Pitkä ja pimeä 1970-luku?

Onnistuin ohittamaan tämän kirjan sen ilmestyessä 2021 (Siltala), mutta syystä, jota en enää muista, laitoin sen luettavien listalle nyt vuosia myöhemmin. Muistan ainakin ihmettelleeni kirjaa varatessani sen otsikkoa: Pimeä vuosikymmen : Suomi 1968 –1981. Kannessa tuijottavat lukijaa kuusi valtakunnan entistä johtavaa poliitikkoa sekä Armi, Danny ja Irwin. Se on tietysti kustantajan, eikä kirjoittajan, tutkijan ja toimittajan pallien välillä aika tiuhaan painopistettä vaihtaneen Ville Pernaan valinta, joten en marise siitä, ettei Armilla, Dannylla ja Irwinillä ole mitään tekemistä kirjan sisällön kanssa. He ovat siinä puhtaasti klikkitarkoituksella, keräämässä huomiota ihmisiltä, jotka eivät missään tapauksessa tarttuisi mihinkään niin tylsään aiheeseen kuin suomalainen sisä- ja ulkopolitiikka vuosina 1968–1981.

Ville Pernaa (s. 1974) on vuonna 2002 Turussa väitellyt poliittisen historian tutkija, jonka työvuodet ovat kuitenkin kuluneet pääosin lehtimiehenä. Wikipedian artikkelin mukaan tieteellistä uraa edusti Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajuus Turussa, minkä jälkeen Pernaa toimi päätoimittajana ensin Kanavassa (vai Kanavalla?) 2009–2014, samassa roolissa Parnassossa 2014–2019 ja edelleen samassa roolissa Suomen Kuvalehdessä 2014–2019. Vuoden 2022 alussa Pernaa oli VATT:n viestintäpäällikkö, mutta siirtyi lokakuussa 2024 Apu-lehden päätoimittajaksi, tosin vain muutamaksi kuukaudeksi, sillä – edelleen Wikipediaa siteeraten – Pernaa sanoi itsensä irti tuoreesta tehtävästään helmikuussa 2025. Miksi tai mitä sen jälkeen, siitä en tiedä mitään. Kuten en siitäkään, miksi näin merkittäviä porvarillisen Suomen median päätoimittajapestejä vuosikymmenestä toiseen saanut nuori tutkija ei ole niissä viihtynyt.

Edellinen katsaus on taustaksi sille toteamukselle, etten oikein ymmärrä, miksi tämä kirja on kirjoitettu ja julkaistu, ellei se sitten ole Suomen Kuvalehden päätoimittajapestin kuormittavuudesta seurannutta irrottelua ja jonkin "aivan muun" tekemistä. Ehkä Pernaalla oli aikaa lueskella Supon ja Mauno Koiviston arkistoja ja niistä nousi ajatus kirjoitella kaikenlaista vuosien 1968–1981 väliin sattuneista politiikan käänteistä. "Miksi silloin tehtiin kaikkea kummallista, suorastaan pimeää?" (s. 7) Eihän tämä tietenkään kuulosta tutkijan puheelta, poliittisen historian sisältöhän ei koostu mistään "normaalista" ihmisten elämään yleensä kuuluvasta. Eikä 1970-luku poikkea tässä suhteessa mistään muusta vuosikymmenestä, mihin tahansa kymmeneen vuoteen mahtuu roppakaupalla epänormaaleja asioita, joita voi tietysti halutessaan kutsua "pimeiksi", vaikka uhkana on paljastaa ennen muuta omat ennakkoluulonsa ja kuvitelmat siitä, ettei nyt elettäisi vähintään yhtä "pimeitä" aikoja.

* * *

"Kirjassa käsitellään ja esitellään pitkän 1970-luvun ilmiöitä niiden omilla ehdoilla, ottamatta kantaa. Lukija voi itse muodostaa käsityksensä siitä, missä mielessä jokin seikka on ollut pimeä vai onko se ollut sitä." (s. 7) Sanoisin kiertelemättä, että Pernaa tarjoaa tässä lukijoilleen aimo annoksen hevon lantaa. Pimeä vuosikymmen on voimakkaasti asenteellinen ja puoluepoliittisesti vääristynyt valikoima tekstejä, joissa Suomen historiaa tarkastellaan oikeistolaisesta ja täysin avoimesti antikommunistisesta näkökulmasta. Siinä ei ole mitään uutta tai yllättävää, sellaisia useimmat poliittisen historian populaariteokset ovat, mutta ristiriita oman lupauksen kanssa on keskimääräistä jyrkempi. Siksi on pakko kysyä ääneen, keille Pernaa kirjan aikoinaan mahtoi kirjoittaa? Kun 1974 syntynyt pitää tärkeimpinä lähteinään vain Supoa ja Mauno Koivistoa, miten ihmeessä tarjolla voisi olla 1970-luvun ilmiöitä "niiden omilla ehdoilla"? Supon tärkeimpänä tehtävänä oli kirjan kuvaamana aikana estää porvarillisen ja kapitalistisen yhteiskunnan vähäinenkin radikalisoituminen. Eikä Mauno Koiviston poliittinen linja siitä mitenkään poikennut.

