Muinoin ei ollut Venäjää saati Ukrainaa

Historiantutkija Jukka Korpela ei tunteile. Muinais-Venäjän myytti : Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia (Gaudeamus 2023) kuuluu ns. tutkimuskirjallisuuden perinteeseen, vaikka sillä on yhtymäkohtansa myös nykyhetkeen ja keskisessä Itä-Euroopassa jatkuvaan tuhoisaan sotaan – ehkä myös motiivi taustoittaa tätäkin sotaa ja sen syitä. Kun lähteet kertovat vain sotivista, politikoivista ja uskonnolla huseeraavista miehistä, myös Korpela kirjoittaa heistä ja vain heistä. On valtavassa henkilögalleriassa toki naisiakin, mutta vain valtapoliittisella perusteella vaimoksi valittuina etuniminä. Useimmista ei tiedetä edes nimeä, ruhtinaan vaimojen lukumäärästä tai kohtaloista puhumattakaan. Katariina II eli Jekaterina II Velikaja (alkujaan Sophie Auguste Friederike von Anhalt-Zerbst) ei kuulu tähän joukkoon, koska hänen aikana ei mahdu Korpelan kattaman ajanjakson sisälle.

Kirjaa lukee vaihtelevin tuntemuksin. Korpelan lukeneisuus, kyky tutkijan neutraaliin katseeseen ja terveeseen lähdekritiikkiin ovat kiistattomia ja tuottavat lukijalle tyydyttävän tunteen siitä, ettei ole lukemassa propagandaa tämän tai tuon fantasian puolesta. Toisaalta on yhtä totta, että Korpelan kertoma tarina vallan ja omaisuuksien riivaamien miesten loputtomasta keskinäisestä taistelusta ja juonittelusta on sekä masentava että varsin tylsä ja luettelomainen. Kun lukijalla ei ole Korpelan tietotaustaa, vuosisadat ja miehet sekoittuvat puuroksi, jonka yksityiskohtia on työlästä hahmottaa. Tilannetta ei helpota se, että Korpelan tarinan tuhat vuotta sujuvat pääosin nykyihmiselle täysin oudon kartan, kansainvälisen politiikan ja uskonnollisten käsitysten maailmassa. En laske näitä ongelmia mitenkään Korpelan viaksi, mutta totean ääneen niille, jotka kirjaa eivät vielä ole lukeneet.

Eräs Korpelan keskeisiä havaintoja on, että vaikka ihmisluonto ei näytä muuttuneen millään tavalla, monille meidän itsestään selvinä pitämistä käsitteistä ei ollut muinaisina vuosisatoina minkäänlaisia vastineita. Ei ollut valtioita, kansakuntia, ei kirjoitettuja lakijärjestelmiä, ei edes ajatusta ihmisten tasa-arvosta. Korpela varoittaa jatkuvasti modernin maailman projisoinnista tuhannen vuoden päähän, siinä ei ole mitään mieltä tai selitysvoimaa. On myös varottava liioittelemasta tuntemiemme kirjallisten ja vastaavien dokumenttien todistusarvoa. Merkittävä osa vanhoista kronikoista ja vastaavista myöhempien aikojen kootuista kertomuksista on kokonaan tai osittain sepitettyjä. Todennäköisempää on, että säilynyt asiakirja on joko jotain vallassa ollutta ruhtinasta ylistävää tai parjaavaa propagandaa. Uskonnolliset tekstit ovat tässä suhteessa aivan omaa luokkaansa. Usein tuntuu, että totuus palaa tulessa paljon hanakammin kuin propaganda.

* * *

Tiedämme varsin vähän tavallisten ihmisten arjesta, mutta valtataisteluita on kuvattu niin monissa dokumenteissa, että jokseenkin uskottavien rekonstruointien laatiminen on mahdollista. Tältä pohjalta voidaan myös esittää arvioita ja yleistyksiä siitä maailmasta, josta tiedämme vähän mutta väitämme paljon. Korpelan yleinen näkemys tuntuu olevan, ettei oikein mikään ole ollut ihan sitä, millaiseksi myöhempien vuosisatojen propagandistit ovat asiat halunneet kuvata. Kun kiistellään vallasta, omaisuudesta ja "oikeasta" uskonnosta, mikään valhe, liioittelu tai vähättely ei ole puuttunut jälkipolvien arsenaalista. Korpelan tarinan ytimessä on kuvaus siitä, miten mielikuva "Venäjästä" on muotoutunut määrätietoisen, mutta erittäin hitaan, monimutkaisen ja vuosisataisen toiminnan tuloksena siten, että valmista alkoi olla vasta Pietari I Suuren (Pjotr I Veliki, arkisemmin Pjotr Aleksejevitš Romanov) aikana 1700-luvun alkupuolella.

Meidän on vaikea hahmottaa, miten monista etnisistä, kulttuurisista ja uskonnollisista aineksista "Venäjän" ja Venäjän historia todellisuudessa koostuu. Jukka Korpela ei asialla suuremmin ilkamoi, mutta rivien välistä on helppo lukea, että jokseenkin kaikki "jumalainen, mahtava ja vääjäämätön" on silkan fantasian, myytinrakentamisen ja mielikuvituksellisen juonittelun tulosta. Tärkein vaikuttava ulkopuolinen tekijä on ollut sattuma. Katseet ja kiinnostus ovat kohdistuneet milloin länteen, milloin itään, milloin etelään. Historian lottokoneessa ovat pyörineet viikingit, tataarit, mongolit, kasakat, Bysantti, Liettua, Puola, Kiova ja Moskova. Kaikki se, minkä kansallisromanttisesti virittyneet sankaritarinat kertovat, on ollut seurausta lukemattomista sattumanvaraisista tekijöistä, joita kukaan ei ole hallinnut tai edes hahmottanut.

