Maailmanpolitiikasta värilasien läpi

Minun pitäisi vaieta kokonaan tästä kirjasta, koska arvasin jo etukäteen, etten pysty löytämään siitä mitään suositeltavaa tai empaattisesti kiittävää. Mikko Hautalan Sotaa ja rauhaa (Otava 2024) on takakansitekstin mukaan "Vakuuttava kuvaus uudesta kylmän sodan aikakaudesta." Jos adjektiivin "vakuuttava" yhteyteen on kriittisen lukijan liitettävä määreet "vinoutunut", "asenteellinen" ja "puolueellinen", taitaa pallo tyhjentyä kokonaan. On täysin mahdollista, etteivät Hautala ja kustantaja Otava ole edes pyrkineet muuhun kuin viattoman atlantistin aivoille soveltuvaan propagandakirjaan. Ainakin tämä opus on niin yksi yhteen viime vuosien ulkopoliittisen viestinnän kanssa, ettei kenenkään uskovaisen tarvitse huolestua. Mikko Hautala ei horjuta venettä, vaan on valmiina palvelukseen, jos ja kun isänmaa taas kutsuu.

Hautala on ammattidiplomaatti, joka on nuoresta iästään (s. 1972) huolimatta ehtinyt toimia lähettilään tehtävissä Kiovassa, Moskovassa ja Washingtonissa, Ilkka Kanervan ja Alexander Stubbin avustajana ja Sauli Niinistön ulkopoliittisena avustajana. Elokuussa 2024 hän lopetti nelivuotiskautensa suurlähettiläänä Washingtonissa ja siirtyi Nokian geopolitiikasta ja yhteiskuntasuhteista vastaavaksi johtajaksi. Hautala on laajasti kielitaitoinen puhuen "sujuvasti" (Wikipedia) englantia, ruotsia, venäjää, ukrainaa ja puolaa. Onkin vaikea uskoa, että hän jäisi Nokialle töihin. Vaikka kukaan ei sellaista pyydä tai edes halua, ennustan Hautalan tähtäävän entistäkin tärkeämpiin tehtäviin esimerkiksi ulkoministeriön johtajana. Sekä Moskovassa että Washingtonissa palvelleella diplomaatilla ei oikein ole muuta tavoiteltavaa, ellei halua vaihtaa politiikan puolelle (Mika Aaltolan esimerkki ei ehkä kuitenkaan siihen kannusta). Työnäytteeksi siihen Sotaa ja rauhaa (oletettavasti tietoinen viittaus Leo Tolstoin eppiseen romaaniin) soveltuu nimittäin erinomaisesti.

Hautalan teksti on sujuvaa ja suomi pääosin erinomaista, vaikka hän vetääkin johtopäätöksiä. Kirja on siitä huolimatta jokseenkin puuduttavaa luettavaa, koska Hautala ei hallitse poliittisen historian luontaisen draaman keinojen hyödyntämistä. Isot ja pienet havainnot, johtopäätökset ja ehdotukset ovat kirjassa hyvin demokraattisesti yhtä huomaamattomia. Tämä on jotenkin ristiriidassa suhteellisen lupaavien lukujen otsikoiden tyylin kanssa; "Kropotkininkujan mittausaseman hoitaja", "Miksi Natoon ei liitytty aiemmin?", "Syttyykö suursota?" ja "Merkintöjä Suomen suurstrategiasta". Olisiko niin, ettei Otavan mahdollinen kustannustoimittaja ole tohtinut asiaan puuttua ja kannustaa hiukan räväkämpään leipätekstiin? Myös kuvaliite herättää lukijassa ihmetystä. Ei kuvien yleisen tylsyyden takia (suurlähettiläiden pelivara ei ole suuri) vaan siksi, että turhan moni kuva on laadullisesti heikko ja/tai aivan liian pienikokoinen toimiakseen. Jotkut kuvat ovat suoraan oppaasta "Ei näin!", mutta onneksi taittaja on laittanut mukaan edes muutaman humoristisen kuvan.

