Porola, Halla-aho ja Greta T

Elokapinan kolmas kesäkuinen aktio oli näyttävä tapahtuma, joka alkoi eduskuntatalolta ja päättyi Forum edustan risteykseen, koska poliisi ei sallinut marssia Kaisaniemenkadun risteykseen. PR-syistä poliisin tiedottajaa on ilmeisesti käsketty sanomaan, että mielenosoittajat eivät toimineet sovitulla tavalla. En tiedä, käydäänkö missään muussa EU-maassa tällaista PR-taistelua, joka poliisi teeskentelee "yllättyneensä" siitä, että suunnitelmat muuttuvat poliisin omien toimien seurauksena. Yhtä naurettavaa teatteria on poliisin puolelta esittää, että he ovat huolissaan ajoväylälle istuvien elokapinallisten terveydestä ja turvallisuudesta. Jos joku yksilönä näin ajattelisikin, poliisi väkivaltayksikkönä tietenkin ymmärtää, että kun kadulla istuu iso joukko ihmisiä, mikään ajoneuvo ei rymistele heidän päälleen muuten kuin tahallaan.

Myönnän provosoituvani osittain siksi, että poliisin puolelta tapahtumia kuvailee Ylelle Helsingin poliisilaitoksen ylikomisario Heikki Porola, jonka takia minua on luultu aina silloin tällöin poliisiksi. Enemmän harmittaa kuitenkin se, että poliisi turvautuu mielenosoittajien syyllistämiseen: "Kyllä se aina yllättää, kun poiketaan sovitusta asiasta. Isossa osassa Elokapinan mielenosoituksia mennään juuri niin kuin on sovittu. Nyt ei menty." (Heikki Porola Ylen haastattelu 26.6.2024) Elokapinan oman tiedotteen mukaan alkuperäisestä suunnitelmasta jouduttiin poikkeamaan, koska poliisi ei päästänyt noin 1500 hengen kulkuetta etenemään suunniteltuun mielenosoituspaikkaan Kaisaniemessä. Jostain syystä luotan tässä asiassa enemmän Elokapinan kuin poliisin tiedottajaan. 

Poliisi ei ole voinut kiistää sitä, että Elokapinan kaikki toimet ovat täysin väkivallattomia ja jo etukäteen on ilmoitettu, että tarkoitus on aiheuttaa haittaa liikenteelle, jotta viesti – päättäjien on tehtävä nopeasti jotain pelkän puhumisen sijasta – saadaan kuuluville. Poliisin toiminta on ollut myös pääosin korostuneen maltillista (en tiedä, oliko Kaisaniemessä ennen juhannusta tapahtunut mielenosoittajan väkivaltainen tuuppiminen tutkittu ja yhden turhautuneen poliisin lieväksi liioitteluksi tulkittu), enkä itse ole havainnut asiatonta rauhallisten mielenosoittajien väkivaltaista kohtelua. Vaikeampi asia poliisille on organisaationa sietää sitä, että mielen osoittaminen on Suomessa ainakin vielä perustuslain takaama oikeus, eikä missään on säädetty, ettei mielenosoitus saa aiheuttaa häiriötä. Kun me Elokapinassa häiritsemme muutaman tunnin ajan autoliikennettä, käytämme perustuslain tarjoamaa oikeutta yrittää saada viesti kuurojen päättäjien tietoon. Ainakin toistaiseksi poliisi näyttää tyytyneen tämän passiiviseen myöntämiseen, kun kiinniotot ovat liittyneet vain poistumiskieltoa vastaan toimineisiin, ei meihin tukimielenosoittajiin.

* * *

Tiistaisessa mielenosoituksessa eduskuntatalon edustalla oli päätähtenä ruotsalainen ilmasto- ja ihmisoikeusaktivisti Greta Thunberg, joka ennen puheenvuoroaan kuljeskeli rauhallisesti muiden mielenosoittajien joukossa ilman turvamiestä. Hänet kyllä ympäröitiin jatkuvasti haastatteluin ja kameroin, koska hän oli Elokapinassa julkkis, toisin kuin me kaikki muut. Minusta oli hieno ele, että Thunberg puhui kaikille, mutta oli muuten yksi isossa joukossa ilman vähäisintäkään diivan tai julkkiksen elettä. Kuitenkin hänen läsnäolonsa ja läheisyytensä antoi selvästi koko porukalle lisää intoa, jos se nyt ylipäätään on mahdollista näin hyvin motivoituneessa joukossa, Paikallahan oltiin itse asian, ei vain Greta Thunbergin takia.

