Ammattikriitikon eetos

Kun tein kirjastossa varauksen kirjasta Kriittisen ajattelun aika (Suomen arvostelijain liitto 2025), en kiinnittänyt huomiota julkaisijaan, koska aivoni prosessoivat pelkästään otsikon ilmaisua "kriittisen ajattelun" sekä kirjastojärjestelmän näyttämää ensimmäistä kolmesta toimittajasta (Silvia Hosseini). Olin valmiiksi tavattoman innostunut, koska tässä näyttivät olevan koossa mainiot osatekijät. Vasta kirjan äärellä tajusin varanneeni kirjan, joka käsittelee itse asiassa (vain) ammattimaisten kriitikoiden eli arvostelijoiden työtä ja eetosta. Olin ensin pettynyt, mutta sitten aivoni tajusivat, etten ole varmaan koskaan ajatellut kriitikoita ammattikuntana. Alan liitostakin minulla oli korkeintaan se tunnettu harmaa aavistus, jokin sen vivahteista. Tajusin olevani yllättävällä tavalla kiinnostavan aiheen äärellä.

Tässä antologiassa on tekstejä, jotka kyllä luin, mutta ilman suurempia oivalluksia tai yllätyksiä itselleni, koska kyseessä on tulkintani mukaan ammattilaisten itsepohdiskeluun liittyvä kokonaisuus, johon en kykene enkä oikeastaan haluakaan lusikkaani laittaa. Minun on nimittäin vaikea asettautua ammattikriitikon mielentilaan ja maailmaan. Syynä ei ole se ulkopuolisenkin tunnistama yleisluontoinen nuivuus, jota kriitikoita kohtaan tunnetaan, kun he – itse muka mitään arvokasta tekemättä – nuijivat tylysti maan rakosiin nuoria ja toivorikkaita taiteilijoita. Kun olen itsekin tietokirjakriitikko de facto vaikka en de jure, ymmärrän periaatteen tasolla työn vaativuuden ja pidän monipuolista, moniäänistä ja keskenään debattia käyvää kriitikkoutta välttämättömänä osana kulttuuria ja journalismia.

Joudun kuitenkin tekemään aika selkeän eron itseni kaltaisten ja taidekriitikoiden välille. Emme ole samalla asialla kuin osittain. Itse olen koko elämäni ajan vältellyt visusti kaikesta sellaisesta kirjoittelusta, joka voitaisiin tulkita taidekritiikiksi. Itseltäni puuttuu halu ja kyky ottaa julkisesti kantaa yksittäiseen taideteokseen tai laajempaan taiteen ilmiöön. Erityisen varovainen olen aina ollut musiikin kohdalla. Vaitonaisuuteni ei johdu siitä, etten pitäisi taidekritiikkiä edes teoriassa mahdollisena, että pitäisin sitä tarpeettomana tai etten edes pitäisi sitä fiksun ihmisen ajankäyttönä. Olen kuitenkin skeptinen sen suhteen, edustaako tai edistääkö yksittäisen taiteen alueen kritiikki millään lailla yleistä kriittistä ajattelua tai taiteen ymmärtämistä. 

* * *

Edellä toteamani perusteella en edes yritä tätä julkaisua arvioida tietokirjana, vaan tyydyn poimimaan pari näkökulmaa, Herman Raivion tekstin Paremmin tietävät: kritiikki ammattina ja Silvia Hosseinin Kirjoittakaamme siis esseitä. Heidän lisäkseen kirjassa on mukana 14 muutakin kirjoittajaa, joille kaikille annamme anonyymin arvosanan "hyvä". Herman Raivio on kirjan esittelyn mukaan esseisti ja kriitikko, Hosseini puolestaan kirjailija ja kriitikko. Raivion teksti on nähdäkseni itsekriittinen, mutta myös optimistinen ammatikseen kriitikkona työskentelevän toimenkuvan esittely. Hosseini, jonka kaikista lukemistani teksteistä huokuu nautittava kielen voiman ymmärrys, tarjoaa yllättäen juuri sellaisen esseistiikan puolustuspuheen ja kannustuksen, jollaista tajusin kaivanneenikin tässä someviestinnän tylyssä ja esteettisesti usein niin vastenmielisessä nyrkkivallassa.

Kriitikon työtä ei arvosteta. Raivio siteeraa tutkimuksia ammattien arvostuksista ja siellä se kriitikko loistelee sijalla 369, kun ammatteja oli tarjolla 379. Raivion tekstin tarkoitus on todistaa, että tämä vähäinen arvostus ei perustu tosiasioihin, vaan tietämättömyyteen. Voin yhtyä Raivion perusteluihin, ne ovat loogisia ja uskottavia. Kokonaan eri asia on, miten viestin voisi saada em. ammattikyselyyn vastaavien tietouteen. Suuri enemmistö ei lue sellaisia antologioita kuin Kriittisen ajattelun aika. Yleensäkään ammattikunnalle suunnatut tietopuoliset teokset kokevat yleensä saman kohtalon: niitä lukevat valmiiksi samaa mieltä olevat ja ne, joita ei tarvitsisi vakuuttaa.