* * *

Kun Hautala ei enää tähtää diplomaatin tehtäviin, hänen ei tarvitse pidätellä avointa Venäjän vastaisuuttaan. Ei se ole alatyylistä ryssävihaa, siihen Hautala on liian sivistynyt. Mutta koko kirjaa hallitsee erittäin vahva maailmanpoliittinen puolenvalinta, jossa Venäjä (ja Kiina ja muut Yhdysvaltain vastustajikseen nimeämät valtiot) ovat automaattisesti pahiksia ja "autoritäärisen hallinnon" edustajia, kun taas Yhdysvaltain entiset liittolaiset ja nykyiset alamaiset edustavat "liberaalia maailmanjärjestystä" eli niitä hyviä. Eihän tässä mitään uutta tai eriskummallista ole, näin asenteellisia ovat kaikki Suomen ulkopolitiikan toimijat tällä hetkellä. Kriittistä lukijaa Hautalan vakavasti vinoutunut tarkastelukulma kuitenkin tympii, koska se on johtanut paitsi toistuvaan muistinmenetykseen ja vaikenemiseen, myös niin lapselliseen propagandaan, ettei sitä uskoisi todeksi, ellei pitäisi kirjaa kädessään ja luottaisi edelleen lukutaitoonsa.

Hautalan maailmassa Yhdysvalloille sattuu kaikenlaisia pikku virheitä, nukahduksia ja demokraattisesta järjestelmästä aiheutuvia ongelmia, mutta pohjimmiltaan sen johtajat ja päättäjät tarkoittavat aina kaikkien demokraattisten maiden parasta, silloinkin, kun toimivat oman maansa etujen mukaisesti. Mitään ilkeämielisiä juonitteluja Yhdysvallat ei harrasta, se haluaa vain rauhaa ja vapaata kaupankäyntiä. Yhdysvaltain saavuttama hegemoninen asema on sekin hyväksi meille kaikille, joten sen menetyksen uhka on uhka meille kaikille. Lyhyesti kiteyttäen Hautala on selvästikin sijoittanut joka ikisen pelimerkkinsä Amerikan Yhdysvaltojen ikuisen hegemonian puolesta ja kannustaa meitä suomalaisia ymmärtämään tämän olevan myös meille hyväksi, vaanivathan autoritääriset Venäjä ja Kiina koko ajan vain hetkeä, jolloin voivat syrjäyttää Yhdysvallat ja korvata sen kauniin maailmanjärjestyksen huonolla ja pahalla "moninapaisuudella".

Mikko Hautalan maailmassa ei ole Yhdysvaltain politiikkaa ohjaavaa sionismia kaikkine ikävine seuraamuksineen. Gaza mainitaan kerran, silloinkin Hamasin kautta ja Israelin nimeä mainitsematta. Mikko Hautala ei pohdi edes vaihtelun vuoksi sanallakaan, miksi Israelin tiedustelupalvelu Mossadin nimi yhdistetään nykyään yleisesti niin John F. Kennedyn salamurhaan, vuoden 2001 terrori-iskuun kuin ns. Epsteinin listaan tai miksi kaikki Yhdysvaltain liittovaltion keskeiset toimielimet (kongressi, senaatti, korkein oikeus) julistavat uudestaan ja uudestaan tärkeimmäksi tehtäväkseen suojella Israelia? Ei Hautala kyllä koske mihinkään muuhunkaan Yhdysvaltain sisäistä yhtenäisyyttä uhkaavaan ilmiöön kuten rasismiin, aseväkivaltaan, islamofobiaan tai muuhun vihapuheeseen. Donald J. Trumpia Hautala kiertelee varovaisesti tanssahdellen, koska epäonnekkaasti käsillä oleva kirja pantiin ulos syysmarkkinoille 2024 ennen kuin saatiin tieto siitä, että Trump pääsee yrittämään fasistista vallankaappausta uudemman kerran. Olen varma, että puoli vuotta myöhemmin päivätty kirja olisi monilta osin aivan toisenlainen. Millä lailla, sitä en tohdi arvailla.