Kun oltiin eduskunnan rappusilla ja kaikki Elokapinan viestit ja vaatimukset on tarkoitettu suomalaisille poliittisille päättäjille, odotettiin tietenkin mielenkiinnolla, ketkä vaivautuvat mukaan Elokapinan viestiä tukemaan. Bongasin itse muutamia Vihreiden kansanedustajia, kuten saattoi etukäteen olettaakin. Tunnen niin huonosti nykyisiä kansanedustajia ulkonäöltä, että joku saattoi jäädä huomaamatta. Ei kuitenkaan eduskunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho, joka ei tietenkään tullut mielenosoittajien tueksi, vaan seisoi tunnin ajan turvallisen matkan päässä perusasennossa, kädet tiukasti rinnalla, mustat lasit silmillä (aurinko oli jo turvallisesti talon takana) ja näennäisesti reagoimatta kuin presidentin turvamies jossain isommassa maassa. Yksi fani kävi otattamassa selfien ja Halla-aho käänsi faninsa niin, että kuvaan tuli myös mielenosoittajia. 

Ylelle antamassaan auliissa haastattelussa Halla-aho teki selväksi, ettei häneltä heru Elokapinalle ja sen vaatimuksille minkäänlaista ymmärrystä saati tukea. Hänen mielestään  "ilmastoliikkeelle on käynyt niin, että äärivasemmistolainen aines on kaapannut sen omiin tarkoitusperiinsä." ja "Täällä kannatetaan kaikenlaista vasemmistolaista hörhöilyä, avoimia rajoja ja kapitalismin vastustamista, jolla ei ole kovin paljon tekemistä itse ilmastokysymyksen kanssa." Mekaanisen nuken lailla Halla-aho tietenkin tuomitsi Elokapinan toimintatavan eikä uskonut sillä olevan toivottua vaikutusta. Halla-aho olisi voinut toimia toisinkin: luvata eduskunnan tai hallituksen toteuttavan jonkin konkreettisen ilmastokatastrofia hidastavan tai estävän toimin, mutta tietenkään hän ei puhunut mitään sellaista, vaikka hänelle tarjottiin tilaisuus kertoa tällaisesta ilouutisesta valtakunnallisissa uutisissa.

* * *

Voimme naureskella päitä puistellen jonkun Halla-ahon kommenttien ennalta-arvattavuutta ja sitä, kuinka hän ilman pienintäkään yritystä todistaa väitettään julisti ilmastoliikkeen joutuneen "äärivasemmiston" kaappaamiseksi. Väite on mielenkiintoinen, koska itse en ole huomannut Elokapinan toiminnassa vähäisintäkään puoluepoliittisesti virittynyttä piirrettä. Mutta ilmeisesti on niin, että mikä tahansa toiminta yhteisen hyvän puolesta on oikeistolle nykyään "kommunismia", vaikka SKP kerää äänestyksissä vain rippeitä. "Kommunismi" on tämän hetken termi mille tahansa asialle, jota oikeisto ei halua toteuttaa tai minkä toteuttamisen oikeisto haluaa estää. Halla-aho yritti perinteiseen tapaan väittää, että "kaikki ovat varmasti samaa mieltä ympäristönsuojelun ja ilmastotyön tärkeydestä". Se on törkeää valhetta ja Halla-aho tietää sen itsekin. Hänen oma puolueensa on vastustanut kaikkia toimia ilmastotuhon estämiseksi ja ympäristön suojelemiseksi.

