Vain rahaa

Lankesin pari päivää sitten verkkovarkaiden huijaukseen, johon ei liittynyt rahatonna vieraalle lentokentälle jääneitä neitokaisia tai peniksenpidennystarjouksia, vaan tapahtui proosallisesti useimpien suomalaisten tunteman Tori.fi:n suosiota ja ympäristöä hyödyntäen. Tarkoitukseni ei ole tässä kuitenkaan kauhistella tai kerjätä sääliä ja myötäelämistä, vaikka verkkorikollisuuden muodoistakin voisi hyvin blogitekstin kokemukseni perusteella kirjoittaa. Sen sijaan haluan kertoa tai kuvata prosessia päässäni eli matkaa suuresta harmituksesta valaistumiseen ja mielenrauhaan.

Tietenkin kiehuin aluksi kiukusta. Kiukutti oman tarkkaavaisuuden herpaantuminen (siihen liittyi kiirettä ja toisaalta hienoista euforiaa sen johdosta, että hankalaksi myyntikohteeksi arvelemani tavara eli hirveä kasa Aku Ankan taskareita meni salamannopeasti kaupaksi – tai siis ehdin luulla niin käyneen) ja kiukutti verkkohuijareiden taitavuus, häikäilemättömyys ja armottomuus. Ihmisen on aina vaikea myöntää ainakin itselleen mokanneensa, ja siitähän näissäkin on aina kysymys. Epäonnistumiseen johti rikollisten oveluus, mutta joku toinen olisi älynnyt painaa jarrua ajoissa. Minä en, vaikka jälkeenpäin ja kaikessa rauhassa asiaa tarkastellessa oli helppo havaita ne hetket, jolloin hälytyskellon kilkatuksen olisi pitänyt kuulua.

Myös se kiukutti alusta lähtien, että tiesin joutuvani rahallisen menetyksen takia hoitamaan aivan ylimääräistä paperisotaa (rikosilmoitus, korttireklamaatio, uusien verkkopankkitunnusten hakeminen henkilökohtaisesti pankin konttorista, joka on erittäin nopeasti katoamassa oleva suomalainen instituutio) ja jo se yksinään riittäisi synkentämään kenen tahansa mielen. Jos jotain positiivista haluaa tästä prosessista kuitenkin nostaa esiin, se oli Osuuspankin Mikonkadun sokkelokonttorin turvamiehen työtä eläkesivuhommana hoitava entinen upseeri. Hän oli ottanut roolikseen auttaa jokaista konttoriin vastoin tahtoaan joutunutta ihmisparkaa ja teki sen erittäin sympaattisella ja empaattisella tavalla. Enpä ole koskaan aikaisemmin nähnyt pankin asiakkaiden vilkuttavan iloisesti turvamiehelle pois lähtiessään. Täydellinen rekrytointi!

* * *

Mutta se rahattomuus. Pankki kuoletti omatoimisesti korttini, kun kolmesta isosta summasta viimeistä yritettiin viedä läpi (miksi vasta kolmannen kohdalle, se ei ole tämän pohdinnan aiheena). Sen seurauksena en tiennyt, paljonko tililtäni oli viety, enkä voinut tietenkään nostaa rahaa "seinästä". Suurten ikäluokkien edustajana minulla on aina jonkin verran käteistä lompakossani, joten en ollut aivan pennitön kulkija. Arvelin kuitenkin olevan järkevää hankkia hiukan enemmänkin käteistä, mikä pian osoittautui hyvin ennakoiduksi. Ajoin kotimatkalla Triplaan, jonka alimmassa kerroksessa (jonne EI pääse yhdellä hissillä) on kätevästi vierekkäin kilpailevia kauppaketjuja, apteekki, vessa ja postilaatikko (on muutakin, mutta tässä tärkeimmät). Ajattelin käväistä apteekissa ja sen jälkeen mennä nostamaan avoinna olevasta S-pankin konttorista hiukan käteistä, koska minulla on bonustili ja siellä joku satanen.

Apteekissa ehdin jo unohtaa olevani muutaman taskussa olevan kympin varassa. Koska apteekista on aina vaikea selvitä alle parin kympin maksuvelvollisuudella, jouduin nolona poistamaan ostoksista yhden tuotteen, että se 20 euron setelini riitti. Ehkä kassaneidin silmissä vilahti pieni säälikin, mutta mitäs tuosta, siitä vaan nostamaan vähän käteistä. Paitsi että ensin piti jonottaa 20 minuuttia (jonka aikana ehdin kuulla Prisman kassaneideiltä että ei, minun siruttomalla bonuskortillani ei tosiaankaan voi nostaa käteistä) ja sen jälkeen kuulla pahoittelevalta S-pankin virkailijalta, että käteistä voi nostaa vain ennen klo 12:sta. Kun ihmettelin ääneen, missä välissä työssä käyvät ehtisivät tarpeen ilmetessä käteistä S-pankista nostamaan, virkailija nyökkäili myötätuntoisesti päällään. Ehkä joku muukin oli asiasta maininnut.

