Britit, Raamattu ja Stalin

Valtiotieteen tohtori Timo R. Stewart oli syksyllä 2025 otsikoissa kahdesta aivan eri syystä. Hänelle myönnettiin Vuoden tieteentekijän palkinto työstään Lähi-Idän kriisien väsymättömänä, tutkimuspainotteisena taustoittajana. Oletettavasti täsmälleen samasta syystä hänen vanhemman tutkijan työsuhdettaan Ulkopoliittisessa instituutissa (UPI) ei laitoksen nykyinen johto suostunut enää jatkamaan, vaan potki palkitun tutkijan ja tietokirjoittajan pihalle. Tämän ulkopuoliselle käsittämättömän typeryyden taustalla on se karu tosiasia, ettei Stewart ole suostunut kirjoittamaan istuvan hallituksen ja varsinkaan sen kristillisäärioikeistolaisen siiven haluamalla tavalla suitsutusta Israelin suorittamalle kansanmurhalle. Kyse ei siis ole ollut mistään Hamasin fanituksen kaltaisesta poliittisesta erheestä vaan pelkästään siitä, että Stewart on tavoitellut objektiivista totuutta. Sellainen olisi aivan liian vaarallista ideologiselle hallitukselle, jonka "mandaatti" on sulanut aikoja sitten ja jäljellä on vain kilpajuoksu ennen seuraavia eduskuntavaaleja ja demareitten nousua pääministeripuolueeksi. Sitä odotellessa mitään hoipertelijoita ei suvaita.

Edellisellä ei ole suoraa yhteyttä Stewartin tuoreeseen kirjaan Palestiina ja Israel : Historia karttoina (Gummerus 2025), mutta on hyvä tietää, jos ei ole seurannut kirjoittajan vaiheita ollenkaan. Se, joka on seurannut, on voinut odottaa löytävänsä Stewartin kirjasta tiedollisesti hyvin taustoitettua ja punnittua, mutta myös varovaisesti suomen kielen vivahteita poliittisesti arkaluonteisista aiheista käyttävää tekstiä.  Kirjan konsepti on ainakin Suomen oloissa harvinainen, sillä historiallisia karttoja lienee käytetty harvoin tämän hetken politiikan taustoittajana näin systemaattisesti. Maantieteilijää ratkaisu miellyttää, joskin mielihyvää rajoittaa se tuho, jota formaatti B5 vääjäämättä tuottaa kartoille, joiden luonnollinen koko vaatisi kirjakokoa A2 tai A3. Ymmärrän kustantajan ratkaisun, vaikka sen seurauksena muutamat kartat jäävät visuaalisesti hyödyntämättä. Joukossa on onneksi myös muutamia Afrikan tähden selkeydellä toimivia karttoja. Kartat on painoteknisesti toteutettu kiitettävän hyvin.

Stewartin ratkaisu on saattanut kummuta siitä erityisesti joidenkin sionistiaktiivien jankuttamasta historiallisesta valheesta, ettei sellaista asiaa kuin "Palestiina" ole koskaan ollut edes olemassa. Väite olisi totta vain muodossa "ettei itsenäistä Palestiinan valtiota" ole ollut koskaan olemassa, mutta siitä ei tietenkään ole propagandassa kyse, vaan palestiinalaisten kotimaaoikeuden kiistämisestä sionisteille niin rakkaalla tavalla eli valheella. Jos ei mitään muuta etsi, Stewartin kirja selittää ja kuvailee Palestiinan historiallisen nimen ja alueen vaiheet paremmin kuin uskoakseni mikään aiempi suomenkielinen teos. Helppo nyrkkisääntö on, että jo antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset tunsivat Palestiinan nimen ja käsitteen eli Palestiina on tuhansia vuosia vanha käsite.

