Laskelmoitua tieteistarinointia

Ammattikoodari Andy Weir onnistui vuonna 2011 julkaisemaan kirjan The Martian, josta Ridley Scott teki 2015 menestyksekkään elokuvan, joka meillä tunnetaan nimellä Yksin Marsissa. Elokuvan myötä Weiristä tuli best seller -kirjailija, jonka kaksi seuraavaakin kirjaa eli Artemis (2017) ja Project Hail Maria (2021) ovat olleet menestyksiä ja sitä myöten myös elokuvien pohjana, jälkimmäisen kohdalla tosin ei vielä valmiina. Operaatio Ave Maria (Into 2022, suomennos Annukka Kolehmainen) on julkaistu poikkeuksellisen nopeasti ja varmuuden vuoksi kustantaja on painattanut kanteen New York Timesin arvion "Yksi vuoden parhaista kirjoista". Jos ilmaisun ottaisi tosissaan, täytyisi olla huolissaan nykykirjallisuuden tasosta Yhdysvalloissa. Mutta ei nyt olla tosikkomaisia, ilmaisu on tietenkin pelkkää myyntipuhetta. En yleensä ärsyynny tieteiskertomusten (scifi) takia, vaikka monet niistä ovatkin tylsiä, kaavamaisia ja ideaköyhiä. Kirja ei ole erinomainen oikein millään yleismittarilla.

Andy Weirillä on kyllä ideoita ja mielikuvitusta, mutta kirjoittajana hän on pitkästyttävä ja juuri niin kaavamainen kuin harrastajakirjoittajalla on oikeus olla. Ihmiskuvaus on lapsellista ja yksitasoista, puhdasta amatööritasoa. Ärsyttävintä on kuitenkin kirjan "huumori" (takakansitekstin mukaan "hersyvä huumori"), joka saattaa upota lapsellisiin lukijoihin Yhdysvalloissa, mutta joka synnyttää suomennettuna lähinnä vaivaannuttavan vaikutelman (eikä vika ole kääntäjässä). "Vitsikkyyttä" on myös aivan liian paljon, eivätkä Weirin kyvyt ole riittäneet rakentamaan minkäänlaista tasapainoa sen ja kirjan "vakavan" teeman (ihmiskunnan tuhon uhka) välille. Huumori ei ylipäätään ole helppo tyylikeino ja tieteiskirjallisuudessa se on onnistunut erittäin harvoin (Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjat sekä Hannu Rajaniemen trilogia  Kvanttivaras – Fraktaaliruhtinas – Kausaalienkeli tulevat lähinnä mieleen onnistumisina).

Itseäni rasitti myös Weirin kömpelönoloinen ratkaisu kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa (reaaliajassa sekä pelastusretkikunnan valmisteluiden ajassa). En tiedä, ovatko siirtymät yhtä ontuvia myös alkuteoksessa, mutta lähinnä henkilögalleriasta saattoi päätellä, kummassa ajassa ollaan. Kliseisen henkilökuvauksen myönteisenä puolena voi mainita kirjaa hallitsevan vieraskammoisuuden täydellisen puutteen. Weir kuvaa maailman valtiot ja niiden johtajat hädän yksimielisiksi hitsaamaksi joukoksi, joka on jättänyt geo- ja muut poliittiset kiistat sivuun. Kiinalaiset ja jopa venäläiset ovat arvostettuja ja osaavia ihmisiä, puhumattakaan kirjaan myöhemmin putkahtavasta toisen elollisen kulttuurin edustajasta, jonka hämähäkkimäinen ulkomuoto ei synnytä kuin muutaman vitsin. Saa nähdä, säilyykö tämä rauhanomainen rinnakkainelo myös tulossa olevassa elokuvassa, kun Yhdysvaltain hallinto on täydessä rähinässä sekä Venäjän että Kiinan suuntaan.

* * *

Tieteiskirjallisuudessa on perinteisesti annettu anteeksi kaunokirjalliset puutteet, jos idea ja sen toteutus ovat onnistuneita. Tässä suhteessa Andy Weir on onnistunut kohtalaisen hyvin, vaikka tekeekin kaikkensa pilatakseen ideoitten voiman lapsellisella kirjoitustyylillään. Kirjan perusidea - aurinkojen energiaa tehokkaasti sitova eliö astrofagi on kekseliäs ja tieteiskirjallisuuden perinteeseen hienosti istuva ajatus. Pidän varsin kekseliäänä myös tapaa, jolla Weir on kuvannut ihmisen ja Eridan-planeetan edustajan kohtaamisen ja kommunikaation rakentamisen. Vaikka se on monin paikoin Weirin "huumorin" turmelemaa, perusajatus siitä, miten näköön ja toisaalta kuuloon perustuva aistijärjestelmä voivat löytää yhteisen kielen on aika hieno.