Raivion ydinkäsitteitä ovat debatti, asiantuntijuus, rehellisyys ja valta. Kolmea ensimmäistä on helpointa kannattaa, nostaa peukku pystyyn tai tykätä sydämellä. Ilman elävää debattia olemme henkisesti kuolleita. Ilman asioihin perehtymistä kaikki keskustelu on mielipiteiden pumpulipallojen poukkoilua. Epärehellisellä asenteella toimiva kritiikki voi saavuttaa hetken tuloksia, mutta ei aikaa kestävää ymmärrystä. Valta on Raiviolle selvästi hankalin tapaus. Hän pyörittelee sekä kriitikon vallan olemassaoloa että "valtaposition" kaltaisia näkemyksiä päätymättä muuhun kuin että ylenpalttinen kriitikon vastuusta ja vastuullisuudesta puhuminen voi johtaa kielteisen kritiikin kynnys nousee ja nöyristelystä tulee valtavirtaa. Minusta kysymys vallasta ratkeaa sillä, miten vakavasti kriitikko suhtautuu niihin kolmeen muuhun perustekijään. Kyllä valta myös kriitikon turmelee, jos oma eetos ei ole vahva ja rehellisyydelle alisteinen.

* * *

En kommentoi Silvia Hosseinin esseetä esseiden kirjoittamisen tärkeydestä neutraalisti, koska olen arjen fani. Kommentoin, vaikka minulla ei ole mitään kriittistä sanottavaa. Yritän siis kirjoittaa lyhyen esseen siitä, mitä kauniisti ja osuvasti Hosseini pohdiskelee ymmärtämättömien hienosteluksi usein leimaaman tavan kirjoittaa. Aloitan sitaatilla, joka toimii myös pätevänä määritelmänä: "Esseitä kynäilemällä ekosysteemien ja yhteiskuntien kriisejä ei tietenkään ratkaista, mutta jokainen punnittu, poliittista mielikuvitusta virkistävä teksti voi osaltaan syventää ymmärrystämme, ehdottaa ratkaisuja ja tuottaa muutoksen sykäyksiä." (s. 121) Pidän tavattomasti siitä, että Hosseini puhuu varoittavasti "kielimalleista", ei epämääräisesti yleistäen "tekoälystä". Ja heti toinen mainio sitaatti: "Kirjoittaminen on työlästä. Siksi olen huolissani kaikista keinoista, joiden avulla siitä yritetään tehdä helpompaa." (S. 121) Miten totta ja miten harvoin tämän ymmärtävät ne, jotka kirjoittavat harvoin tai muista syistä kompastellen.

Hosseinin teksti erittelee essee-tyyppisen kirjoittamisen piirteitä oivaltavasti: "Essee on myös vastalääke, sillä hyviä esseitä lukemalla ja etenkin niitä kirjoittamalla voi omalta osaltaan vastustaa kognitiivista laiskistumista, ajattelun himmenemistä ja muita tekoälyllistämisen salakavalia sivuvaikutuksia." (s. 123) Aivan, essee ei ole eikä tule olla muodollinen taidonnäyte, jonka ainoa tavoite on kirjoittajansa egon nostattelu tai ulkopuolisen kehun keräily. Kriittinen essee sisältää aina oivalluksia olennaisesta, jotain sellaista, mitä ei aiemmin ole auki kirjoitettu tai ääneen lausuttu, vaikka ehkä mielissä mietiskelty. Olen samaa mieltä siitäkin, ettei ole mielekästä piirtää väkisin rajaa tietokriittisen ja kaunokirjallisen esseen välille. Ne eivät ole sama asia ja kuitenkin ne voivat myös olla aivan sama asia, erottamattomat toisistaan.

Hosseini muistuttaa myös "hitaiden" esseiden merkityksestä klikkijournalismin ja kuohuttavien somepäivitysten kakofonian keskellä. " [- -] yhä useampi lukija kaipaa, tai ei ehkä vielä tiedäkään kaipaavansa, analyysejä, synteesejä, kontekstointia, viisautta. [- -] Tarvitaan olennaisen ääreen pysähtymistä, hidasta ja punnittua ajattelua, uusia visioita. Kannustan kriitikoista, kriittisen ajattelun ammattilaisia, ryhtymään toimeen." (s. 126) Itse kannusta aivan samaan myös niitä ajattelevia ja kirjoittavia, jotka ei ole tai eivät miellä olevansa varsinaisia kriitikoita. Vanhaa viisautta soveltaen kritiikki on aivan liian tärkeätä, että sen voisi jättää vain ammattikriitikoille.

