Holokaustin kokeiluversio

Keisarin holokausti : Saksan unohdettu kansanmurha ja natsismin siirtomaajuuret (Vastapaino 2025, hyvä suomennos Mikael Rönkkö) avaa tietoisuuteemme kammottavaa historiaa, jonka liian monet ovat halunneet piilottaa ja joka on järkyttävän ajankohtainen. Se, mitä tapahtui Lounais-Afrikassa keisarivallan Saksan tahdosta yli 100 vuotta sitten, toistui paljon suuremmassa mittakaavassa Hitlerin Saksan takia toisessa maailmansodassa ja toistuu jälleen koko läntisen maailman, myös Saksan, tuella Palestiinassa. Casper Erichsen ja David Olusoga käyttävät termiä rotukolonialismi, joka kuvaakin kirjan tapausten taustalla olevaa ajattelumaailmaa onnistuneesti. Saksalaiset ehtivät kolonialismin riemukulkuun pahasti myöhässä, mutta heillä oli toisaalta tuoda yhtälöön rodullista rasismia, jonka pohjalta ei-valkoisten tuhoaminen muuttui systemaattiseksi. Heidän rinnallaan Belgian kuningas Leopold oli Kongossa vain amatöörimäisen hillitön murhamies.

Keisarin holokausti on rakennettu kahden peruskiven varaan. Ensimmäinen, laaja osuus kuvailee historiaa, jossa Saksan keisarin toimeksiannosta joukko sadistisia ja valkoisen rodun ylivallasta vakuuttuneita sotilaita ja virkamiehiä valloittaa Afrikasta Saksalta puuttuneen siirtomaa-alueen ja toteuttaa sen yhteydessä ja sen mahdollistamiseksi kokonaisen afrikkalaisen kansan eli hererojen murhaamisen. Kirjan toinen osuus kuvailee Adolf Hitlerin puolueen ja kansallissosialistisen Saksan yrittämää Neuvostoliiton valloittamista ja sekä juutalaisten tuhoamista että slaavien orjuuttamista. Kirja pyrkii osoittamaan, että Hitlerin useimmat ideat olivat peräisin Saksan siirtomaahallintojen kokeilemista tavoista alistaa vieraat kulttuurit ja kansat.

Erichsen ja Olusoga kirjoittavat lukijaa säästelemättä. Tarina on yksityiskohtiin menevä kronikka, jossa ei vältetä väkivallan ja raakuuden kuvailua. Kirjassa on lukuisia konnia, joiden toimia seurataan henkilökohtaisen elämän tarkkuudella, vaikka loppujen lopuksi ainoa tärkeä piirre on heidän valmiutensa edistää rotukolonialistisia tavoitteita ja suhtautua afrikkalaisiin kansoihin näiden ihmisarvon kieltämällä ja rajattomalla väkivallalla. Kirjan pikkutarkkuus vaatii lukijalta kärsivällisyyttä, joka on koetteella jokseenkin koko kirjan pituudelta. Itselleni olisi riittänyt hieman yleisemmällä tasolla pysytellyt tyyli, koska kirjan henkilöt eivät ole erityisen mielenkiintoisia, jos ei ole kiinnostunut väkivallan ammattilaisten eri sävyistä. Kirjan keskeiset viestit olisivat uskoakseni välittyneet muutenkin. Enkä voi olla antamatta kustantajalle sapiskaa siitä, ettei kirjassa ole henkilöhakemistoa. Sen tekemättä jättämiseen ei ole yhtään hyväksyttävää syytä.

* * *

Vaikka olisi Saksan suorittamasta kansanmurhasta nykyisessä Namibiassa periaatteessa tietoinen, kirjan silmille vyöryttämä tarina on yhtä aikaa kiehtova ja kauhistuttava. Kiehtova siksi, että rikoksiin syylliset tekivät kaikkensa estääkseen maailman saavan tietää tapahtumista ja melkein siinä onnistuivatkin. Mutta kun Saksan keisari meni häviämään Euroopan rintamalla ensimmäisen maailmansodan, tuoreet siirtomaavalloitukset Afrikassa siirrettiin tavalla tai toisella pois saksalaisten käsistä ja totuus pääsi ikään kuin livahtamaan sille varatusta kätköstä. Ei Saksan vastustajilla eli Englannilla, Etelä-Afrikalla, Belgialla ja Ranskalla ollut mitään intressiä paljastaa saksalaisten rikoksia, koska se olisi synnyttänyt riskin näiden maiden omien rikosten paljastumisesta. Mutta ainakaan Saksa ei päässyt siivoamaan hererojen kansanmurhan jälkiä, joita Namibin autiomaan hiekka edelleen nostaa esille kuivuneiden ihmisluiden muodossa.

Saksalaiset kolonialistit kehittivät huippuunsa kaksi kansanmurhan olennaista elementtiä, keskitysleirit ja kokonaisten kansojen näännyttämisen janoon ja nälkään (näitä oppeja on puolalaissyntyinen Benjamin Netanjahu rikostovereineen viljellyt innolla Gazassa). On tosin myönnettävä, että Hitlerin Saksassa päästiin aktiivisessa tuhoamisessa pidemmälle kuin Namibiassa, mutta sieltä ne opit ja osin toteuttajatkin olivat peräisin. Saksalaisten rikoksilla Namibiassa on katkeamaton yhteys Hitlerin itäisessä Euroopassa toteuttamiin suuren mittakaavan kansanmurhahankkeisiin. Taustalla oli sama äärioikeistolainen, kiihkokansallinen ja roturasistinen ajattelumaailma, joka herätti kauhua jopa valtavaan väkivaltaan omissa siirtomaissaan syyllistyneissä briteissä. 