* * * 

Kirjan suurosiot VENÄJÄ ja YHDYSVALLAT eivät sisällä mielestäni itsenäisiä ajatuksia tai arvioita, mutta tuplamaisteri Hautala on selvästi satsannut enemmän  osioon SUOMI. Hautala on Kiina-haukka ja pitää suursotaa todennäköisenä. Samalla hän näkee Suomen roolin Natossa hyvänä (voimme "tietysti" vaikuttaa Naton päätöksiin) ja uskoo mahdollisuuksiimme myös suursodassa, kunhan nykyiset puutteet – joista Hautalalla näyttää olevan erittäin vahva ja selkeäsanainen näkemys – korjataan mm. linnoittamalla Suomen itäraja ja uudistamalla maahanmuuttopolitiikka (Hautala myöntää, ettei suomalaisia ole mahdollista pakottaa lisääntymään keskenään). Hautala käyttää tässä yhteydessä ilmaisua "suurstrategia", jota normaalisti sovelletaan vain oikeiden suurvaltojen pidemmän tähtäimen suunnitteluun. Osoittautuu, että hän tarkoittaa sillä kokonaisvaltaista ulkopolitiikkaa, joka kattaa myös talouden, teknologian ja kulttuurin. Niinpä myös Suomen sodanjälkeinen YYA-politiikka oli "suurstrategia", vaikka se tajuttiin ehkä vasta jälkikäteen.

Nykyistä Suomea Hautala piiskaa rakentamaan aktiivista "suurstrategiaa", joka perustuu kahteen tukipilariin: tukeutumiseen Yhdysvaltain poliittiseen ja sotilaalliseen hegemoniaan ja Venäjän pitämiseen pysyvänä uhkana ja vihollisena. Hautala kirjoittaa vaatimatonta esittäen "merkinnöistä", mutta minusta näyttää selvältä, että tämä luku 12 on kirjan tärkein ainakin kirjoittajalle itselleen. Siinä Hautala astelee selkeästi perinteisen diplomaatin toimenkuvan ulkopuolelle muuttuen toteuttajasta suunnittelijaksi ja toimintaohjeiden jakajaksi. En paneudu Hautalan suurstrategiseen ohjelmaan, vaan jätän sen kirjan varsinaiselle kohdeyleisölle. On kuitenkin selvää, että Mikko Hautala näkee esimerkiksi itsensä sopivana Suomen suurstrategian laatijana.

Minä en sitä haluaisi. Mikko Hautala ei puhu rauhasta, ihmisoikeuksista, ilmastonmuutoksesta, eriarvoisuuden vähentämisestä tai edes diplomaattisesta perushyveestä eli hyvistä ja toimivista suhteista kaikkiin ilmansuuntiin ja varsinkin naapurimaihin. Hautala ei räyhää, mutta minusta hän valmistelee meitä seuraavaan ties kuinka pitkään kylmään sotaan, jonka muuttuminen kuumaksi on todennäköisempää kuin pysyminen kylmänä. Pieni ja pohjoinen Suomi, joka selvisi vuosikymmeniä kansainvälisesti arvostettuna välittäjänä ja rauhanturvaajana, on Mikko Hautalan tulevaisuudessa Yhdysvaltain uhkaavasti narisevan hegemonian uskollinen sotilaspalvelija, joka vaikka yksin pitää pystyssä koillista rintamaa. Omasta puolestani sanon kiitos mutta kiitos ei. Minulle kelpaa vain aktiivinen työ rauhan ja kansainvälisen tasaveroisen yhteistyön puolesta.

