Kun internet petti

Mikä internetiä vaivaa? (Kosmos 2024) on tietokirjana kovin haastavaa luettavaa, sillä Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru ovat perimmäiseltä luonteeltaan filosofeja. Vaikka kirjan lähtöasetelma on selkeä – internet on pettänyt meidän idealistien sen varaan rakentamat odotukset –, asiaan ehkä liittyvien teemojen työstäminen on kaikkea muuta. Kirja koostuu osan I esseistä ja osan II aakkosjärjestyksessä (eli siis sattumanvaraisesti) lukijan eteen nousevista käsitteistä. Haastavia eivät ole niinkään varsinaiset teemat, vaan kieli, jolla niitä pyöritellään. Itse en kokenut pysyväni koko ajan kärryillä, jos nyt alun alkaenkaan olin saanut itseäni Lahtisen ja Purokurun rattaille tukevasti istumaan. Onneksi jaamme sentään joitain perusajatuksia maailmasta, kuten kapitalismikriittisen peruseetoksen.

Ikäiseltäni on kuitenkin turha odottaa tiukasti kaikkiin kirjan teemoihin tarttumista. Osa niistä ei kerta kaikkiaan kiinnosta riittävästi, kuten epäilemättä sinänsä tärkeä maailman pelillistyminen tai meemien filosofia. Kirja pani tällaisetkin ohittaen pohtimaan yhtä ja toista olennaista tilanteesta, jossa tunnumme olevan ja tunnemme olevamme. Pettymykset ovat yksi ryhmä, avatut näköalat toinen. Minusta kirjan keskeisiä havaintoja on, että "internetin ongelmat" alkavat olla nopeasti kasvavassa määrin "tekoälyn ongelmia". Lahtinen & Purokuru eivät suostu jäämään selvästi jo ohitettujen "ongelmien" piiriin, vaikka ne olisivat kuinka ratkaisemattomia, kuten vapauden vaihtuminen äärimmäiseksi valvonnaksi (panoptikon potenssiin kaksi tai kolme) tai netin katastrofaalisen totaalinen aitaaminen yksityisomistuksen monopoliksi.

Essee Jakamistalouden raunioilla sopii luettavaksi ainakin niille, jotka jaksavat optimistisesti uskoa, ettei kapitalismia tarvitse kumota, vaan sen puitteissa voidaan tehdä kivoja ja tärkeitä asioita, joiden kautta sen helvetinkoneen ote elämästämme jotenkin kirpoaa. Jakamistalous on ollut totaalinen huijaus tai ainakin epäonnistuminen. Ideasta, jonka piti tuottaa mielekästä työtä ja palvelua, on kuoriutunut häikäilemättömän yrityskulttuurin, heikon lainsäädännön ja korruptiota moneen kerrokseen kätkevän internet-maailman avulla monopolisoituneita alustatalouksia, joka pakottaa rutiköyhän luopumaan jopa kapitalistisesta riistosta ja tyytymään konkreettisesti keskustasta säännösteltyihin armopaloihin. Jakamistalous on jalostunut kustannusten alentamisen ja sen myötä suuryrittäjän voiton kasvattamisen hirmuvallaksi.

* * *

Lahtinen & Purokuru huomauttavat, että monet, ehkä useimmat, internetin ongelmat ovat kärjistyneet vuoden 2008 maailmanlamasta selvinneen kapitalismin keksittyä uusia tapoja siirtää finanssikapitalistisen houremaailman ideoita reaalimaailmaan. Kun kapitalismi oppi käyttämään hyväkseen ihmisen addiktoituvuutta netin loputtoman monilla eri keinoilla, paluuta ei ole enää ollut: addiktiot pitävät internetin käynnissä. Some = sote eli sosiaalinen teollisuus, jonka ulkopuolelle ei ihmisen tarvitse enää siirtyä ruokkiakseen addiktioitaan, mieli- ja mukavuudenhaluaan. Tekoälyn leviäminen arkeen on nopeuttanut riippuvuuttamme tavoilla, joihin emme ole mitenkään varautuneet. Huomaamme vain jumittuneemme tilanteeseen, jossa meille luvataan ja pitkälle tarjotaankin kaikki viihde ja aistiärsyke, jota vain kykenemme nautinnoksemme kuvittelemaan. Riittää, että maksamme kiltisti yrittämättä rimpuilla pois.

"Luonnolliset" elämän ilot kuten taide, luonto ja oikeat ihmissuhteet eivät ole ensimmäistä kertaa kauppatavarana, mutta uutta ja pitkälle verkkoteollisuuden tuotetta on se kattavuus, jolla meidät pyritään kampeamaan luonnollisista ja yleensä maksuttomista iloista puolihuomaamattomasti maksullisten verkkopalveluiden puolelle. Internetkapitalismi on onnistunut häkellyttävän hyvin luomaan illuusion siitä, että "kaikki" on netissä ilmaiseksi saatavana, vaikka sen maksuttoman alue pienenee koko ajan, myös omien ratkaisujemme seurauksena. Myymme sielumme halvalla, eikä moderniin faustiseen sopimukseen sisälly enää mitään draamaa. Kun sitä kuukausimaksua nyt maksetaan, käytetään sen kautta saatavaa sisältöä eikä jotain muuta. 