Elokapina on syntynyt, koska parlamentaarinen vaikuttaminen on kadonnut keinovalikoimasta. Äärioikeistoa mielistelevä oikeistohallitus ei pelkästään jätä sanojen helinääkin toteuttamatta, vaan tukee aktiivisesti ilmaston tuhoa kiihdyttävää toimintaa miljardeilla. Orpon ja Purran kauhukabinetti ei tee yhdessä opposition kanssa kaikkeaan, että Suomi kykenisi edes saavuttamaan kauas asetettuja päästörajoja. Sen sijaan hallitus tekee toistuvasti ratkaisuja, joiden takia katastrofi lähenee entistäkin nopeammin. Parlamentaarinen vaikuttaminen ei ole tänä päivänä mahdollista, koska meillä on hallitus, joka ei tee yhteistyötä, vaan komentelee, rankaisee ja vihaa. Hallitusvaltaan päästetty persujoukko on jo muuttanut keskusteluilmapiiriä sellaiseksi, että ilmastotoimet ovat "liian kalliita" ja aivan liikaa "kommunismia". Tärkeämpää on saada halpaa pensaa, jotta yksityisautoilu voi jatkaa hiilidioksidipäästöjen lisäämistä.

Onko Halla-ahon setämäisen ylimielinen suhtautuminen Elokapinaan ja sen vaatimuksiin typeryyttä vai tarkoin harkittua totuuden kieltämistä? Vahvasti tuntuu siltä, että ideologinen kiihkomieli on synnyttänyt Suomessa tilanteen, jossa päättäjät eivät kuuntele asiantuntijoita, eivät piittaa tosiasioista eivätkä missään tapauksessa pyri konsensukseen edes olemassaoloa uhkaavien katastrofien kysymyksessä. Siksi joltain Halla-ahon kaltaiselta nukkemestarilta ei tulla koskaan kuulemaan aidosti huolestunutta puhetta Suomen tai maailman ilmaston tilasta ja pelottavasta tulevaisuudesta. Sen korvaa jäkätys jostain "väestönvaihdosta" valtiossa, joka tulee olemaan juuri niitä alueita, jonne miljoonat ihmiset tulevat pakenemaan oman maansa sietämättömiä ilmasto-olosuhteita. Toivottavasti eduskunnan pj Halla-aho on tulevaisuudessa kädet puuskassa ottamatta vastaan tulijoita millä tahansa Suomen rajalla.

Kaikki kuvat (c) 2024 Heikki Poroila

Siivekkäitä Lapinlahdesta

Vaikka yhtyeen Lapinlahden Linnut muodostaneet miehet eivät ole kovinkaan paljon itseäni nuorempia (Matti Jaaranen bändin vanhimpana syntyi 1951), en koe kuuluvani samaan ikäluokkaan. En myöskään pidä selviönä, että ilahduin nuorena musiikkikirjastonhoitajana yhtyeen ensimmäisen albumin ilmestyttyä. Niin kuitenkin kävi ja fanitukseen yhtyivät myöhemmin myös tyttäret (s. 1976 ja 1979), vaikka eivät televisiossa esitetyn sarjan Seitsemän kuolemansyntiä (1988, DVD 2006) huumorin ensisijaiseen kohderyhmään vielä kuuluneetkaan. Olin tyytyväinen 1990-luvun alkuun asti, mutta albumi Köyhän taivas (1994) jäi viimeiseksi, jota kuuntelen kokonaisuudessaan, sen jälkeen vain valikoiden. Olin yhtyeen tuotannosta niin ilahtunut, että ehdotin keväällä 1994 – aktiivisena musiikkikirjastojen julkaisusarjan toimittajana – nuottikokoelman Lintujen laulukirja kokoamista ja julkaisemista. Yhtyeen keskeinen säveltäjä Pekka Hedkrok innostuikin asiasta ja ehdimme vaihtaa jo nuottisivujen mallikappaleita ja muita ideoita. Valitettavasti kiinnostus Lappareiden puolella sitten lopahti (en koskaan kuullut, johtuiko se yksinkertaisesti ajan tai tarmon puutteesta), mikä oli ja on edelleen harmillista. Yhtyeen tuotannosta on vuoteen 2024 mennessä julkaistu nuottimuodossa vain kaksi Ari Kettusen sävellystä kokoelmassa Baarikärpästen laulukirja (2016).