 

Maa takaisin luonnolle

Juha Kauppinen jatkaa hienoa valistussarjaan (edelliset Monimuotoisuus 2019 ja Heräämisiä 2021) teokselle Kertomus maasta : Ratkaisuja ilmastonmuutokseen ja luontokatoon (Siltala 2025). Se on muodoltaan kuin kirjamuotoinen televisiosarja, jonka kuluessa Kauppinen kiertää maailmaa, haastattelee tutkijoita ja kertoo sekä ihastuttavia että kauhistuttavia tosiasioita elollisen maailman tilasta. Jos Kauppinen eläisi englanninkielisessä maailmassa, hän voisi olla David Attenborough'n tapainen julkkis. Suomalaisena hän joutuu tyytymään pienempään julkisuuteen ja yleisöön. Itse asiat eivät siitä kuitenkaan muutu ja ne asiat ovat olennaisia.

Hämmästelen, kuinka paljon uutta opin tästä tuhdista tietopaketista. Olen ajatellut seuranneeni ympäristönsuojeluun liittyvää keskustelua ja uutisointia aktiivisesti ja lukeneeni aika paljon. Kauppisen kyydissä joudun tuon tuostakin myöntämään, että kappas, aivan uutta tietoa minulle! Ei mitään yhtä ja käänteentekevää ihmettä, vaan monia vähän pienempiä, joista en vaan ole tiennyt riittävästi. Palaan näihin oman hämmästelyni kohteisiin, mutta puin tovin Kauppisen tarinaan punomaa Gaia-ajattelua. Se kiehtoo Kauppista, vaikka hän toteaa evoluution selittävän asiat riittävän hyvin ilmankin. Ymmärrän, vaikka suhtaudun itse ehkä vähän varauksellisemmin. Jos jonkun ihmisen saa mukaan työhön luontokadon estämiseksi vetoamalla Gaia-ajatteluun, siitä vaan. 

Elämä hallitsee planeetastamme vain pientä päälliskerrosta, kaikki muu on elämälle yhtä vihamielistä ympäristöä kuin tuntemamme maailmankaikkeus. Itselleni tietoisuus tästä antaa vahvan motivaation estää elämän tuhoutuminen; mitään vaihtoehtoista paikkaa tai ympäristöä ei ole olemassa. Ei aurinkokunnassamme, ei tuntemassamme osassa sen ulkopuolista avaruutta. On vain järkevää tehdä kaikkensa, että Maa säilyy elämälle monipuolisesti suotuisana ympäristönä, sillä ihminen voi olla olemassa vain hyvin kireitten ehtojen toteutuessa. Elinkelpoisuusikkunamme on todella kapea rakonen mahdollisuuksien maailmankaikkeudessa.

* * *

Kommentoitavaa olisi niin paljon, että joudun surffaamaan Kauppisen nostattamilla laineilla vahvimmin mieleeni jääneiden huomioiden parissa. Tämä ei tee oikeutta kaikelle Kauppisen tekstille, mutta ei juututa siihen. Kaikki on siitä juontuvaa. Kuten metsän ja puiden näkeminen sellu- ja energiakattilan yli. Suomessahan metsätaloutta hallitsee ihmisen lyhyen aikavälin itsekkyys, kärsijöinä sadat vanhojen metsien eliölajit ja viime kädessä toimiva, ihmisen asuttava planeetta. "Talousmetsä ei ole biologisesti metsä. Se on pikemminkin plantaasi." Erittäin virkistäviä väitteitä ja Kauppinen perustee ne hyvin. Ei riitä, että istutetaan puita, täytyisi istuttaa metsiä, joista kasvaa vanhoja metsiä. Täytyy palauttaa maata luonnolle. Vaihtoehtoa ei ole.

Silti ilmakehän hiiltä on pakko vähentää, vaikka kaikki ihmisen päästöt saataisiin kuriin. Luonnonmetsät (siis biologisesti oikeat metsät) ovat hiilen sitojina tuplasti plantaasimetsiä tehokkaampia, siksi niitä tulee suosia. Mutta todellinen uutispommi ainakin itselleni oli, että vanhoja metsiäkin tehokkaampia hiilen sitojia ovat "märät niityt" ja maaperä. Kauppinen todistaa, että erilaiset kosteikot sitovat hiiltä paljon enemmän kuin kuiva maa. Olen itse ollut aina kuivien hiekkakankaiden ja kallioiden ystävä, tästedes ainakin ajattelen lämpimästi myös märkiä niittyjä eli paikkoja, joille ei mielellään tee retkeä. Muistan myös, että komplementaarisuus eli lajien toisiaan täydentävyys on olennainen osa evoluutiota, josta ei vain tarpeeksi puhuta eikä sen keskeisyyttä ymmärretä. [Epäilen, että vaikka kapitalismi rakastaa evoluution sitä osaa, jossa kaikki kamppailevat toisiaan vastaan aineellisesta hyvästä, tätä täydentävyyttä ja keskinäistä riippuvuutta se ei rakasta. Kauppinen kertoo koskettavan tarinan susista, jotka pelastautuvat valtavan metsäpalon tuhovoimalta märän niityn suojissa (s. 216–217)].

