Elämät päättyvät, maailma ei niinkään

Myönnän avoimesti, etten ole kokenut kevään pandemiakriisiä pelottavana tai kauhistuttavana asiana. Kuoleminen johonkin sairauteen on osa ihmiseliön tavallista elinkaarta, jota yksittäisen viruksen nimeäminen pandemian aiheuttajaksi ei sinänsä hetkauta. En haluaisi koronaviruksen tarttuvan itseeni tai kehenkään muuhunkaan. Mutta sama koskee luettelematonta joukkoa muitakin ikäviä sairauksia. Suomessa tartunnan saaminen on tätä kirjoittaessani tilastollisesti varsin epätodennäköistä, eikä sitä muuta miksikään kasvoilla pidettävien maskien määrä tai mikään yksittäinen virallinen ohje ja varoitus.

Kapitalistisen helvetinkoneen osittainen pysähtyminen muistuttaa silti ilahduttavasti siitä, että suurin osa "mahdottomista" ratkaisuista on poliittisia ja siten periaatteessa helppo tehdä. Valtava määrä turismia, ravintola- ja urheiluelämää pysähtyi kuin seinään, kun tehtiin muutama poliittinen päätös. Paljastui, että mikä tahansa on mahdollista, jos siihen löytyy motiivi - tai pakko, kuten tässä tapauksessa. Pakko, joka johtui pelosta menettää kokonaan yhteiskunnan hallinta. Kun katsoo tilastoja, pahimmin viruksen tappavasta voimasta ovat tähän asti kärsineet ns. johtavat länsimaat sekä trumpilaista retoriikkaa järjen tilalle tarjoavat isot maat.

Yksilön tasolla karanteeni ja pelko tartunnasta muistuttaa ihmisen haavoittuvuudesta, mutta myös siitä, miten paljon onnellisuutemme riippuu muista ihmisistä. Olemme myös riippuvaisia luonnosta, jonka brutaali riistäminen ja tuhoaminen ovat mitä ilmeisimmin lisääntyvien pandemioiden varsinainen aiheuttaja. Jos hyvin käy, koronaviruksen synnyttämä järkytys muuttaa pysyvästi arvoja ja motiiveja. Mitään takeita siitä ei ole, mutta mahdollisuus on olemassa, kun jokainen on voinut nähdä, kuinka helppoa sen helvetinkoneen pysäyttäminen itse asiassa on.

* * *

Minulla oli harvinainen onni ja ilo saada äsken tavata kansakoulun ensimmäisten luokkien aikainen paras ystäväni. Vaikka olemme edellisen kerran tavanneet 62 vuotta sitten, ei ollut ollenkaan vaikea tunnistaa ihmistä vanhaksi ystäväkseen. Erityisen hauskaa oli vertailla muistoja, jotka olivat joiltakin osin yhteisiä, joiltakin osin aivan uusia toiselle. Kävelimme lapsuutemme Etu-Töölössä suunnilleen sillä alueella, jonka sisälle kansakouluikäisten poikien reviiri hyvin mahtui. Monet asiat kuten rakennukset eivät ole muuttuneet ollenkaan, puut tietenkin kasvaneet, mutta pääosin nekin samoilla sijoillaan. Yhteinen koulumme, nykyinen Taivallahden ala-aste, on ulospäin aivan entisellään. Jututtamamme ohjaaja tunnisti vuonna 1958 otetun luokkakuvan ottopaikan.

Tällaisiin inhimillisiin ja yksilöllisiin muistikuviin ei ole mitään pysyvää säilömistapaa. Voisimme kirjoittaa tapahtumista, ns. muistella, ja moni ikäluokkaamme kuuluva varmaan tunnistaisi tuttuja tapahtumia, kuten pelolle odotetun ja vain poikiin kohdistetun kivesten laskeutumisen tutkimisen. Se tehtiin täysin julkisesti, jonossa odottaen ja huhuja kuunnellen. Jotkut levittivät varmaa tietoa, että joiltakin "ne" leikattaisiin pois, ties mistä syystä. Siihen aikaan ei intimiteettisuojan käsitettä tunnettu tai ainakaan tunnustettu. Ystäväni muisti osallistuneensa ilman että suostumusta edes kysyttiin Pekka ja Pätkä -elokuvan kuvauksiin. Pihalta vaan haettiin ja sullottiin pakettiautoon, jolla ajettiin kuvauspaikalle jonnekin keskikaupungille.

