ihmiskunnan yöpuoli, tiedotonta maata, epäitsekkäitä hoivaajia. Kaaosta, taivaanrantaa, tasankoa. Olen kuullut tarinan niin monta kertaa, että näen itsekin peilistä hyödynnettävän resurssin tai luomavan maiseman." Kapitalismi perustuu naisten työhön, jonka arvoa ei lasketa sen paremmin kansantuotteeseen kuin sukupuolitettuun työkirjaankaan. Kapitalismille on olennaisen tärkeätä, ettei nainen herää ja kapinoi. Kun se tapahtuu, kaikki muuttuu.