Saksalaisilla on vielä vähän ennen sotilaallista häviötään 1918 selkeät suunnitelmat koko Afrikan muuttamisesta Saksan elintilaksi, jossa eloon jätetyillä afrikkalaisilla olisi ollut pelkästään palvelevan orjan rooli. Hitler kopioi tämän mallin suoraan suhtautumisessaan itäiseen Eurooppaan. Ainoa ero oli siinä, ettei juutalaisilla ollut vielä 1918 mitään erityisasemaa tuhottavien ei-valkoisten joukossa. Se oli suurelta osalta Hitlerin pakkomielteen seurausta ja eräänlainen "uutuus" slaavien kansanmurhan ja orjuuttamisen suunnitelmassa. Ukrainasta olisi tullut saksalaisia ruokkiva vilja-aitta ja ukrainalaisia oli tarkoitus kohdella "valkoihoisina neekereinä". Myös eteläafrikkalaiset valkoiset ottivat oppia saksalaisilta ja sikäläinen apartheid-järjestelmä rakennettiin pitkälle niillä ideoilla, joilla Namibian siirtokunta-asutusten ja afrikkalaisten asuinalueiden suhteet järjestettiin.

* * *

Namibia itsenäistyi käytännössä viimeisenä siirtomaana vasta vuonna 1990. Pieni valkoihoisten siirtolaisten jälkeläisten joukko hallitsee edelleen maanomistusta ja taloutta. Kirjan perusteella olosuhteet Namibiassa eivät ole radikaalisti muuttuneet sadan vuoden aikana. Namibia on jätetty takapajulaksi, koska niin monella eurooppalaisella valtiolla on ollut alueen hallinnassa rooli, jota ne eivät halua käsiteltävän. Saksalaiset eivät onnistuneet murhaamaan ja näännyttämään kuoliaaksi hererojen kansaa kokonaan, mutta 1900-luvun alussa annetut iskut ovat vammauttaneet pysyvästi alueen ihmisten itsetunnon. Ulkopuolisen on vaikea arvioida, voiko Namibia koskaan parantua ja nousta itsenäiseen kukoistukseen. Maassa on arvokkaita mineraaleja, mutta niiden omistus ei ole afrikkalaisten itsensä käsissä. Maassa tarvittaisiin selkeästi kansallisomaisuuden ottaminen alkuperäisten asukkaiden haltuun Burkina Fasoa johtavan kapteeni Ibrahim Traorén tyyliin.

Keisarin holokaustin lopussa on suomalainen erikoisuus, Swakopmundissa syntyneen Olli Löytyn kirjoittama lyhyt teksti Suomalaiset lähetyssaarnaajat ja hereroiden kansannousu. Suomalaiset eivät toimineet varsinaisesti hererojen alueella, vaan näiden pohjoispuolisten naapureiden ovambojen keskuudessa, eivätkä sen takia joutuneet Saksan siirtomaahallinnon ja kansanmurhan todistajiksi. Toisinkin olisi voinut käydä. Löytty muistuttaa, että myös kaukaisessa Suomessa tiedettiin hererojen kansanmurhasta, vaikka ei tietenkään samalla nopeudella kuin nykyään. Esimerkiksi Pohjois-Savo julkaisi sellaisenaan suomennoksena tunnottoman kenraali Lothar von Trothan hereroille julistaman tappouhkauksen. Löytty on keskimääräistä paremmin perehtynyt Namibian historiaan, mutta joutuu myöntämään, että kirjan lukeminen oli järkytys. Ei Löyttykään ollut tiennyt syntyneensä kaupungissa, jossa pahamaineisimmat saksalaisten keskitysleirit toimivat.

Kirjan ehkä keskeisin viesti on, ettei meillä ole oikeutta unohtaa kansanmurhien kaltaisia rikoksia vain siksi, että niistä on jo kauan aikaa. Kansanmurhien takana on jokseenkin aina samanlainen ideologia, jonka ytimessä on yleisen ihmisarvon kiistävä rasismi ja kolonialistinen fantasia (valkoisen) miehen oikeudesta alistaa alempiarvoiset kansat joko orjiksi tai murhata kokonaan sukupuuttoon. Se, ettemme saa unohtaa, sisältää sekä vääryyttä kärsineiden ja rikoksiin syyllistyneiden historiallisen tuomion että velvollisuuden yrittää estää uusien kansanmurhien toteuttaminen. Juuri siksi kirja on tavattoman ajankohtainen, vaikka se kertoo näennäisesti yli sadan vuoden takaisista asioista. Tälläkin hetkellä yksi suhteellisen tuore väkivalloin toisten maahan perustettu valtio eli Israel yrittää hävittää palestiinalaiset täsmälleen samoista syistä kuin saksalaiset yrittivät surmata kaikki hererot. Vääryydellä ryöstettyä maata on helpompi hallita, kun sen aiemmat omistajat eivät ole enää hengissä. Keisarin holokausti on jokaiselle Gazan katastrofia seuraavalla todella kylmäävää luettavaa. Netanjahu ei olekaan ottanut oppejaan Adolf Hitleriltä, vaan Lounais-Afrikkaa sortaneilta saksalaisilta roturasisteilta, joilta myös Hitler oppi yhtä ja toista. En ihmettelisi, vaikka tämä kirja oli kiellettyjen listalla sekä Saksassa että Israelissa.