Edellinen henkilökohtaisena johdatuksena seuraavaan arvioon Timo Rossin kokoamasta kirjasta Lapinlahden Linnut : Miksei asioista puhuta (Docendo 2023). Kirjoitan harkiten "kokoamasta", sillä kirja perustuu hyvin suuressa määrin autenttisiin asianosaisten ja tärkeiden sivuosien esittäjien lausumiin yhtyeestä, sen teksteistä, musiikista ja varsinkin lappareista itsestään. Tämä ei ole ollenkaan moite, päinvastoin. Kun liki kaikki tarinan keskeisen toimijat ovat vuorollaan äänessä, Lappareiden uhkea ja samalla uskomattoman risainen maailma avautuu sekä uskottavana että autenttisen tuntuisena. Lukija ei voi tietää, onko Rossi valikoinut sitaatteja niin, että kokonaiskuva on jonkin näkemyksen mukainen, mutta itse en pidä tätä ongelmana. Käytännössä kaikki päähenkilöt valotetaan niin perusteellisen armottomasti, ettei kenestäkään pääse syntymään valheellista kiiltokuvaa.

Kirjaa on mukava lukea, jos on seurannut Lappareiden vaiheita alusta alkaen eli on jollain tavalla elänyt läpi samat aikakauden kuin yhtyekin, jonka tekstit ovat paikoin hyvin ajattomia, paikoin niin aikaansa sidottuja, etteivät ehkä jälkiviisaille avaudu oikein. Rossi on nähdäkseni kaivellut kaikkia olennaisia tiedonlähteitä, joskin näkökulma painottuu selkeästi yhtyeen jäsenten tuntemuksiin eikä kirjoittaja ole halunnut ryhtyä analysoimaan yhtyeen ratkaisuja ulkopuolisena, täysin neutraalina historiantutkijana. Esimerkiksi kysymys siitä, toimiko yhtyeen keskeisenä motiivina raha, viina, julkisuudenkipeys vai nämä kaikki yhdessä, jää värikkäiden ja itsekriittistenkin tunnustusten varaan. Myös yhtyeen "miehisyys" tai mieskeskeisyys jää problematisoimatta, eikä esimerkiksi kirjan heteronormatiivisia tehdasasetuksia avata lainkaan. Naiset ovat kirjassa vain laulutekstien kohteita, muuten heillä ei näytä olevan yhtyeen tai sen jäsenten maailmassa mitään roolia. Edes käväisy feministisen tarkastelijan puheilla olisi ollut mielenkiintoinen lisä.

* * *

Rossi on varustanut kirjansa bibliografialla ja yksinkertaisella disko- ja videografialla. Suhteellisen vähällä lisävaivalla olisi syntynyt myös täysiverinen diskografia, josta löytyvät julkaisukoodit, esiintyvien muusikoiden nimet, kunkin laulun säveltäjät, sanoittajat ja sovittajat sekä laulun pääsolisti, kun sellainen on (ja Lapinlahden Linnuilla yleensä on, eikä laulusolistin valinta ole toisarvoinen seikka). Olisin itse tehnyt sen edellä kuvatun haaveeksi haihtuneen nuottijulkaisun liitteeksi, mutta nyt sellaista ei ole tarjolla. Olisi ollut myös hieno palvelus listata DVD-julkaisuiden sisältö (televisio-ohjelmien sketsejä myöten) näkyviin. Nämä ovat harmillisia puutteita, mutta suorastaan käsittämätöntä on, ettei Docendo, WSOY:n omistama vakavarainen kustantamo, ole vaivautunut liittämään kirjaan henkilöhakemistoa. Juuri tällaisessa kirjassa, jossa nimeen yhdistetyt autenttiset lausumat ovat keskeisessä osassa, olisi täysin välttämätöntä tarjota huolella tehty henkilöhakemisto, jonka avulla voi tarkistaa, ketkä kirjassa ovat mukana ja ketkä eniten äänessä. Syytän asiasta kustantajaa, sillä sen velvollisuus on painostaa tekijä hakemiston tekoon, ellei tämä ole asiaa itse oivaltanut. Onneksi oikoluku on tehty tai Rossi on itse huolellinen kirjoittaja.

