Pitäisikö kirjastoilla olla erityinen näkökulma "tekoälyyn"?

Tulkitsen Ari Haasion kirjan Tekoäly ja kirjastot (Avain 2025) yritykseksi vastata otsikkoon muotoilemaani kysymykseen. Toisaalta kirja on selkeästi kirjoitettu sellaiselle (kirjastotyöntekijälle?), joka ei ole pahemmin paneutunut "tekoälyksi" (jatkossa AI, kuten minulla on tapana kirjoittaa, koska inhoan termiä tekoäly, joka ei englanninkielisenä lyhenteenä tunnu yhtä typerältä) kutsuttuun aihepiiriin. Tämä kaksinaisluonne vähentää kirjan lukuarvoa; itse en olisi millään jaksanut lukea taas yhtä johdatusta, jossa ei ollut itselle oikein mitään mielenkiintoista. Mutta onko kirjan loppupuoli puolestaan maittavaa apetta sille, joka kuulee lyhenteen ChatGPT ensimmäisen kerran elämässään? Rohkenen epäillä. Näistä syistä seuraava teksti sisältää lähinnä hajanaisia pohdintoja Haasion kirjaansa ottamista aiheista ja näkemyksistä. Painopiste on ehkä kohtuuttoman suuressa määrin asioissa, joista en näköjään ole Haasion kanssa samaa mieltä. Tätä älköön tulkittako niin, että pitäisin kirjaa huonona tai epäonnistuneena. Sen kohdeyleisö vain on kovin heterogeeninen.

Haasio arvelee AI:n jo ohittaneen Wikipedian verkossa olevana tietolähteenä (s. 36). Toivottavasti Haasio ei tällä tarkoita, että jatkuvasti lukuisien kriittisten silmäparien valvoma verkkotietosanakirja jotenkin kilpailisi geneeristen AI-apulaisten kanssa. Juuri tässä suhteessa AI on kaukana perässä, koska sen vastauksiin ei yleisellä tasolla voi koskaan luottaa ohjelmien tuottamien "hallusinaatioiden" eli hihasta ravisteltujen keksittyjen "faktojen" takia. Voi toki olla, että harhautetut ihmiset käyttävät mieluummin jotain ChatGPT:tä Wikipedian sijasta. Se on kuitenkin vaarallinen tie, koska AI ei ole tällä hetkellä mikään tiedonhakukone.

Sivulla 38 Haasio kirjoittaa, että "Kirjasto on tieteen ja kulttuurin kehto. Tähän saakka kulttuurin tuottamisesta ovat vastanneet ihmiset, mutta jo nyt tekoäly on tunkeutumassa mun muassa kirjallisuuden ja musiikin markkinoille yhdeksi toimijaksi ihmisen myötävaikutuksella." Kehdolla kai yleensä viitataan rooliin jonkin ilmiön synnyttäjänä. Itse en tohtisi moista roolia kirjastoille antaa, kyllä ne ovat toimineet lähinnä tieteen ja kulttuurin säilyttäjinä, järjestäjinä ja käytön helpottajina. Vierastan myös Haasion näkemystä, että AI olisi tunkeutumassa kirjallisuuden ja musiikin markkinoille. Kyllä se tungeksija on edelleen ihminen, joka vain laskee sen varaan, että koneilla saisi nopeasti, vaivatta ja kustannuksitta markkinoille kaupallisesti menestyvää sisältöä. 

