Yhdysvaltalainen antropologi, anarkisti ja yhteiskunnallinen aktivisti David Graeber (1961–2020) oli monen radikaalin ja perinteistä ajattelua ravistelevan näkemyksen kannattaja ja myös rakentaja. Olen arvioinut hänen ainoan suomennetun teoksensa Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia (Teos 2022, kirjoitettu yhdessä David Wengrowin kanssa) hyvin myönteisesti. Tämä tuore kirja Perimmäinen salattu totuus maailmasta (Teos 2025, suomennos Anna Tuomikoski) on klikkiotsikostaan huolimatta Graeberin vanhemmasta tuotannosta koottu antologia, ei mikään aidosti tuore uutuus. Eikä se todellakaan tarjoa maailmastamme sen paremmin perimmäistä kuin salattuakaan totuutta, otsikko on rakennettu pelkästään painostamaan utelias ihminen tarttumaan kirjaan.
Itse suosittelisin kyllä aloittamaan tuolla kirjalla Alussa oli..., joka on koostaan huolimatta sisäisesti koherentti kirja. Samaa ei voi sanoa käsillä olevasta kirjasta, joka pyrkii tarjoamaan suomenkieliselle lukijalle näytteitä niistä aihepiireistä, joiden parissa Graeber viihtyi ja joista hänellä oli jotain sanottavaa. Tarkoitus on varmasti ollut hyvä, mutta Graeberin kameleonttimaisen monipuolisuuden takia lukija joutuu kohtaamaan niin kirjavan tekstikokoelman, että ainakin itse jäin kirjan jälkeen miettimään, mitä kirjasta oikeastaan jäi mieleen. Sen muistan, että heti tekstien lukemisen jälkeen ajatuksia oli, mutta uusi teksti maalasi aina itsensä aiemman päälle niin, etten kyennyt palauttamaan edes mieleen, mitä ylipäätään käsitteli.
Monille teksteille on annettu tavanomaisuutta kartteleva nimi, joista osa on nasevia ja aika havainnollisiakin, osan ymmärtää vasta lukemisen jälkeen. Edellisistä esimerkkeinä Rikkaat maksakoot, Raiskauskulttuurin tuhovoima ja Hoivaavan luokan kapina. Vaikeammin avautuvia puolestaan Altruistien armeija, Mitä itua tässä on jos kaikki kiva kielletään? ja Vihasta on tullut politiikassa tabu. Kirjoituksista monet ovat 2000-luvun alusta, joten ne on kirjoitettu ennen sosiaalisen median yleistymistä. Joidenkin tekstien ikää voi olla huomaamatta ja harmittelematta samalla, ettemme voi saada Graeberin tuoretta näkemystä samalta ajalta. Tämä ongelma on tietysti kaikissa jonkun elämäntyötä esittelevissä tekstiantologioissa. Ymmärrän tämän kirjan kohdalla myös sen luonteen eräänlaisena surutyönä: kirjan on koonnut Nika Dubrovsky, jonka kanssa Graener avioitui vain vuotta ennen kuolemaansa.
* * *
Kun en voi millään keinolla esitellä kaikkia kirjasta löytyviä teemoja järkevällä tavalla, nostan esiin joitakin piirteitä, joita vain aiemman suomennoksen lukenut ei välttämättä osaisi yhdistää David Graeberin persoonaan. Ainakin itselleni oli yllätys, että hän oli aatteellinen anarkisti (ei tietenkään mikään stereotyyppinen irvikuva pommeja kuninkaiden saattueisiin viskelevästä riehujasta), jolle oli tärkeää vapauden säilyttäminen jonkinlaisen ulkopuolisuuden ja riippumattomuuden kautta. Graeber toimi aktiivisesti varsinkin vuoden 2011 liikkeessä Occupy Wall Street, joka ehti häiritä kaikkien maailman kapitalistien yöunia ainakin jonkin aikaa. Hänen keksimäkseen on usein väitetty ilmaisua "We are the 99 percent", mutta hän ei itse pitänyt asiaa yhden ihmisen keksimänä, vaan yhteisen toiminnan johdonmukaisena ilmauksena.
Graeberin kuvaaminen vain antropologina antaa hänestä ehdottomasti väärän kuvan, kyllä hän oli selkeästi aktivisti, vaikka varsinainen ammatillinen ydin oli antropologian puolella. Olisi täysin perusteltavaa kutsua häntä myös yhteiskunnalliseksi taloustieteilijäksi, feministiksi tai kulttuuripoliitikoksi. Jos Graeberia haluaisi kuvailla oikein kuluneella ilmaisulla, hän olisi ilman muuta "renessanssi-ihminen", jolle mikään aihe ei ollut niin vieras, ettei siitä voisi innostua. Tämä sympaattinen mielen avaruus saattoi olla myös syynä siihen, ettei hän ehtinyt tai halunnut keskittyä yhden tai kahden ison asian piiriin. Myös tämä antologia kuvaa eräänlaista keskittymisen puuttumista tai välttelyä. Sen aisti jo kirjasta Alussa oli..., joka ei malta useinkaan pysähtyä syventymään, koska on pakko jo nousta ja kiirehtiä seuraavan kiinnostavan aiheen kimppuun.