Timo Rossi on päättänyt kirjoittaa ja julkaista silottelemattoman ja siksi ajoittain suorastaan masentavan rehellisen bändihistoriikin. Lapinlahden Linnut oli toisaalta perinteinen äijäyhtye, jota yhdisti pakonomainen kännääminen ja karski vittuilukulttuuri, toisaalta aivan liian monen isoegoisen persoonan kaikukammio ja taistelutanner. Pelkästään levyjen ja televisiosarjojen kautta yhtyettä seuranneelle ei ehkä tullut mieleenkään, että yhtyeellä oli useamman kiistattoman alkoholistin lisäksi vakavia vaikeuksia pitää keskinäinen nälviminen ja piruilu kohtuuden rajoissa. Kirjassa esiintyy sana "koulukiusaaminen" ja sellaisesta mentaliteetista kirja myös antaa lukuisia esimerkkejä. On myönnettävä, että tämä yhtyeen historian surullinen puoli tuli itsellenikin jossain määrin yllätyksenä. Myös keskeisten luovien tekijöiden tolkuton alkoholin kanssa riehuminen, joka johti myös erottamisiin, on masentavaa luettavaa, vaikka se ei kaikeksi onneksi levyillä kuulu. Tai kuuluu kyllä sanoituksissa, mutta sen tulkitsi aikoinaan ostava ja kuunteleva yleisö harkituksi aiheenvalinnaksi.

Lapinlahden Linnut oli kriitikoille hankala yhtye, koska se koostui suurelta osalta miehistä, jotka eivät osanneet laulaa tai soittaa. Rossi ei ole tätä sinänsä herkullista aihetta suuremmin eritellyt, mikä on sääli. Itse sanoisin, että useimmilla kirjassa "eturiviksi" kutsutuilla oli selkeä intohimo päästä esiintymään ja esittämään tekstejään laulu- tai soittotaidosta riippumatta (poikkeuksena ehkä Matti Jaaranen, jonka jalat pysyivät keskimääräistä paremmin maan pinnalla vuosikymmenestä toiseen). Ammattinäyttelijöiltä eli Markku Toikalta ja Mikko Kiviseltä ei puhdasta laulua ehkä odotettukaan ja jälkimmäisen ukulelea pidettiin vitsinä, vaikka Kivinen soittaa sitä ihan kelvollisesti, vaikka ei osaa tai halua laulaa puhtaasti. Yhtyeen henkinen isä tai piiskuri (muodollisesti yhtye oli aina demokraattinen kollektiivi) Timo Eränkö tarvitsi teksteilleen säveltäjiä, soittajia ja laulajia, mikä ei ehkä missään muussa yhtyeessä olisi onnistunut. Muistan itse ajatelleeni debyyttilevyn jälkeen, että yhtyeessä osaa oikeasti laulaa vain Tapio Liinoja ja Heikki "Hiski" Salomaa ehkä myös omassa genressään. Se oli ehkä liioittelua, mutta edelleenkin väitän, ettei kovinkaan paljon. Asialla ei kuitenkaan ollut merkitystä, siltä Lapinlahden Linnut sai alusta lähtien "huumoriyhtyeen" leiman.

* * *

Muistan, että yhtyeen ensimmäisten albumeiden ilmestyttyä jouduimme kirjastoissa pohtimaan, mihin musiikilliseen genreen Lapinlahden Linnut sijoitetaan. Jouduin muistaakseni näkemään aika paljon vaivaa saadakseni Lapparit sijoitetuksi rock-musiikin ilmiöksi. Opposition mielestä yhtye esitti "viihdemusiikkia", koska se oli "huumoriyhtye", jollaisille ei luokituskaavassa ole paikkaa. Onkin hauska lukea Rossin kirjasta, että yhtye itse katsoi soittavansa rockia, vaikka tekstit saattoivat olla milloin mitäkin. Valitettavasti Rossi ei ole tätä "huumoriyhtyeen" konseptiakaan syvällisemmin pohtinut, vaikka aihetta olisi. Itse olen sillä kannalla, että huumori on päällimmäisenä varsin harvoissa, vaikkakin suosituissa lauluissa. Useimmiten musiikki on melankolista tai vielä suoremmin alakuloista ja pessimististä rakkauden kaipuussa riutuvan heteromiehen valitusta.

Siinä missä yhtyeen lyriikka kumpusi koko eturivin aivolohkoista, musiikki oli aluksi Ari Kettusen ja jo toiselta levyltä lähtien käytännössä kokonaan Pekka Hedkrokin runsaana pulpunneen progemielen tulosta. Muistan aikoinaan ihmetelleeni, miten saumattomasti yhtye siirtyi Kettusen musiikillisesta maailmasta Hedkrokin maailmaan ilman että kuulija huomasi minkäänlaista isoa tyylimuutosta. Rossi antaa hyvän selityksen eli säveltäjät toimivat yhtyeessä melko pitkään yhdessä, toinen pianistina, toinen syntikkavelhona. Kun Kettunen tunsi antaneensa Lappareille kaikkensa, progetaustainen Hedkrok jatkoi siitä saumattomasti eteenpäin. Itse olen vankasti sitä mieltä, että Lapinlahden Linnut olisi jäänyt lyhytaikaiseksi pääkaupunkivitsiksi ilman Kettusen ja Hedkrokin huippulaatuista säveltäjän ja sovittajan työtä.