Yleinen historian kaoottisuus ei poista sitä tosiasiaa, että näyttämöillä on ollut kaikenlaisia ihmisiä ja luonteita. On ollut taitavia ja älykkäitä johtajia ja sotapäälliköitä, mutta myös täydellisiä tomppeleita ja nopeasti henkensä menettäneitä sähläreitä. Jos on onnistunut pysymään maallisessa tai hengellisessä valta-asemassa vuosikymmenen tai kaksikin, ei ole voinut olla taitamaton hölmö. Uskonnollisesti ahdasmielisiä kiihkoilijoita on riittänyt jokaiselle vuosisadalle ja seudulle, mutta toisaalta uskonnot ovat eläneet myös sopuisasti rinnakkain ja kun vallankäytön kannalta mielekäs avioliitto on edellyttänyt uskonnon vaihtamista, se ei ole useinkaan ollut mikään ongelma. Uskonnoilla on ollut Korpelankin tarinan mukaan valtapelureille lähinnä päällystakin rooli.

* * *

Kautta kirjan Korpela kirjoittaa "Ukraina" korostaakseen sitä, että tämän nimisen valtion tai kansan idea on varsin tuore, eikä mitään "Ukrainan tuhatvuotista historiaa" ole olemassa edes sen vertaa kuin Venäjän. Historia tuntee kyllä käsitteen "Kiovan Rus", jolla oli merkitystä Venäjän synnyssä. Jos joku etsii Muinais-Venäjän myytistä todisteita Krimin alueen kuulumisesta Ukrainaan tai ylipäätään Ukrainan erillisyydestä suhteessa Venäjään, luvassa on pettymys toisensa jälkeen. "Ukraina" merkitsee kirjaimellisesti epämääräistä rajaseutua ja nykyisen Ukrainan rajoilla ja sijainnilla ei ole kovinkaan pitkää historiaa. Jukka Korpela pyrkii mitä ilmeisimmin välttämään ajankohtaisia poliittisia kiistaväittämiä, mutta olennaista lienee hänen näkemyksensä, että "Ukraina" on aina ollut ja on edelleen jotain sellaista, joka on määritelty ja määritellään Moskovassa, ei niinkään Kiovassa. Kuvaavaa tälle on, että alueesta käytettiin pitkään nimitystä "Vähä-Venäjä" (Malorossija) ja termi "Ukraina" vakiintui vasta Neuvostoliiton aikana.

Korpelan mukaan on kohtalokas virhe olettaa länsieurooppalaisittain, että Venäjän/Neuvostoliiton näkemys omasta historiallisesta roolistaan olisi jokin Vladimir Putinin kaveriporukan keksimä propagandaväite. Korpelan mukaan kaikki se, mitä Putin esittää Venäjän pyhästä roolista maailmanhistoriassa ja mitä kaikki häntä edeltäneet Venäjän johtajat ovat esittäneet, on venäläisille itselleen totisinta totta, ei propagandaa. Venäjän historiassa Putin ennen vuotta 2014 oli itse asiassa länsimielisimpiä koskaan olemassa olleista venäläisistä ruhtinaista ehkä Pietari Suurta lukuun ottamatta. Kun "länsi" päätti liittää Ukrainan omaan valtapiiriinsä, Putin palasi nopeasti perinteiseen tsaarin rooliin ja historiantulkintaan. Ennen vuotta 2014 oli ehkä historiallinen momentum, joka kuitenkin tuhlattiin, luultavasti transatlanttisen sivistymättömän typeryyden ansiosta.

Moni on ihmetellyt huuli pyöreänä Putinin ja ortodoksisen kirkon johtajan Kirillin läheistä suhdetta. Kun on lukenut Jukka Korpelan kirjan, ei tarvitse enää ihmetellä. Mennyt aika ei määrää tulevaisuutta, mutta kyllä se selityksiä monille ilmiöille tarjoaa. Muinais-Venäjän myytti on hyvä tietokirja, koska se tarjoaa aineksia ymmärrykselle ja uusille oivalluksille. Oli lukija asettunut mille kannalle hyvänsä suhteessa käynnissä olevaan sotaan, Jukka Korpela tarjoaa taustaksi monipuolista aineistoa, joka pakottaa ajattelemaan monet vakiintuneet ajatuspinttymät uusiksi. Itselleni oli uutta mm. se, kuinka ortodoksit ovat historiallisesti suhtautuneet torjuvasti islamiin ja juutalaisuuteen tekemättä niiden välillä suurempaa eroa. Nato-suomalaisia voi rauhoittaa Korpelan toteamus, ettei Suomi kuulu Venäjän kansallisessa kertomuksessa Venäjään, eikä se siten pyri "palauttamaan Suomea yhteyteensä", kuten Ukrainan kohdalla on tapahtunut ja tapahtuu.