Mutta vaikka kuinka muistelemme ja kerromme, olennainen sisältö on muistoon liittyvä tuntemus ja sitä emme pysty säilyttämään. Se katoaa yksilön kuoleman myötä, pysyvästi ja armottomasti. Emme koskaan saa tietää, mitä Leonardo da Vinci ajatteli maalatessaan Mona Lisaansa tai ennakoiko Wolfgang Amadeus Mozart omaa kuolemaansa säveltäessään tilausteoksena tunnetun Requieminsa. Asiaa voi olla ajattelematta, se on varmasti ainoa järkevä tapa suhtautua koko asiaan. Itse kuulun kuitenkin niihin onnettomiin, joiden aivot eivät suostu jättämään yleistä ja yksityistä unohdusta omaan rauhaansa.

* * *

Ihmisen elämä ja kulttuuri olisivat varmaan tyystin toisenlaisia, jos meillä olisi keino välttää tuntemusmuistojen totaalikatoaminen. Tieteiselokuvien vakiokalustoahan on tekniikka, jolla ihmisen aivojen "sisältö" luetaan ulkoiseen muistiin, mistä sen voi palauttaa uuteen fyysiseen kuoreen, jos vanha sattuisi ihan oikeasti kuolemaan. Minua tällainen haaveilu tietenkin kiehtoo, koska se tarjoaa mahdollisuuden edes kuvitella, mitä moisesta voisi seurata. Yleensä näihin tarinoihin liittyy aina vallankäytön ongelmia. Ikuisen elämän ja muistamisen mahdollisuutta ei voida resurssisyistä tarjota kaikille, joten siitä tulee tapa näyttää ja käyttää rikkautta. Eriarvoisuudesta seuraa luonnollisesti yhteen elämään ja muistojen katoamiseen tuomittujen kapinointia.

Kannattaako ikuista muistamista edes tavoitella? Jos ei jäädä pohtimaan kumuloituvan muistojen määrän säilyttämisen teknisiä tai logistisia ongelmia, täytyy ainakin kysyä, mitä mieltä pysyvässä muistojen säilymisessä olisi ilman muistajien ikuista elämää? Kun en itse halua ikuista elämää, miksi voisin haluta ikuisia muistoja? Ilmeisesti en haluakaan, olen vain haikean alakuloinen siitä, miten helposti voimakkaat, ihmisyksilön elämää muovailevat tapahtumat ja niihin liittyvät muistikuvat katoavat. Tiedän haikeuteni lähteenkin: äitini kuoli 69 vuoden iässä, ennen aikojaan ja valtava määrä sukuun liittyvää muistitietoa katosi hänen mukanaan lopullisesti. Mikään kiukuttelu ja kaipaus ei tuo niitä takaisin, ei mikään. (Kirjoitin tästä vähän aikaa sitten kolumnin Muistojen tapahtumahorisontti. Toistan tässä varmasti itseäni, mutta itselleni näkökulmat ovat erilaisia.)

Olen jotenkin hyväksynyt sen, että elämät päättyvät. Se on biologiaa, ja koska muistomme ovat biologialle alisteisia, kiukuttelu ei kannata. Vaikka yksilöinä elämämme päättyvät ja muistomme katoavat, maailma kokonaisuutena ei siitä piittaa. Uusia yksilöitä syntyy, uusia muistoja syntyy ja taas katoaa. Jokaisen yksilön näkökulmasta tilanne on yhtä epäreilu, mutta isommassa mittakaavassa tilanne tasoittuu: aina on valtava määrä eläviä muistoja olemassa ja uusia syntymässä. Vasta jos muistoja kartuttava eliö katoaa pysyvästi eliökunnasta, tapahtuu jonkinlainen ratkaiseva muutos. Sellainen ajatus luultavasti kauhistuttaa monia ihmisiä. Onhan se outo ajatus, maailma ilman tietoisuutta ja muistoja. Mutta silti täynnä elämää.