Kansalainen Anna Kontula

Elämäkerta Anna Kontulasta on jo itsessään paradoksi. Eihän sellaista ole järkevää kirjoittaa ihmisen vielä eläessä, vielä vähemmän siksi, jos kohdehenkilö ei ole edes viittäkymmentä täyttänyt. Alle keski-ikäisen oletetaan vielä tekevän ja kokevan kaikenlaista, joten miksi kiirehtiä? Muodollisena tekosyynä voi kirjoittaja Maria Pettersson pitää sitä, että Anna Kontula on ilmoittanut lopettavansa kansanedustajan uransa eli luopuvansa vähäisestä poliittisesta vallasta vapaaehtoisesti ja ennen kuin savustetaan tai äänestetään ulos. Raadollisempi selitys kirjalle Anna Kontula – Leipää ja ruusuja (Atena 2025) on tietenkin se, että sille on ilmeinen sosiaalinen tarve ja että kirja tulee varmasti myymään hyvin (pääkaupunkiseudun kirjastoissa on juuri nyt 151 kirjaa, joita jonottaa 1352 uteliasta lukijaa). Itse tartuin kirjaan hitusen sekavin tuntein, koska olen lujasti sitä mieltä, että objektiivinen kuvaus lievänkin fanituksen kohteesta (olemme eri vaalipiireissä, enkä ole voinut äänestää) on aina riskialtis teko.

Olen seurannut Anna Kontulan vaiheita melko pitkään, mutta silti suurin osa kirjan sisällöstä oli minulle täysin uutta. Osan kirjan "paljastuksista" on voinut arvata ja päätellä, osaa ei oikeastaan. Eniten jäin miettimään, miksi Kontula on suostunut näin laajaan analyysiin, vaikka toisaalta on varjellut tiukasti ja hyvin perustellusti yksityisyyttään, puolisoitaan ja varsinkin lapsiaan. No, lapset ovat jo aikuisia ja juorulehdistö on pitänyt huolen siitä – näin opin tästä kirjasta tietämään –, että mikä tahansa Kontulaan liitettävissä oleva kohu on innostanut alan lehdistöä niin, että se yksityisyys on jo valmiiksi aika harsuuntunut. Kontula itse lienee ajatellut, että ulkopuolinen ihminen, johon hän kuitenkin luottaa, kertokoon asiat niin, ettei tyhmiin kysymyksiin tarvitse jatkossa enää vastailla. Myötämielisessä elämäkerrassa, vaikka se ei olisi kiusallisen myötäsukainen, kohde saa joka tapauksessa viimeisen sanan. Kontulan tapauksessa se ei liene kohtuutonta, niin hävittömästi media on hänen asioitaan riepotellut.

Kontula on vuotta nuorempi kuin vanhin tyttäreni. Olen jokseenkin kaikista kirjaan kirjatuista näkemyksistä suunnilleen samaa mieltä kuin Kontula, vaikka poliitikkovuosinaan hiukan pehmentynyttä poliitikko-Kontulaa valmiimpi vielä tiukempiin ja radikaalimpiin periaatteisiin. Voi tosin olla, että kun Kontula pääsee 76:n vuoden ikään, hän on saattanut muuttua taas nykyistä radikaalimmaksi. Tässä kirjassa kerrotuista Kontulan näkemyksistä voin lähinnä nyökytellä, vaikka ajoittain joudunkin puistelemaan turvallisuushakuista päätäni Kontulan huolettoman heittäytymisen kuvauksissa. Suurimman henkilökohtaisen kummastelun aiheuttaa Kontulan uskonnollinen herääminen, joka kirjan mukaan johtaa suorastaan piinallisen stereotyyppiseen liittymiseen ortodoksikirkkoon. Mikään edeltävä tai sitä seuraava ei valmistele lukijaa tähän uutiseen tai sen perusteluihin. 

* * *

Etukäteen varmaan eniten kohua synnyttänyt lupaus kuvauksesta Anna Kontulan nuoruusvuosiin sisältyvästä seksityöläisenä elämisestä on loppujen lopuksi varsin arkinen ja yllätyksetön. Sitä paljon merkityksellisempää on mielestäni Kontulan peittelemätön seksuaalinen aktiivisuus ja porvarillisen yksiavioisuuden karttaminen. Suomalaiseen perinteeseen ei ole koskaan kuulunut yhdistää toisiinsa yhteiskunnallista painoarvoa ja vahvaa seksuaalista viettiä. Kun aikoinaan kokoomuksen kansanedustaja Riitta Uosukainen kuvaili melko suorin sanoin vilkasta aviollista seksiään kirjassa Liehuva liekinvarsi (1996), Anna Kontula nostaa panokset aivan toiselle tasolle. Siihen nähden, miten perusteellisesti kirja kertoo Kontulan introvertista luonteesta, sosiaalisesta kömpelyydestä ja töksäyttelystä, hänen seksihistoriansa kertoo kuin toisesta ihmisestä. Hienointa on, ettei tähän historiaan liity pikkuporvarillista sievistelyä, muttei myöskään mitään merkityksetöntä revittelyä.

Itse luin kiinnostuksella Kontulan perhepiirin historiaa, jossa miehet ovat enemmän tai vähemmän vaihdettavia irtopaloja, kaikki kantavat rakenteet ovat naisia. Kontula on tietysti feministi, mutta ei stereotyyppisin viiruin vaan enemmän kuin okapi seepralaumassa. Outo paradoksi on myös se, että yleisellä tasolla Kontula ajaa ihmisten oikeudenmukaista kohtelua, mutta yksilötasolla hän ei ole mikään sosiaalinen halaaja. Ei hän Gazan rajan ylitystä mistään vahvasta solidaarisuudentunteesta tehnyt, vaan koska hänen mielestään Israel kohtelee gazalaisia epäoikeudenmukaisesti. Kirjan loppupuolella Kantola saa autistin diagnoosin ja on siitä kovin yllättynyt. Kukaan hänet tunteva sen sijaan ei kirjan mukaan ollut. Kantola oli ajatellut, että se on jotain porilaisuutta, ei sen kummempaa.