Ilmeisesti olin kuitenkin niin säälittävän ja avuttoman vanhuksen oloinen, enkä yhtään kiukkuinen ja pahansuinen, jollainen tuo vanhus myös voisi olla, että virkailijan ehdoton kielto suli jos nyt tämän kerran teen poikkeuksen -poikkeukseksi ja hän kävi hakemassa jostain salaisesta paikasta kolme 50 euron seteliä, jotka latoi eteeni samaan verkkaiseen tyyliin, jolla valuuttakauppiaat asioivat, ettei onneton turisti luule, että häntä huijataan silmää nopeammalla silmänkääntötempulla. Olin niin ilahtunut S-ketjun bonusten solahtamisesta lompakkoni tyhjänä ammottaneeseen setelivakoon, että marssin saman tien rahan paljouden huumaamana Prismaan niitä tuhlaamaan. En ollutkaan enää rutiköyhä, vaikka edelleen pankkikortiton.

* * *

Mutta paras oli vielä edessä. Olin jo edellisenä iltana antanut synkkien ajatusten risteillä mielessäni, vaikka se ei ehkä näkynyt ulospäin. En hikoillut stressin takia, päätä ei jomottanut enkä tuntenut vähäistäkään murhanhimoa sen paremmin itseäni kuin rahani vieneitä varkaita kohtaan. Mutta en voi kiistää, että vatvoin tekemisiäni ja typeryyttäni samalla kun yritin rationaalisesti rakentaa huijauskuvion osasia toimivaksi koneeksi (tajusin, että nämä huijarit tuntevat ihmisen ajattelutapoja pelottavan hyvin). Sitäkin tietenkin murehdin, että olin menettänyt isohkon rahasumman, joka oli ollut tilillä ns. yllättäviä (ja kalliita) tilanteita varten.

Triplasta palattuani tajusin mieleni muuttuneen. Kukaan ei loukkaantunut tai kuollut, yksi eläkeläinen vain menetti pankkitilillään olevan puskurisumman verran rahaa ja maksoi jonkun taitavan huijarin kuukausi- tai viikkopalkan. Se oli ollut ja oli edelleenkin vain rahaa, johon en olisi muutenkaan koskenut (koska se oli sitä yllättävän kallista tilannetta varten olemassa, ei kevytmieliseen ostostuhlailuun, joka ei ole minun kakkupalojani). Istuin rauhallisesti alas ja tajusin, etten ollut enää vähääkään stressaantunut koko asiasta. Itseäni jotenkin tuntevana oli hieman hämmästynyt, että mitenkäs tässä nyt kävi, olenhan varsin kovaäänisesti äkäinen, jos vaikkapa paidanhiha tarttuu ovenkahvaan ja repii kangasta (lähiomaiset voivat tarvittaessa todistaa).

Totesin vain hiukan sarkastisesti itselleni, että olet vanhus nyt kokenut valaistumisen. Raha ei ole ennenkään määrännyt elämäni tärkeitä ratkaisuja (eikä juuri pienempiäkään), vaikka tiedän, että kapitalistisessa talousjärjestelmässä ei rahatta voi oikein elää ja vaikka olen aina pitänyt siitä tuntemuksesta, että tilillä on vähän enemmän rahaa kuin joka tapauksessa kuukaudessa menee. Valaistumisen ydin oli sen tajuamisessa, että vähän isompikin summa rahaa voi silti olla "vain rahaa", toisin sanoen hyvin vähän merkittävä asia ihmisen elämässä. "Vain rahaa" kuulostaa äkkiseltään sellaisen sanomalta, jolla rahaa on niin paljon, ettei sen riittävyyttä tarvitse koskaan murehtia. Mutta ei se ole. Kaikki välttämättömien elinkustannusten yli menevä raha on viime kädessä "vain rahaa". Oikeasti tärkeiden asioiden rinnalla tällainen raha on pelkästään yliarvostettu, vaikka erittäin laadukkaalle paperille painettu vaihdon väline.

 

 

Kuva on otettu elokuussa 2022 Gotlannissa Irevikin upealla rannalla.