* * *

Kirjastoilla ei ole koskaan ollut mitään sanomista siihen, miten tai missä sisältöjä luodaan, eikä siihen, ketkä niitä luovat. Mielestäni ei ole mielekästä pohtia AI:n "luovuutta" tai sen puutetta mistään kirjastonäkökulmasta. Kirjallisuuden ja musiikin historia todistavat, että kaikkina aikoina on luotu hyvää, huonoa, vielä huonompaa ja sitten joskus harvoin klassikoiksi jääviä teoksia. Ei kai kirjaston kannalta ole merkitystä sillä, kirjoittaako huonon tai keskikertaisen teoksen "aito ihminen" vai AI. Jos AI:n uumenista joskus sukeutuu klassikkomateriaalia, ihmiskunta ottanee sen omakseen vailla huonoa omaatuntoa. Onhan meillä nytkin vain kustantajien ja levy.-yhtiöiden sana siitä, että kirjailijat ja artistit ovat "aitoja ihmisiä". Ei siitä kirjaston maailma mene sekaisin, jos käy ilmi, että jokin suosikkisarja on alusta loppuun AI:n kirjoittama tai Spotifyn soittolistojen huipulla kiikkuva pophitti on vain muodollisesti sen ja sen artistin tekemä, todellisuudessa kaikki ainekset tarjosi AI.

"Tekoälyllä ei ole persoonallista otetta samalla tavalla kuin ihmisellä. Olipa kyse kaunokirjallisuudesta tai tietokirjallisuudesta, niin kirjailijan ääni, tapa kertoa ja esittää asiat, on usein ratkaiseva. Se saa tarttumaan kirjaan ja kiinnostumaan aiheesta." (s. 44) Aika konservatiivinen ja tähän hetkeen tarrautuva väite. Miksi ei AI:llä tuotettu sisältö muuttuisi ajan myötä "persoonalliseksi"? Vai osaammeko määritellä persoonallisuuden vain ihmisen ajattelulle ominaiseksi piirteeksi? Olisin itse aika varovainen tällaisia julistamaan, parin vuoden kuluttua voi jo nauru maittaa. En muutenkaan ymmärrä Haasion intoa sormi ojossa puhua plagiarismin huonoista puolista kirjastojen yhteydessä. Ei plagiaattien vahtiminen kuulu yleisten kirjaston tehtäviin, vielä vähemmän tieteellisten tekstien kohdalla, vaikka tällainen velvoite olisi yliopistokirjastoille sälytettykin (ehkä vain sillä ajatuksella, että näin valvontaan ei tarvita uutta rahaa). 

"Varmaa on vain se, että tekoäly ei voi saada tekijänoikeuksia luovaan tuotteeseen. Yritys sen sijaan voi saada ne." (s. 56) Tässä ei nyt tekijänoikeudellinen tietous loista läsnäolollaan. Tekijänoikeus syntyy automaattisesti teokseen, ei tuotteeseen. Laki ei yksiselitteisesti määrittele, kenelle tai mille tekijänoikeus syntyy. Ilmaisua "Sillä, joka on luonut..." on kuitenkin aina tulkittu siten, että se tarkoittaa luonnollista henkilöä, ihmistä (tai ihmisiä). Yritys ei voi koskaan saada primaarista tekijänoikeutta teokseen, vaikka se voi jälkikäteen ostaa hallintaansa teoksen kaupalliset oikeudet (ei kuitenkaan moraalisia). AI:n tekijänoikeudellinen rooli ei ole kirjastojen murhe nyt tai myöhemminkään, ne eivät huolehdi muutenkaan tekijänoikeudellisesta valvonnasta.

* * *

Haasion teksti paranee heti, kun pääsee puhumaan siitä, miten kirjastoissa sovelletaan ja hyödynnetään uutta tekniikkaa. Siinähän kirjastot ovat osoittautuneet ennakkoluulojen vastaisesti tavattoman ketteriksi ja nopeiksi, ennakkoluulottomiksi ja innovoiviksi. Siksi ei ainakaan alan ihmisiä yllätä Haasion pitkä esittely jo tapahtuneesta. Haasio tuntee nämä asiat hyvin ja tätä osiota voi suositella varsinkin sellaiselle, joka pitää kirjastoja jotenkin teknisesti jälkeenjääneinä. Ihan kaikki ei kuitenkaan ole tarpeen: "Eräs tekijänoikeuksiin ja etiikkaan liittyvä ongelma on se, että generatiivinen tekoäly hyödyntää avoimen verkon aineistoja, mutta se ei kysy lupaa niiden käyttöön. Näin ollen se saattaa toimia epäeettisesti ja rikkoa esimerkiksi tekijänoikeuslainsäädännön isyyssuojaa." (s. 79) Tällainen pohdiskelu ei liity millään tavalla kirjastojen tehtäviin tai velvollisuuksiin. Kirjasto voi tarjota myös verkon kautta vain laillisesti tarjolla olevia sisältöjä, mutta tekijänoikeudelliset kiistat eivät kuulu kirjastoille, ellei kirjasto satu olemaan se, joka rikkoo jonkun tekijänoikeutta. Tällainen spekulointi luo turhaan mielikuvan, että kirjastolla olisi jokin vastuu AI:n kehittäjien käyttämistä menetelmistä. Ei ole, ei millään tavalla.