Rossikin toteaa sen tosiseikan, että Lapinlahden Linnut onnistuivat nousemaan suomalaisen populaarimusiikin ja -kulttuuriin eturiviin ennen muuta kolmen televisiosarjansa ansiosta. Vaikka albumit olivat onnistuneita ja niitä myös myytiin varsin paljon, yleisönsuosio räjähti nousuun vasta television vietyä Lappareiden hämmentävän, usein aika roisin ja anarkistisenkin viestin konkreettisesti kaikkien suomalaisten olohuoneisiin vuosina 1988, 1990 ja 1992. Kun Linnut pölähtivät Ylen prime time -ohjelmaksi, oli takana jo neljä erinomaista albumia, joten tyhjiöstä yhtye ei tullut, mutta epäilemättä silti useimmille television vakiokatsojille yllätyksenä ja ehkä myös juttuna, johon ei ollut heti helppo suhtautua. Yhtye oli  selkeän epäpuoluepoliittinen mutta silti jollain lailla kumouksellinen (erityisesti Timo Erängön kiukkuisten "pienen ihmisen puolella" -tekstien takia). Muistan sellaistakin keskustelua, että onko tällainen rienaus ollenkaan sopivaa koko perheen televisio-ohjelmaa. Ehkä ei aina ollut, mutta hurjaan suosioon se yhtyeen nosti, niin hurjaan, etteivät kaikkien päät sitä oikein kestäneet ja huipultahan pääsee vain alaspäin. 

Lapinlahden Lintujen logolinnun on piirtänyt Matti Jaaranen.

PS. Kun Lapinlahden Linnut lähes alkuperäisessä kokoonpanossaan julkaisivat vuonna 2007 varsin vaisun vastaanoton saaneen come back -albumin Etiäppäin, pidin nimikappaletta parhaiden vuosien veroisena täysosumana, mutta muuten albumilla oli aika vähän kestävää huomiota ansainneita lauluja. Tästä ja kaikesta muusta huolimatta Lapinlahden Linnuilla on pysyvä paikkansa Suomen usein karmivan kasarimaailman ilahduttavana valopilkkuna.

ELOKAPINAA!

Ruotsalainen avaruuskuvastoilla leikkivä elokuvaohjaaja Erik Wernquist toteaa tuoreessa Tähdet ja avaruus -lehden 4/2024 haastattelussa:

"Toivon, että ihmiskunta pysyy järjissään ja elinvoimaisena, jotta pystymme yrittämään. Vähitellen meidän täytyy saada elämää myös muihin maailmoihin tai niiden välille säilyäksemme sivilisaationa. Mikään muu kuin avaruuden asuttaminen ei mielestäni ole hyvä vaihtoehto."

Wernquistin näkemys on tässä edustamassa ajattelua, joka on äärimmäisen kaukana omasta analyysistäni maailman tilasta, tulevaisuudesta ja tämän hetken tehtävistä. En pysty keksimään mitään vaarallisempaa "vaihtoehtoa" kuin yrittää levittää elämää ja ihmisen laji Maan ulkopuolelle sen sijaan, että keskitytään pelastamaan Maa ihmisen toiminnan tuottamalta uhalta. Ensinnäkin se tarkoittaisi voimavarojen siirtämistä Maan nykyisten ongelmien ratkomisesta avaruusteknologiaan, joka suurella todennäköisyydellä ei tule viemään ihmistä edes tämän aurinkokunnan ulkopuolelle. Jo miehitetty lento Marsiin tulee olemaan todella haastavaa, eikä kyse ole pelkästään rahasta vaan myös ihmisyksilön kelpaavuudesta. Yhden vaivaisen lähiplaneetalle suunnatun menopaluulipun hinnalla voitaisiin ruokkia valtava määrä nyt nälkää näkeviä ihmisiä (nyt ne rahat käytetään pääosin aseiden valmistamiseen ja tuhoamiseen ihmisten tuhoamisen seurauksena).