11 tai 12 haavaa USA:n sydämessä

Tämä ei ole varsinainen kirja-arvio tai esittely, koska keskityn lähinnä siihen, mitä Anna-Sofia Bernerin kirjassa 10 haavaa Amerikan sydämessä (Otava 2024) ei ole. Sitä ennen voin kuitenkin todeta, että Bernerin kirja on malliesimerkki siitä, että lehtijutut ja tietokirjat eivät ole sama asia. Tämä kirja on sujuvasti kirjoitettu, sitä on helppo lukea ja sen rytmiin ja tyyliin mukautuminen ei tuota vaikeuksia, olivat omat näkemykset kirjan käsittelemistä aiheista myötä- tai vastakarvaisia. Ymmärrän hyvin, miksi Otava on mielellään julkaissut tämän kirjan syksyn 2024 presidentinvaalien edellä. Berner on erinomainen journalisti ja kirja on juuri niin neutraalin oloinen, ettei kukaan pääse syyttelemään toisen valtapuolueen haukkumisesta tai toisen asioiden ajamisesta. Näin siisti paketti, jolle on vielä keksitty hiukan ylidramaattinen otsikko, lienee kelvannut hyvin suomalaisille lukijoille, varsinkin niille, joiden mielestä "Amerikka" on kaikkine outouksineen ja ongelmineenkin mahtava maa.

Minusta en kuitenkaan lukenut tietokirjaa, vaan lehtijutuista koottua kirjaa. En sano näin siksi, että pitäisin Bernerin lehtijuttuja huonosti tehtyinä, vaan siksi, että odotin tai toivoin paljon analyyttisempää, itsenäisempää näkökulmaa. Journalistisesti on järkevää ja oikein, että antaa harkiten ja sattumoisin haastatelluiksi tulleiden Amerikan Yhdysvaltain asukkaiden puhua. Mutta se, mikä toimii lehtijutussa, ei välttämättä toimi kokonaisen kirjan muodossa. En moiti ideaa, mutta minusta kirjan kokonaisanti jää vähäisemmäksi kuin mihin ehkä olisi ollut aineksia. On tietenkin aina kirjoittajan oma valinta, kuinka pitkälle aiheestaan itsensä etäännyttää. Bernerin kohdalla ratkaisuna on ollut olla samaan aikaan aivan asioiden keskellä (dramaattisimmin Trumpin MAGA-joukon vallankaappausyrityksen yhteydessä 6.1.2021) ja silti omien tulkintojen kirjaamista välttävän kaukana.

Minusta ei ole perusteltua puhua "haavoista" eikä "Amerikasta". Jälkimmäinen on vanha juttu ja allekirjoittaneen pakkomielle, mutta totean taas kerran, että vaikka Amerikan Yhdysvaltain omasta mielestä he ovat "Amerikka", on ilmaisun käyttäminen yhden liittovaltion synonyyminä loukkaus kaikkia muita Amerikan mantereiden asukkaita ja valtioita. Pelkkä "Amerikka" on kolonialistinen vääristymä, jota ei valistuneessa Suomessa pitäisi edistää asiallisissa yhteyksissä. Myös Kanada, Meksiko ja Belize ovat Amerikassa, samoin Surinam, Bolivia ja Paraguay. Laulakoot yhdysvaltalaiset vapaasti "Amerikasta" omaa maataan tarkoittaen, mutta ei siihen meidän muiden tarvitse alistua. Itse suostun puhumaan vain Amerikan Yhdysvalloista (se on sananmukainen suomennos liittovaltion virallisesta nimestä United States of America), Yhdysvalloista (arkinen lyhenne) tai USA:sta (vielä enemmän tilaa säästävä lyhenne).

* * *

Ymmärtänen, mitä ilmaisulla "10 haavaa" on haluttu ilmaista, mutta rohkenen olla sitä mieltä, ettei kirjaan valituista aiheista jokainen ansaitse nimitystä, joka viittaa kansakunnan verta valuttavaan ongelmaan. Osa sellaisia varmasti on, kuten rasismi, uskonto, väkivalta tai politiikka. Mutta en ymmärrä, millä tavalla raha tai vapaus olisivat minkään haavalajin edustajia. Molemmista vallitsee toisilla pula, toisilla sitä on yllin kyllin, mutta kaikki pyrkivät saamaan molempia runsain mitoin ilman suurempaa erimielisyyttä. En usko myöskään, että uskonto kuuluu kansakunnan terveyttä tai henkeä uhkaaviin ilmiöihin. Liittovaltio on ollut 2000-luvulle asti poikkeuksellisen uskonnollinen, vaikka muodollisesti valtio ja uskonnot on jyrkästi erotettu toisistaan. Maallistumisprosessi, joka on tuttua kaikkialta taloudellisesti kehittyneistä valtioista, on sittemmin käynnistynyt myös Yhdysvalloista, kuten Berner selkeästi toteaa. Mutta prosessi on ollut käsittääkseni täysin väkivallaton, mitä nyt ateisteilla ja uskonnottomilla on edelleen tilastollisesti suurin todennäköisyys saada turpaansa tai potkut töistään.