* * *

Tämän tekstin otsikon joudun kyllä avaamaan, vaikka Lähi-Idän asioihin paneutunut saattaa aavistaa selityksen. Ns. Lähi-Idän kriisit olisivat tuskin läheskään niin vaarallisia kuin ne ovat, ilman otsikossa mainittua kolmea toimijaa. Jos Stalin ei olisi ensin mokailtuaan marssittanut puna-armeijaansa Berliiniin, jo 1800-luvulla käynnistynyt sionistien hanke Israelin valtion perustamiseksi olisi tuskin päässyt puhkeamaan kukkaansa Hitlerin hallitseman Euroopan tuella ja siunauksella. Stalin suhtautui muutenkin myönteisesti Israelin perustajiin, vaikkakaan ei välttämättä sionistisen innostuksen takia, vaan koska sen seurauksena Neuvostoliiton alueelta muutti pois mittava määrä juutalaisia, joihin Stalin suhtautui epäluuloisesti (kuten kaikkiin muihinkin jotenkin hahmotettaviin ryhmiin). Jos Neuvostoliitto ja Yhdysvallat toimivat Israelin haltijattarina, lopen kyllästyneenä kätilönä oli Brittiläinen imperiumi, jolle oikeistosionistien terrorijärjestö Irgunin hotelli King Davidissa 1946 toteuttama 91:n britin joukkomurha oli viimeinen pisara, joka sai hiukan palestiinalaistenkin näkökulmia pohtineet mandaattihallitsijat heittämään rukkaset kehään. Olivathan britit aikoinaan jo luvanneet paroni Walter Rotschildille "kansalliskodin" perustamista juutalaisille ns. Balfourin julistuksen myötä. Yläluokan edustajien maailmaan ei oikein sopinut moisten lupausten rikkominen.

Raamattu on sitten vähän monimutkaisempi taustatekijä, vaikka Stewartin kirjan luettuani tuumin kyllä varsin tympääntyneenä, kuinka monta kuolettavan vaarallista hulluutta kristityt ovatkin sen eepoksen pohjalta historian aikana kehitelleet. Raamattu ei tosin toiminut sionistien innoittajana, heillähän on samoista tarinoista omakin versionsa, mutta sitäkin enemmän ns. kristilliseksi sionismiksi jälkikäteen nimetyllä pakkomielteellä pitää kaikkia Raamatussa mainittuja tapahtumia ja paikkoja maailmanhistoriallisen tärkeinä. Vaikka siis juutalaiset suhtautuvat pääsääntöisesti aika tylysti kristittyihin, se ei hillitse kristillisten sionistien kiihkoa, sillä he tulkitsevat Israelin valtion perustamisen Raamatun ennustamaksi vaiheeksi, jota ilman kunnon kristitty ei voi olettaa historiallisten käänteiden muuttuvan Jeesuksen palaamiseksi ihmisten pariin ja kaikkien uskovaisten (tietenkin vain itse kunkin oman tulkinnan mukaisesti aitojen) siirtymistä ikielämään siellä jossain.

Uskaltaisin väittää, aika paljon Stewartiin tukeutuen, mutta osittain ilman hänenkin apuaan, että ilman kristillisten sionistien uupumatonta tukea maallisten sionistien unelma Israelin valtiosta olisi hyvin voinut kompastua kansainvälisen tuen puutteeseen. Vaikka juutalaisuus on maailman mittakaavassa pieni uskontokunta, sillä on ollut vaikutusvaltaa kokoaan enemmän, eivätkä kristilliset sionistit ole siinä joukossa mitään statisteja. Israelin juutalaisvaltio ei olisi ehkä voinut saada riittävää tukea ilman kristillisissä länsimaissa toimivia Raamatun ympärille elämäänsä hahmottaneita kristillisiä sionisteja. Näiden periaate ihailla ja suojella kaikkea Raamatussa myönteisesti mainittua ulottui kriittisissä vaiheissa kattamaan myös maalliset ja usein jopa sosialistisiin aatteisiin kallellaan olleet varhaiset sionistit ja heidän unelmansa Israelin valtiosta. Edellä sanotun tarkoitus ei ole vähätellä sionistien omaa sitkeyttä, juonikkuuttaan ja valmiuttaan edistää asiaansa tarvittaessa myös mitä raaimmalla väkivallalla. Mutta uskolliset tukijat ovat aina hyvä asia karussa maailmassa.