Graeber kirjoitti paljon akateemisen maailman ulkopuolisia tekstejä, eikä selvästikään pitänyt sovinnaista tyytymistä yhteen tyylilajiin itselleen mielekkäänä. Hyvä esimerkki on Guardianissa 5.11.2017 julkaistu kolumni Raiskauskulttuurin tuhovoima, joka yhdistää yleisen huomion maailmasta, jossa "liikemiehet, poliitikot, viranomaiset ja investointipankkiiri raiskaavat tai yrittävät raiskata hotellityöntekijöitä kaiken aikaa" (s. 195) oman äitinsä tarinaan. Äiti oli lupaava näyttelijä, eräänlainen ihmelapsi, joka kuitenkin lopetti uransa. Vasta aikuisena ja äitinsä käyttämän ilmaisun "sohvaroolitus" jälkeen Graeber tajusi äitinsä lopettaneen uransa, koska ei ollut valmis alistumaan tuottajien seksuaaliseen pakottamiseen. #Metoo oli vasta kaukana edessäpäin.
* * *
Minuun teki suuren vaikutuksen kirjoitus "Kulttuuri syntyy luovasta torjunnasta" vuodelta 2013. Sen taustalla ovat Graeberin kokemus antropologina Madagaskarilla. Näkemys, jonka mukaan kulttuurien kehittymissä on uuden omaksumisen lisäksi keskeisen tärkeää se, mitä kaikkea ei haluta omaksua, vaan torjutaan tietoisesti. Esimerkkinä on malagassien huonosti tunnettu historia (tuoreimpien tutkimusten mukaan malagassit polveutuvat Borneosta ja muualta Indonesiasta peräisin olevista naisten ryhmistä) ja kulttuuri, jolle on tyypillistä patriarkaalisen, herooisen kulttuurin tietoinen torjunta. Reaktio välttää jopa kauan muuttamalla vältellä epämukavia kulttuuripiirteitä selittää yleisellä tasolla sen, en suhteellisen lähellekin maantieteellisesti toisiaan olevat yhteisöt ovat päätyneet täysin vastakkaisiin ratkaisuihin esimerkiksi yhteisön päätöksentekoa koskevissa kysymyksissä. Tätä on käsitelty laajasti kirjassa Alussa oli ...
Toinen itseäni hätkähdyttänyt ajatus löytyy kirjoituksesta "Kuvittelukyvyn katvealueet", jossa Graeber pohtii mm. näkemystään siitä, että alistetut ryhmät joutuvat aina ymmärtämään alistajiaan paljon paremmin kuin alistajat alistettujaan. Patriarkaatin hallitsemissa yhteiskunnissa miehillä ei ole koskaan tarvetta edes yrittää ymmärtää naisten ajattelua, vaan asian voi kuitata vitsailemalla naisten käsittämättömyydellä (hyvä suomalainen esimerkki on Pertti "Spede" Pasasen harrastama "naisen logiikan" pilkkaaminen miehisen naureskelun tuottamiseksi). Täsmälleen samanlainen tilanne on aina ollut valkoisten ja mustien välisissä alistussuhteissa. "Rotuerottelun aikaan valkoisissa perheissä palvelijoina toimineet mustat toimivat informantteina ja jakoivat mustalle yhteisölle tietoa - kertomuksia, faktoja, psykoanalyyttisiä tulkintoja valkoisesta 'Toisesta'" (bell hooks, s. 174).
David Graeber ei koskaan tyytynyt vakiintuneisiin itsestäänselvyyksiin, jos joutui ilmiöitä ja selityksiä puntaroidessaan toteamaan, että perustelut eivät ole kestäviä, vaan ovat joko harkittua propagandaa tai huonosti tehdystä tutkimuksesta johdettuja löysiä ja tarkoituksenmukaisia tulkintoja. Erinomainen esimerkki Graeberin lähestymistavasta on antologian aloittava kirjoitus "Mitään länttä ei ole koskaan ollutkaan" (2007), joka osoittaa ilmaisun "länsimainen perinne" olevan lähinnä ideologinen iskulause, ei vakavasti otettava historiallinen tosiasia. Sen luettuaan lukija harmittelee, ettei Graeber ole enää joukossamme analysoimassa esimerkiksi sotaa Ukrainassa tai Yhdysvaltain kiihtyvää luisumista muodollisesta demokratiasta fasistiseen vallankäyttöön Donald Trump keulakuvanaan.