Voi olla, että kirjan otsikko on Otavan mainososastolla keksitty, kun on nähty tulevan kirjan sisältö ja havaittu mojova kymmenluku ja pari dramaattisempaa lukujen otsikkoa. Ainakin toivon näin, sillä jos kirjan nimen on valinnut kirjoittaja itse, on hän mielestäni valinnut turhan liioittelun tien. Otsikko on edellä sanotusta huolimatta toki osittain aivan totta; esimerkiksi jo vuosikausia vellonut identiteettipolitiikka on pakottanut myös täysin haluttomat kansalaiset mukaan armottomaan me-vastaan-ne -peliin, joka on tietoista ja harkittua poliittista tarkoituksenmukaisuutta. Sama peli on tuttua myös Suomessa, kun Perussuomalaiset ovat yrittäneet peitellä aatteellista vähäpukeisuuttaan keksimällä Atlantin takaa matkituilla menetelmillä keinotekoisia jakolinjoja. Eduskuntavaaleissa menetelmä puri, aivan kuten se on purrut Yhdysvalloissakin, mutta kuntavaaleissa 2025 tuli seinä vastaan ja kovaa.

Rasismi ja väkivalta ovat molemmat aitoja, vuolaasti verta vuotavia haavoja Yhdysvaltain valtioruumiissa. Ne ovat konkreettisia haavoja yleisyytensä takia (missään muualla ei esiinny massamittaisia koulujoukkosurmia), mutta myös siksi, että ääripäiden näkemykset ovat pelottavan kaukana toisistaan maassa, jossa aseenkanto-oikeus on selkeästi tärkeämpi arvo kuin esimerkiksi naisen oikeus päättää omasta ruumiistaan tai koululaisen käydä kouluaan pelkäämättä sarjamurhaajan luotia. Yhdysvaltain rasismin syvyyttä on suomalaisessa keskustelussa helposti aliarvioitu sillä perusteella, että paperilla rotuerottelua ei pitäisi enää olla eikä sekä valko- että mustaihoisista koostuvan poliisin tietysti voi olettaa syyllistyvän enää rasistiseen käytökseen. Minusta Yhdysvaltain rasistiselle väkivaltakulttuurille olisi voinut varata vaikka puolet koko tämän kirjan sivuista. Kyllä tosin kirjaan päätyneissäkin on kestämistä.

* * *

Sitten tuo provokatiivinen otsikkovalintani. Se viittaa aiheisiin, joita kirjassa ei käsitellä, vaikka mielestäni olisi ainakin kirjan otsikon perusteella pitänyt käsitellä mieluummin kuin noita edellä mainitsemiani, jotka eivät oikeasti valuta kenenkään verta. Tärkeimpiä puuttuvia haavoja ovat mielestäni sota huumausaineita vastaan (ja siihen liittyvä opioidikriisi), vankilateollisuus (rasismin yksi haara, mutta myös oire eräistä muista ongelmista), liittovaltion vaalien epädemokraattisuus (lahjonta ja vaalitapa) sekä Yhdysvaltain ruumiin elinkelpoisuuden kannalta kaikkein suurin uhka eli johtavien puolueiden liki täydellinen alistuminen Israelin sionistisen politiikan ajajaksi oman valtion kansalaisten etujen kustannuksella. Näinkin monen hyvin keskeisen ongelman jättäminen pois on tavallaan kirjoittajan oikeus, kaikkia mahdollisia ongelmiahan ei voi rajallisessa tilassa järkevästi käsitellä. 