Pettersson kiinnittää pitkin kirjaa Kontulaan piirteitä kuin palloja ja kimalteita joulukuuseen. Ensin se tuntui turhanaikaiselta, mutta loppujen lopuksi se tuntuu kuitenkin olevan tarpeen, jotta Kontulan monet sisäiset ristiriitaisuudet käyvät ymmärrettävämmiksi. Kontula on siis: erittäin päämäärätietoinen ja jääräpäinen – itsepäinen ja haluton sovittelemaan – työnarkomaani, jolle vaihtoehtona on nukkuminen – ratkaisija, ei keskustelija - kyvytön sosiaaliseen empatiaan, mutta herkkä systeemisille epäoikeudenmukaisuuksille – äkkipikainen – järjestyksenpitovimmainen – huono tiimipelaaja, mutta erittäin tehokas asioihin perehtyjä ja sen jälkeen pelottava keskustelija – ei pyytele anteeksi itseään tai näkemyksiään – introvertti, joka kuitenkin rakastaa olla tapahtumien pääesiintyjä ja huomion keskipisteenä. Ja niin edelleen. Pettersson ei kirjassa pohdi, johtuuko Kontulan vaalimenestys edellä kuvailluista piirteistä vai yhteiskunnallisista näkemyksistä, joita en ole ehtinyt vielä edes mainita. Vai molemmista huolimatta ja tuntemattomasta syystä.

* * *

Kontula on toiminut aina Vasemmistoliiton nimissä, mutta häntä pidetään eduskunnan "ainoana kommunistina" tai ainakin puolueensa radikaalisiipeen kuuluvana. Kontula on kunnostautunut erittelemällä hämäläisellä rauhallisuudella sitä, miten hän sen kommunismin ymmärtää ja miten siis myös muiden olisi syytä ymmärtää. Eduskunnassa Kontulaa kehuvat myös ideologiset vastustajat (vaikka eivät toki kaikki) älykkääksi, paneutuvaksi ja hyvin näkemyksensä perustelevaksi poliitikoksi. Kontula ei torju arveluja, että jatkuva kommunismista puhuminen johtuu myös halusta provosoida. Suomessa se on niin helppoa, onnistuu vaikka yhdellä ainoalla sanalla. Kontula mainitsee itse ihanteekseen Rosa Luxemburgin, joka murhattiin vuonna 1919 ja joka ei sen takia ehtinyt omaa politiikkaansa kunnolla edes luoda. Sekin saattaa viehättää Kontulaa, joka on sanonut ääneen, ettei hän usko edustukselliseen demokratiaan, huolimatta pitkästä urastaan sellaista edustavan eduskunnan jäsenenä. En minäkään usko, mutta harvinaista se kokemuksen mukaan on.

Kontula ei ota annettuja totuuksia ja siksi hän on kritisoinut aina myös omia joukkojaan kuten Vasemmistoliittoa, ay-liikettä, akateemista maailmaa ja eduskuntaa. Hän on uskaltanut vastustaa – tarvittaessa yksin – Natoon liittymistä (painavin asiaperustein, ei minkään ideologian pohjalta), DCA-sopimuksen hyväksymistä, asekauppoja Israelin kanssa, sokeaa propagandaa Venäjää vastaan Ukrainan sodan takia ja yleistä USA-suomettumista. Kontula kuului myös siihen hyvin pieneen joukkoon, joka ei suostunut tuomitsemaan eduskunnan pylväät värjänneitä elokapinallisia (ja sai siitä kovat haukut porvaririntamaan yhtyneiltä vasemmistoliittolaisilta). Elokapina on selvästi liike, jonka työtä Kontula pitää sekä tärkeänä että välttämättömänä, koska ekokatastrofi on selkeästi suurin välitön uhka maapallolle. "Muutama ihminen käy suihkuttelemassa vesiliukoista maalia seinään. Jos meidän demokratiamme tästä nyt sitten järkkyy, niin kyllä ongelma on ihan joku muu kuin nämä suihkuttelijat." (s. 372)

Anna Kontulasta ei voi kirjoittaa ja ohittaa hänen suhdettaan eläimiin. Eläimistä ja niiden (puuttuvista) oikeuksista on tullut vanhemmiten keskeisiä elämää määrittäviä tekijöitä, viimeistään silloin, kun hänen elämäänsä tulivat Roosa-koira sekä bengalikissat Diego ja Emma (aakkosjärjestyksessä). Kun aiemmassa elämässä läheiset ihmiset joutuivat mukautumaan Anna Kontulan aikatauluihin, nykyään ne määrittyvät lemmikkieläinten tarpeiden mukaan. Kontulan ajattelu on eläinten kohdalla muuttunut, enää hän ei hyväksy (huvi)metsästystä missään muodossa. "Jos puolustan ihmisoikeuksia, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin puolustaa myös eläinten oikeuksia." (s. 326) Toisaalta hän kuvaa itseään termillä "vittuiluvegaani", jolla tarkoittaa ihmistä, joka veganismin valtavirtaistumiseksi kyselee kovaan ääneen vegaanista vaihtoehtoa, vaikka ei itse sitä tarvitsisi. Kyllä, aivan järkevä perustelu ja osuva termi.

 

Oikeanpuoleinen kuva Vesa Moilanen, Lehtikuva Oy