Pelottavan hyvin on onnistunut myös saada verkon käyttäjät unohtamaan, miten valtavasti teknistä infrastruktuuria, suunnattomia määriä energiaa ja maaperän mineraaleja tarvitaan pyörittämään halujamme hivelevää verkkomaailmaa. Halvat maistiaiset saavat meidät unohtamaan, että kaikella on hintansa. Kuntapäättäjät taistelevat datakeskuksista, jotka ovat aikamme symboli luonnonvaroja tuhlaavasta elämäntavastamme. Nuo keskukset mielletään hyvän jakajiksi (kai ne firmat maksavat edes hitusen kunnallisveroa?), vaikka niiden ekologinen jalanjälki on hiilivoimaloiden mittakaavaa, vaikka jäähdyttäjistä ei tupruakaan kasvihuonekaasuja. Olemme täysin kyvyttömiä laskemaan verkkotalouden kokonaiskustannuksia, halujemme tyydyttämisen pohjimmaisia kustannuksia.

* * *

Lahtinen & Purokuru eivät väitä näkevänsä ns. tekoälytutkimuksen tulevaisuuteen, mutta korostavat kaiken internet-teemaisen nykyistä kytkeytymistä AI-tekniikoiden kehittymiseen. He eivät ole huolestuneita superälykkäistä koneista, vaan ehkä enemmän siitä, ettei meillä kansalaisilla eli kapitalistisen verkkotodellisuuden maksajilla ole minkäänlaista osallisuutta tulevaisuuden rakentamisessa. Osallisuutta ei ole myöskään poliittisilla toimijoilla, joiden hymy ei hyydy, vaikka ymmärrys ei riitä enää mihinkään päätöksentekoon. Silloin päätöksiä tekevätkin ne, joilla sitä ymmärrystä riittää ja jotka omistavat ne yritykset, jotka omistavat poliitikkojen näennäisesti hallitsemat kansallisvaltiot. Emme omista enää edes yksityiselämäämme, kuten meille nykyään jo avoimesti kerrotaan (kun pakoa ei enää ole). Yritykset tietävät meistä enemmän kuin valtiovalta, vaikka toisin luullaan.

Jättimäinen kysymys on, voiko internetin tai AI:n kehitystä enää tapahtua suuryritysten ulkopuolella? Onko yhteismaan aitaaminen yksityiseksi omaisuudeksi saavuttanut kyllästymispisteen, voidaanko enää enempää yksityistää ja siirtää pois yhteisen alueelta? Historian ironiaa on, että kaikki kapitalismin toistuvat kriisit on hoidettu ja rahoitettu yhteisin ponnistuksin ja yhteisin varoin. Miten kriisit hoituvat, kun ei enää ole yhteisiä varoja, on vain aidattua, yksityistä? Jauhetaanko meidät maksukyvyttömät eläinten rehuksi tehomaataloustiloilla vai suoraan rikkaiden syötäväksi? Mistä syntyy kapitalistin voitto, jos ei ole enää mahdollisuutta vuokrata työvoimaansa, kun olemme joka tapauksessa kuppausletkulla kiinni verkkomaailman järjestelmissä?

Lahtinen & Purokuru ainakin yrittävät henkäistä optimismia lukijan epätoivon keskelle. "Internetin unelma on raunioina, mutta myös raunioissa kasvaa elämää. Huomaamme piilevän yhteisen vaurauden vain harvoin, vaikka sitä on kaikkialla ja se pursuaa toteutumattomia mahdollisuuksia. Kyseessä ei ole mikään utopia vaan maailmanpalon sekasorron seasta löytyvä salaisuus, joka 'nostaa päätään lain aukkokohdissa; sen katalysaattoreita ovat rikkomukset, tartunnat, piittaamattomuus – ja salaiset metsäretket.' Missä tehdään internetin salaiset metsäretket?" (s. 225) Jälkisanat kirjoittanut Mikael Brunila tarjoaa meille strategista läpinäkymättömyyttä, jonka tulee kuulua kaikille, ei vain harvoille. "Miten tekoäly voisi palvella monia maailmoja yhden keskitetyn maailman sijaan? Kenties tarjoamalla läpinäkymättömyyttä uutena universaalina oikeutena ja kykynä maailma voisi, paradoksaalista kyllä, jälleen kadota sirpaleisiin, joita kukaan ei väitä tuntevansa yhdestä universaalista näkökulmasta käsin." (s. 242)