En voi kuitenkaan välttää vaikutelmaa, että mainitsemia aihepiirejä yhdistää niiden systeeminen, rakenteisiin liittyvä olemus. Ne ovat kaikki poliittisten päättäjien ratkaisuista seuranneita ongelmia, joita voi pitää juuri Amerikan Yhdysvalloille ominaisina (muiden länsimaiden epäonnistuneet huumesodat on suoraan kopioitu Yhdysvalloista ja esimerkiksi Ison-Britannian hallinnon täydellinen alistuminen Israelin etujen ajamiseen on samanlaisen vieraan valtakunnan lobbyn toiminnan tulosta kuin Yhdysvalloissakin). En voi välttää ajatusta, että nämä aiheet ovat jääneet pois kirjasta siksi, että niistä puhuminen olisi johtanut sen myöntämiseen, että Amerikan Yhdysvaltojen veri vuotaa omien päättäjien toiminnan seurauksena, ei mistään epämääräisistä historiallisista tai sattumanvaraisista syistä. Jos ja kun niihin paneutuu, on jokseenkin vaikea säilyttää sitä myönteistä mielikuvaa, jota myös Suomessa on haluttu pitää yllä mm. ulkopoliittisista ja ideologisista syistä (eivät purukumi ja Aku Ankkakaan rantautuneet pian maailmansodan jälkeen Suomeen ihan sattumalta).

Tietenkään mikään valtio tai kansakunta ei ole tahraton, ongelmaton tai viaton. Maailman ylivoimaisesti vaikutusvaltaisimpana toimijana Amerikan Yhdysvallat on kuitenkin erityisasemassa, koska se voi halutessaan levittää ongelmiaan myös kansainväliseen yhteisöön (Yhdysvaltain sotahistoria toisen maailmansodan jälkeen on aivan omaa luokkaansa) ja koska se on vuodesta 1945 lähtien aktiivisesti pyrkinyt alistamaan koko maailman palvelemaan omia etujaan. Siksi Yhdysvaltain ongelmat ovat helposti myös meidän kaikkien muiden ongelmia ja siksi niistä olisi hyvä olla mahdollisimman suuressa määrin tietoisia. Anna-Sofia Bernerin kirja olisi voinut palvella myös tätä tavoitetta, mutta valitettavasti se jäi nyt sillä lailla vajaaksi, että moni todella vakava haava jäi kuvailematta, mutta osa vähemmän tärkeistä sai oman lukunsa.

Kun internet petti

Mikä internetiä vaivaa? (Kosmos 2024) on tietokirjana kovin haastavaa luettavaa, sillä Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru ovat perimmäiseltä luonteeltaan filosofeja. Vaikka kirjan lähtöasetelma on selkeä – internet on pettänyt meidän idealistien sen varaan rakentamat odotukset –, asiaan ehkä liittyvien teemojen työstäminen on kaikkea muuta. Kirja koostuu osan I esseistä ja osan II aakkosjärjestyksessä (eli siis sattumanvaraisesti) lukijan eteen nousevista käsitteistä. Haastavia eivät ole niinkään varsinaiset teemat, vaan kieli, jolla niitä pyöritellään. Itse en kokenut pysyväni koko ajan kärryillä, jos nyt alun alkaenkaan olin saanut itseäni Lahtisen ja Purokurun rattaille tukevasti istumaan. Onneksi jaamme sentään joitain perusajatuksia maailmasta, kuten kapitalismikriittisen peruseetoksen.

Ikäiseltäni on kuitenkin turha odottaa tiukasti kaikkiin kirjan teemoihin tarttumista. Osa niistä ei kerta kaikkiaan kiinnosta riittävästi, kuten epäilemättä sinänsä tärkeä maailman pelillistyminen tai meemien filosofia. Kirja pani tällaisetkin ohittaen pohtimaan yhtä ja toista olennaista tilanteesta, jossa tunnumme olevan ja tunnemme olevamme. Pettymykset ovat yksi ryhmä, avatut näköalat toinen. Minusta kirjan keskeisiä havaintoja on, että "internetin ongelmat" alkavat olla nopeasti kasvavassa määrin "tekoälyn ongelmia". Lahtinen & Purokuru eivät suostu jäämään selvästi jo ohitettujen "ongelmien" piiriin, vaikka ne olisivat kuinka ratkaisemattomia, kuten vapauden vaihtuminen äärimmäiseksi valvonnaksi (panoptikon potenssiin kaksi tai kolme) tai netin katastrofaalisen totaalinen aitaaminen yksityisomistuksen monopoliksi.