Tärkeä tiedonmuru on sen sijaan Haasion muistutus siitä (s. 87), ettei EU:n tekijänoikeuslainsäädäntö sisällä toistaiseksi mitään AI-spesifejä määräyksiä. Sellaisia ollaan epäilemättä muotoilemassa, mutta historia opettaa arvelemaan, että yksimielisyyden löytäminen eri intressipiirien välillä tulee viemään vuosia. Todennäköisesti EU pyrkii tekemään joitakin alustavia omia säädöksiä, mutta AI:n luonteen takia vain kansainvälinen yksimielisyys on aidosti merkityksellinen. Se voi olla jopa mahdottomuus, niin kaukana erilaiset näkemykset ainakin tällä hetkellä ovat. Omasta mielestäni Haasion kirjan tärkeimpiä osia ovat tiedonhakuun liittyvät luvut, koska juuri tiedon (merkityksessä ihmiselle mielekäs, totuudellinen informaatio) käsittelyyn liittyy paljon väärinkäsityksiä, kun AI:n mahdollisuuksia hehkutetaan tai niistä varoitellaan. Toisaalta on ilmeistä, että AI:n kohdalla pelätään pääosin aivan samoja vinoutumia, jotka piinaavat perinteistäkin tiedonhakua. AI:n tapauksessa ne vain koetaan jotenkin pelottavampina. Valitettavasti Haasio ei problematisoi kirjastoissa tapahtuvaa tiedonhakua tästä näkökulmasta erityisen pitkälle. Jos tarjottavat faktat eivät ole tarkistettavissa, on aivan sama, tarjoileeko niitä paperinen tietosanakirja, Wikipedia tai jokin verkon hakuohjelma (kaikkihan ne ovat Googlesta lähtien käyttäneet jotain algoritmeja).

Luvussa MITEN MINÄ VOISIN KÄYTTÄÄ TEKOÄLYÄ? Haasio käyttää aika outoa AI-kauppiaan puhetapaa, vaikka epäilemättä pyrkiikin vain korostamaan sen tärkeyttä, että myös kirjastojen työntekijät alkavat kouluttautua AI:n aktiivikäyttäjiksi ja ymmärtäjiksi. On silti mielestäni liioittelua väittää, että kirjastot ovat "mediakasvatuksen airuita" (s. 118). Haasio tarkoittanee, että kirjastot ovat monin paikoin toimineet mediakasvatuksen tehokkaina tukipalveluina, ei sitä, että kirjastoilla olisi ollut juhlamenojen avustajan rooli. AI ei ole mikään demokraattisen kansalaisyhteiskunnan tuote, vaan suurten IT-yhtiöiden kiivaan taloudellisen taistelun tanner, joka tömisee niin, ettei kirjastojen ääni kuulu. Loppuhenkosena Haasio arvelee, että kirjastot toimivat jatkossakin "kulttuurin ja tiedon keitaina". Toivoa sopii, sillä tehtävä olisi yhteisöllisesti tavattoman arvokas. Voi ehkä kuitenkin kysyä, helpottaako vai vaikeuttaako AI:n käytön yleistyminen tätä tehtävää. Haasio ei ota selkeästi kantaa, vaan tyytyy heittämään ilmaan muutaman kysymysmerkillä varustetun lauseen. No, ei se helppoa olisi ollutkaan.