Kirjan suuri tarina eli avaruusaluksen lähettäminen itsemurhaluontoiselle matkalle Maan ja sen asukkien pelastamiseksi Auringon säteilytehon pienenemiseltä ei ole erityisen omaperäinen, kuten ei sekään, että kolmihenkisestä miehistöstä vain yksi selviää loppuun asti. Myöskään tarinaan kirjoitettu dramatiikka eli jatkuvat tekniset takaiskut ja haasteet, jotka nerokkaan tutkijan ja insinöörin osaamisella selätetään, ei oikein innosta scifiä paljon lukenutta. Weirin teksti hukkuu välillä auttamattomasti loputtoman yksityiskohtaiseen tieteellistekniseen selittelyyn, jota kirjoittaja ei ole osannut tai halunnut tiivistää. Miten mahtaa onnistua tämän elementin siirtäminen elokuvaan, vaikka itse tarina onkin kirjoitettu muuten suoraan elokuvan käsikirjoitus mielessä.

Aiemmin kehumani rauhanomainen humanismi toteutuu myös kirjan loppuvaiheissa, kun kirjan sankaritiedemiesopettaja monien käänteiden jälkeen muuttuu Eridanin planeetan yhdeksi asukkaaksi. Kahden lajin yhteistyö jatkuu auvoisena, eikä Weir ehkä hiukan yllättäen enää palaa Maahan saamaan sankarin vastaanottoa. Hyvä oivallus on jättää Maan pelastumisesta kertominen sen varaan, että Auringon säteilytaso palaa entiselleen. Tämä on mahdollista, koska avaruusaluksessa oli varustuksena neljä luotainta, joiden avulla oli mahdollista toimittaa perille pelastava viesti, vaikka sankarimatkaaja itse ei sille matkalle enää lähde. Luotaimet on nimetty The Beatles -yhtyeen jäsenten etunimien mukaan ja poikkeuksellisen aidosti vitsikkäästi luotaimen koekappaleen nimi on kirjassa Pete. Jätän vitsin 1960-luvun nuorten tietämyksen varaan.

* * *

Operaatio Ave Maria olisi voinut olla kelpo tieteiskertomus, jos sen olisi kirjoittanut kirjaksi joku alan taitureista. Nyt se jää jonkinlaiseksi avaruusviihteeksi, joka on tosin maustettu varsin voimakkaalla tieteellisellä ja kosmologisella kastikkeella. Jäin itse pohtimaan, olenko vain liian kranttu, vai onko tieteiskirjallisuuteen syntynyt tällainen puolitehoisten best sellereiden genre täyttämään jotain todellista kaupallista tarvetta? Luultavasti kysymys on vain elokuvateollisuuden ja kaupallisen viihdekirjallisuuden yhteydestä, jonka takia liian moni uutuuskirja vaikuttaa suoraan elokuvan tai televisiosarjan käsikirjoitukselta. Sillä vaikka best seller -kirjakin voi englanninkielisellä kielialueella tuottaa hyvin myös kirjailijalle, elokuvaoikeuksien myynti isolle yhtiölle on tietysti se lottovoitto, jota jokainen viihdekirjailija ainakin Yhdysvalloissa tavoittelee.

Itse aion kyllä edelleen pysytellä siinä tieteiskirjallisuuden haarassa, jota luonnehtii omaperäinen keksintä, fysiikan perusehtojen ymmärrys ja joutavanpäiväisen fantasian poissaolo. Eihän sellaista juuri enää suomenneta, mutta uskoakseni genre on kuitenkin edelleen hengissä, vaikka esimerkiksi Hannu Rajaniemi ja Vernor Vinge näyttävät valitettavasti lopettaneen kirjoittamisen, eikä jälkimmäisen 2000-luvun paria kirjaa ole edes suomennettu. Tiedän, että kotimaista tieteistyyppistä kirjallisuutta ilmestyy, mutta en ole siitä löytänyt oikein Rajaniemen veroista älyn loistetta. Kaikeksi onneksi niitä klassikoita riittää näkyvissä olevan Maan sivilisaation loppuun asti.