Essee Jakamistalouden raunioilla sopii luettavaksi ainakin niille, jotka jaksavat optimistisesti uskoa, ettei kapitalismia tarvitse kumota, vaan sen puitteissa voidaan tehdä kivoja ja tärkeitä asioita, joiden kautta sen helvetinkoneen ote elämästämme jotenkin kirpoaa. Jakamistalous on ollut totaalinen huijaus tai ainakin epäonnistuminen. Ideasta, jonka piti tuottaa mielekästä työtä ja palvelua, on kuoriutunut häikäilemättömän yrityskulttuurin, heikon lainsäädännön ja korruptiota moneen kerrokseen kätkevän internet-maailman avulla monopolisoituneita alustatalouksia, joka pakottaa rutiköyhän luopumaan jopa kapitalistisesta riistosta ja tyytymään konkreettisesti keskustasta säännösteltyihin armopaloihin. Jakamistalous on jalostunut kustannusten alentamisen ja sen myötä suuryrittäjän voiton kasvattamisen hirmuvallaksi.

* * *

Lahtinen & Purokuru huomauttavat, että monet, ehkä useimmat, internetin ongelmat ovat kärjistyneet vuoden 2008 maailmanlamasta selvinneen kapitalismin keksittyä uusia tapoja siirtää finanssikapitalistisen houremaailman ideoita reaalimaailmaan. Kun kapitalismi oppi käyttämään hyväkseen ihmisen addiktoituvuutta netin loputtoman monilla eri keinoilla, paluuta ei ole enää ollut: addiktiot pitävät internetin käynnissä. Some = sote eli sosiaalinen teollisuus, jonka ulkopuolelle ei ihmisen tarvitse enää siirtyä ruokkiakseen addiktioitaan, mieli- ja mukavuudenhaluaan. Tekoälyn leviäminen arkeen on nopeuttanut riippuvuuttamme tavoilla, joihin emme ole mitenkään varautuneet. Huomaamme vain jumittuneemme tilanteeseen, jossa meille luvataan ja pitkälle tarjotaankin kaikki viihde ja aistiärsyke, jota vain kykenemme nautinnoksemme kuvittelemaan. Riittää, että maksamme kiltisti yrittämättä rimpuilla pois.

"Luonnolliset" elämän ilot kuten taide, luonto ja oikeat ihmissuhteet eivät ole ensimmäistä kertaa kauppatavarana, mutta uutta ja pitkälle verkkoteollisuuden tuotetta on se kattavuus, jolla meidät pyritään kampeamaan luonnollisista ja yleensä maksuttomista iloista puolihuomaamattomasti maksullisten verkkopalveluiden puolelle. Internetkapitalismi on onnistunut häkellyttävän hyvin luomaan illuusion siitä, että "kaikki" on netissä ilmaiseksi saatavana, vaikka sen maksuttoman alue pienenee koko ajan, myös omien ratkaisujemme seurauksena. Myymme sielumme halvalla, eikä moderniin faustiseen sopimukseen sisälly enää mitään draamaa. Kun sitä kuukausimaksua nyt maksetaan, käytetään sen kautta saatavaa sisältöä eikä jotain muuta. 