Pernaa ei ole edes näön vuoksi haastatellut ketään siitä joukosta, jonka touhuja ja pitkin kirjaa milloin ilkkuen, milloin kevyemmin naljaillen esittelee sillä tarkoituksella, että viatonkin lukija ymmärtäisi, millaisia (A) isänmaanpettureita tai (B) hyödyllisiä idiootteja kaikki "radikaalit" ja oikeistodemareista vasemmalla olevat olivat ja ovat. Pernaa on harkiten tai kiireessä unohtanut sen poliittisen historian tärkeimmän huomion, että jälkiviisaus ei ole sen paremmin viisautta kuin realismiakaan, se on – jälkiviisautta, viisauden lajeista vähiten aitoa viisautta vaativa. Voisi ajatella, että väitellyt tohtori ymmärtää, ettei 1974 syntyneenä voi jättää itseään pelkästään yhden näkökulman dokumenttien ja todistusten varaan. Mutta juuri niin Pernaa on toiminut ja juuri siksi kirja on niin harvoin edes etäisesti kiinnostava.

En ryhdy ruotimaan kirjan puutteita tarkemmin, koska olen itse pahasti jälkijunassa ja tämä teksti on enemmänkin yleistä ihmettelyä siitä, miten alas tutkijakoulutuksen saanut ja median palveluksessa pitkään työskennellyt ihminen voi oman rimansa asettaa. Pernaa ei nähdäkseni ole edes yrittänyt tuottaa muuta kuin hilpeyttä oikeistoporukoiden kaljailloissa tarjoavan lukupaketin. Olisi ollut kiinnostavaa lukea aito yritys selvittää, oliko 1970-luvun politiikassa jotain keskimääräisestä poikkeavaa. Pernaa kyllä lipsauttelee sinne ja tänne keveitä oikaisuja, ettei se ja se nyt ihan niin ollut kuin yleensä väitetään, mutta hän ei ota vääristymien korjaamista tosissaan, vaan tyytyy antikommunismin ja russofobian mauttomiksi kaluttuihin puruluihin. Sivulla 66 Pernaa yrittää jopa lanseerata uudelleen termiä "stalinistit", mutta unohtaa sen sitten kohta, kun sanaa ei ilmeisesti Supon papereissa systemaattisesti viljellä.

* * * 

Ville Pernaa on rakastunut ilmaisuun "pitkä 1970-luku", jota ei kuitenkaan perustele enempää kuin tuota "pimeääkään". No onhan se vähän normaalia pidempi, jos päättää aloittaa vuonna 1968 (jolloin Pernaan mukaan 1960-lukulainen radikalismin päättyi) ja jatkaa vuoteen 1981, jolloin Urho Kekkosen dementia teki hänen valtakaudestaan lopun ja Pernaalle selvästi mieluinen hahmo Mauno Koivisto ryhtyi uudeksi Kekkoseksi, vaikka tietysti omalla tavallaan. Kun on itse elänyt koko tuon 1970-luvun aikuisena, Pernaan rajauksen voi ymmärtää, mutta ei siitä juonnettua adjektiivia "pitkä". Vai tarkoittaako hän sillä kuitenkin samaa kuin termillä "pimeä" eli ylivoimaista ymmärtää, samastua tai edes kunnolla sietää? Kallistun tälle kannalle mm. siksi, että Pernaa jättää todellisuudessa suurimman osan 1970-luvusta ja sen ilmiöistä tyystin vaille huomiota. Kirjaan valikoituneet aiheet eivät tunnu olevansa myöskään missään erityisessä suhteessa toisiinsa. 

Kirjan aiheiden valinnan on suorittanut mieli, joka syntyi keskelle käsittelemäänsä ajanjaksoa ja jolla siksi on vain toisen käden tuntumaa. Se ei tietenkään tee kenestäkään oikeudetonta pohtimaan asioita, pidän itsekin oikeutenani pohtia 1940-luvun valtavia inhimillisiä katastrofeja, vaikka ilmaannuin maailmaan vasta kyseisen vuosikymmenen lopussa. Mutta Helsingin yliopiston poliittisen historian opetuksesta jäi mieleni pohjalle Seppo Hentilän toteamus historiallisen jälkiviisastelun vaaroista. Jos täyttää tietämättömyytensä maljan vain yhden näkökulman informaatiolla, ei ainakaan viisastu. En halua uskoa, että tämä kirja edustaa parasta, mihin Ville Pernaa kykenisi, jos haluaisi. Mutta jos vain tätä kirjaa olisi pidettävä todistusaineistona, suosittelisin Pernaalle ensi sijassa ryhtymistä SDP:n asevelisosialistisiiven tiedottajaksi.

Yritän pitää mielessäni, että kirja on ilmestynyt jo 2021, mutta olisin todella kiinnostunut tietämään, mitä Pernaa haluaa sanoa loppukaneetillaan "Politiikassa oli vahvoja voimia, jotka tekivät kaikkensa pitkän 70-luvun jatkamiseksi, mutta he hävisivät valtataistelun. Edessä oli uusi ajanjakso." (s. 9) Kun Keskustan K-linja hävisi ja demareitten Koivisto-linja voitti, miten pitäisi seurannutta ajanjaksoa luonnehtia? Siis 1980-lukua, sitä seurannutta 1990-lukua ja sitten 2000-luvun vuosikymmeniä. Siis prosessia, jonka tuloksena Suomi luopui lainsäädännöllisestä itsenäisyydestään (EU-jäsenyys), omasta valuutasta (euro-alueen jäsenyys), sotilaallisesta liittoutumattomuudesta ja itsenäisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta (Nato-jäsenyys) ja kirsikkana kaakun laella itsenäisestä ydinasepolitiikasta (DCA-sopimus). Olemmeko me nyt ihan oikeasti paremmassa Suomessa ja paremmassa maailmassa kuin 1970-luvulla?