Sitten ovat meret, joilla on hiilen kiertokulussa ja hallinnassa valtava merkitys, kuten lukija tässä vaiheessa tietysti arvaa. Kauppisen kiehtova kuvaus mangrovemetsistä ja muista "sinisen hiilen" piirissä toimivista voimista avasi itselleni aivan uusia näköaloja. Siinä missä maa-alueiden hiilitasapaino on varsin kiikkerä ja kierto nopeaa, merissä hiiltä sitoutuu vain siinä yläkerroksessa, jota auringon valo valaisee. Mutta siinä missä maakasvien sitoma hiili palaa usein hyvin nopeasti ilmakehään, merissä suuri osa siitä vajoaa merten syvyyksiin ja poistuu kierrosta helposti sadoiksi, tuhansiksi ja jopa miljooniksi vuosiksi. Kun hiiltä sitoneet eliöt kuolevat, osa niistä ei päädy muiden syötäväksi vaan vaipuu merten pohjalle. Eipä ole tullut tällainen mieleen maakravulle.

* * *

Kauppinen numeroi neljä luontokadon keskeistä vaihetta:  (1) Suurnisäkkäiden massametsästys, (2) maanviljelys ja valtavien alueiden siirtyminen luonnolta ihmiselle ihmisen ehdoilla, (3) kaukaisten saarten valloittaminen ihmisen toiminnalle ja (4) kaupungistumisen käynnistyminen. Kauppinen painottaa, että nykyinen luontokato on ihmisen aiheuttama aivan kuten ilmastonmuutos. Eliölajeja on aina kuollut sukupuuttoon aivan kuten ilmasto on aina muuttunut. Nyt molemmat muuttuvat geologisesti silmänräpäyksessä "luonnottomalla" tavalla ihmisen toimien takia. Se muuttaa pelin säännöt kokonaan. Kasvien ja eläinten syöjät eivät ole ekologisesti välttämättömiä, mutta kasvit ja mikrobit ovat. Luonto tulee toimeen ilman ihmisiä ja muita eläimiä, olemme vain evoluution sallima ylimääräinen tekijä kasvien ja hajottajien täydellisessä maailmassa. Ajatus saa tuntemaan olon pieneksi.

Monet ihmisen konstit näyttäytyvät Kauppisen käsittelyssä aika heiveröisiltä. Esimerkiksi päästökauppa on osoittautunut varsin tehottomaksi laajassa mittakaavassa, vaikka saattaa paikallisesti tasoittaa ilmaan joutuvan hiilen määrää. Näyttää kuitenkin siltä, että ainoa tehokas tapa torjua sekä ilmastonmuutosta että luontokatoa on antaa luonnolle takaisin siltä varastetut alueet. Vanhat niityt, vanhat metsät, vanhat puut – on aina halvempaa suojella olemassa vielä olevia ylivoimaisia hiilen sitojia kuin ryhtyä hitaaseen entistämiseen. Toisaalta on aina parempi entistää, palauttaa ryöstösaalista, kuin olla tekemättä mitään tai teeskennellä, että maapallo ei ole pulassa.

Kaikki edellä sanottu koskee myös ihmiselämän tiivistymispisteitä eli kaupunkeja. Niiden "vihertäminen" millä tavalla tahansa kannattaa. Autot ovat globaali ongelma, myös sähköautoilu. Ongelmaa voi vähentää suosimalla joukkoliikennettä, polkupyöräilyä ja kävelemistä. Mutta ennen kaikkea ongelmia voidaan vähentää lisäämällä kaupungeissa yhteyttävää luontoa, lisäämällä lähiluonnon vihreyttä. Laajat suojelualueet sijaitsevat yleensä varsin kaukana ihmiskeskittymistä. Kaupunkien ihmisille tärkeätä ja motivoivaa on lähiluonnon, pihojen, liikenneväylien, puistojen ja entisten metsien sirusten suosiminen ja laajentaminen. Lähiluonnon tärkeys on ehkä ainoa asia, jonka koin puuttuvan Kauppisen käsittelystä. Globaalien ongelmien äärellä ihminen tuntee usein voimattomuutta. Oman lähiluonnon vihertäminen on sekä mahdollista että palkitsevaa. Siihen voi ottaa mukaan myös ne tulevat aikuiset, joiden elämisen mahdollisuudet riippuvat siitä, saadaanko ilmaston lämpeneminen ja luontokato ajoissa pysähtymään.