Pelottavan hyvin on onnistunut myös saada verkon käyttäjät unohtamaan, miten valtavasti teknistä infrastruktuuria, suunnattomia määriä energiaa ja maaperän mineraaleja tarvitaan pyörittämään halujamme hivelevää verkkomaailmaa. Halvat maistiaiset saavat meidät unohtamaan, että kaikella on hintansa. Kuntapäättäjät taistelevat datakeskuksista, jotka ovat aikamme symboli luonnonvaroja tuhlaavasta elämäntavastamme. Nuo keskukset mielletään hyvän jakajiksi (kai ne firmat maksavat edes hitusen kunnallisveroa?), vaikka niiden ekologinen jalanjälki on hiilivoimaloiden mittakaavaa, vaikka jäähdyttäjistä ei tupruakaan kasvihuonekaasuja. Olemme täysin kyvyttömiä laskemaan verkkotalouden kokonaiskustannuksia, halujemme tyydyttämisen pohjimmaisia kustannuksia.

* * *

Lahtinen & Purokuru eivät väitä näkevänsä ns. tekoälytutkimuksen tulevaisuuteen, mutta korostavat kaiken internet-teemaisen nykyistä kytkeytymistä AI-tekniikoiden kehittymiseen. He eivät ole huolestuneita superälykkäistä koneista, vaan ehkä enemmän siitä, ettei meillä kansalaisilla eli kapitalistisen verkkotodellisuuden maksajilla ole minkäänlaista osallisuutta tulevaisuuden rakentamisessa. Osallisuutta ei ole myöskään poliittisilla toimijoilla, joiden hymy ei hyydy, vaikka ymmärrys ei riitä enää mihinkään päätöksentekoon. Silloin päätöksiä tekevätkin ne, joilla sitä ymmärrystä riittää ja jotka omistavat ne yritykset, jotka omistavat poliitikkojen näennäisesti hallitsemat kansallisvaltiot. Emme omista enää edes yksityiselämäämme, kuten meille nykyään jo avoimesti kerrotaan (kun pakoa ei enää ole). Yritykset tietävät meistä enemmän kuin valtiovalta, vaikka toisin luullaan.

Jättimäinen kysymys on, voiko internetin tai AI:n kehitystä enää tapahtua suuryritysten ulkopuolella? Onko yhteismaan aitaaminen yksityiseksi omaisuudeksi saavuttanut kyllästymispisteen, voidaanko enää enempää yksityistää ja siirtää pois yhteisen alueelta? Historian ironiaa on, että kaikki kapitalismin toistuvat kriisit on hoidettu ja rahoitettu yhteisin ponnistuksin ja yhteisin varoin. Miten kriisit hoituvat, kun ei enää ole yhteisiä varoja, on vain aidattua, yksityistä? Jauhetaanko meidät maksukyvyttömät eläinten rehuksi tehomaataloustiloilla vai suoraan rikkaiden syötäväksi? Mistä syntyy kapitalistin voitto, jos ei ole enää mahdollisuutta vuokrata työvoimaansa, kun olemme joka tapauksessa kuppausletkulla kiinni verkkomaailman järjestelmissä?

Lahtinen & Purokuru ainakin yrittävät henkäistä optimismia lukijan epätoivon keskelle. "Internetin unelma on raunioina, mutta myös raunioissa kasvaa elämää. Huomaamme piilevän yhteisen vaurauden vain harvoin, vaikka sitä on kaikkialla ja se pursuaa toteutumattomia mahdollisuuksia. Kyseessä ei ole mikään utopia vaan maailmanpalon sekasorron seasta löytyvä salaisuus, joka 'nostaa päätään lain aukkokohdissa; sen katalysaattoreita ovat rikkomukset, tartunnat, piittaamattomuus – ja salaiset metsäretket.' Missä tehdään internetin salaiset metsäretket?" (s. 225) Jälkisanat kirjoittanut Mikael Brunila tarjoaa meille strategista läpinäkymättömyyttä, jonka tulee kuulua kaikille, ei vain harvoille. "Miten tekoäly voisi palvella monia maailmoja yhden keskitetyn maailman sijaan? Kenties tarjoamalla läpinäkymättömyyttä uutena universaalina oikeutena ja kykynä maailma voisi, paradoksaalista kyllä, jälleen kadota sirpaleisiin, joita kukaan ei väitä tuntevansa yhdestä universaalista näkökulmasta käsin." (s. 242)