* * *

Vaikka Timo R. Stewart pidättäytyy kaikenlaisesta väkivallalla mässäilystä, kirjan kertoma historia on sitä tulvillaan. Stewart ei myöskään harrasta mitään puolenvalintaa, ellei sellaisena pidetä jo sitä, ettei Israelin toimia kaunistella, kun ei arabienkaan. Historiallisten faktojen pohjalta ei ole pakko asettua minkään osapuolen kannalle, mutta nähdäkseni Stewart on kuitenkin päättänyt, ettei länsimaissa niin yleistä pro-Israel-ajattelutapaa pidä eikä voi hyväksyä asiallisen tarkastelun lähtökohdaksi. Pysytteleminen puolueettomana ei silti ole helppoa, kun nykyhetki sisältää kuitenkin armottoman kansanmurhan, jossa on arvioiden mukaan surmattu jo ehkä 700 000 palestiinalaista, joista suurin osa on ollut aseettomia ja voimattomia siviilejä eli lapsia, naisia ja vanhuksia. Mielestäni Stewart on tässä tehtävässä onnistunut yllättävänkin hyvin. Jos tällainen neutraalius ei riitä Orpon hallituksen sionistiselle fraktiolle, se ei ole ainakaan tutkijan syytä.

Palestiina ja Israel on suositeltavaa luettavaa jokaiselle, myös puolensa valinneelle, joka kuvittelee tietävänsä kaiken tai ainakin tarpeeksi. Stewartin kirja muistuttaa oivallisesti siitä, miten mutkikasta kansakuntien ja valtioiden historia on jo pelkästään vallasta käytävän taistelun seurauksena. Kun siihen lisätään uskonnolliset ja kulttuuriset kiihkoilut, soppa alkaakin olla jo enemmän puuroa, sitkeää ja moniaineksista. Yksi näkökulma, jonka Stewart jättää jokseenkin käsittelemättä (eikä tämä ole moite), on Palestiinan ja Israelin ristiriidan sanoisinko luonnonvarapoliittinen puoli. Kun Israelin valtiota ajettiin kuin onnetonta käärmettä pyssyyn, Lähi-Idän öljy oli vielä pääosin löytymättä, eikä varsinkaan Gazan edustalla olevasta valtavasta luonnonkaasuesiintymästä tiennyt kukaan. Kun ihmetellään Israelin länsimaissa nauttimaa ehdotonta tukea, vaikka maa syyllistyy päivittäin ihmisoikeusrikoksiin, joita keltään muulta ei hyväksyttäisi, yhtään väheksymättä kansainvälisen sionismin vaikutusvaltaa, kannattaa muistaa myös se, että Yhdysvallat tukee nykyään Israelia myös koska pitää sitä edustajanaan valvomassa Lähi-Idän öljyn hallintaa (kumpi on lopulta se pomo, on eri tekstin tarina). Sitäkään ei pidä unohtaa, että Israel on noiden seutujen ainoa ydinaseen omistaja. Seuraavat löytyvät vasta Pakistanista, Venäjältä ja Euroopan Nato-maista (mistä kaikista, se onkin pikku salaisuus).

Stewartin tekstissä esiintyy usein viittaus Israelin kolonialistiseen syntyhistoriaan, joka jatkuu edelleen. Israelin ideana ei koskaan ole ollut normaali demokratia, vaan aina yhden uskonnon ja/tai etnisyyden koloniaalinen, lähtökohtaisesti rasistinen ja apartheidia edellyttävä hallinto. Se, että sen uhriksi valikoituivat juuri palestiinalaiset, johtuu tietenkin ennen muuta Raamatusta, mutta myös historian oikuista. Sionistien enemmistö piti aina Palestiinaa ainoana tai ainakin parhaana vaihtoehtona, vaikka Israelin valtion asukkaat piti haalia pääosin ei-seemiläisistä Euroopan juutalaisista. Pragmaattisimmat sionistit olisivat voineet kelpuuttaa myös Kenian tai Argentiinan, ja itse Adolf Hitler ainakin harkitsi holokaustin vaihtoehtona juutalaisten rahtaamista Madagaskarin saarelle. Viime kädessä palestiinalaisten joutumisen uhrilampaaksi ratkaisi varmaankin Raamattu ja sen usein kovin hämäräperäiset ja moneen tulkintaan antautuvat lupaukset. Ihmisen historiassa ei ehkä ole ollut koskaan mitään vaarallisempaa kuin tarina "jumalan valitsemasta kansasta", joka voi kuvitella itsensä herrakansaksi kaikkien muiden yläpuolelle. Se tarina ei kuollut Hitlerin natsien myötä.