Huomion kiinnittäminen Maan katastrofaalisista ongelmista jonnekin ulkoavaruuteen kelpaa epäilemättä hyvin pelkurimaisille päättäjille, jotka eivät uskalla tarttua toimeen ja tehdä mitään konkreettista sen paremmin ilmastonmuutoksen ja luontokadon kuin köyhyyden ja eriarvoisuuden torjumiseksi (en edes mainitse sotien lopettamista, koska se lienee nykyiselle ihmiselle kaikkein vaikeinta). Pidän suorastaan rikollisena edes puhua jonkun Elon Muskin tavoin miehitetystä Mars-lennosta aikana, jolloin ainoa maailmamme voi huonommin kuin koskaan ihmislajin olemassaolon aikana. En ole kieltämässä tieteistarinoita yhtenä viihteen lajina, mutta jos joku vakavissaan pitää ulkoavaruuden asuttamista ihmiskunnan tärkeimpänä tavoitteena, pidän häntä vastuuttomana höperehtijänä. (Lisäys 18.6.2024: Tuoreen tutkimuksen mukaan ihmisen munuaiset eivät todennäköisesti kestä edes matkaa Marsiin! https://yle.fi/a/74-20094491).

Jos kysyttäisiin mielipidettä muilta elonkehän asukkailta, he tuskin ilahtuisivat ajatuksesta, että ihmiset tuhoavat ensin oman Maansa ja lähtevät sitten avaruuteen etsimään uusia maapalloja, jotka voisi ensin asuttaa ja sitten tuhota. Olen muun eliökunnan rinnalla vahvasti sitä mieltä, ettei ihmiskunnalla ole mitään asiaa Maan ulkopuolelle, ennen kuin elonkehää on opittu kohtelemaan kestävällä tavalla ja ennen muuta opittu elämään sotimatta. Ei ole tyhjästä syntynyt se tieteistarinoiden vakiojuonne, jonka mukaan vieraan älyllisen sivilisaation edustajat pitävät Maan ihmisasukkaita äärimmäisen alkeellisina ja vaarallisina olentoina, joita ei missään tapauksessa saa päästää leviämään muualle avaruuteen. Olen aivan samaa mieltä.

* * *

Kuten otsikosta jo saattoi päätellä, Wernquistin kaltaiset vaaralliset uneksijat eivät ole tämän tekstin pääasia vaan aasien silta siihen, millä ihmeellä tämä Maa oikein voidaan pelastaa ylikuumenemiselta, lajikadolta ja ihmisten väliseltä ydinsodalta. Tiedämme varmuudella, ettei se ihme synny ainakaan teollisuusmiesten ja lyhytnäköisten päättäjien tyhjistä puheista ja turvallisesti tulevaisuuteen ajoitetuista lupauksista. Se ei voi syntyä myöskään ilman jonkinlaista kapitalistisen tuhokoneen kepittämistä ja hiekoittamista, niin selkeästi useimmat eksistentiaaliset uhkamme kietoutuvat harjoitetun talousjärjestelmän ja sen missään hyväksymättömien lakien tuhoisaan voimaan. Miten kapitalismin tuhokone kesytetään, on toissijaista sen rinnalla, että se todellakin kesytetään. viedään siltä kyky suistaa järkevätkin ihmiset levittelemään käsiään ja toistelemaan katteettomia lauseita "kasvu on välttämätöntä" tai "markkinoiden näkymätön käsi ratkaisee kaikki ongelmat".

Olen osallistunut nyt kesäkuussa kahteen Elokapinan järjestämään mielenilmaisuun Helsingin keskustassa. Ensimmäisessä vallattiin 7.6. Kauppatorin ja Korkeimman oikeuden rakennuksen välinen katutila. Kaikki sujui lämpimän kesäauringon valossa leppoisasti, koska poliisi oli päättänyt sallia Esplanadin pään sulkemisen ja ohjannut liikenteen muille reiteille jo etukäteen. Oletettavasti poliisilla oli käynnissä myös PR-kampanja taannoin oikeudessa häviämänsä elokapinallisten pippurisumuttamisjutun takia. Poliisilaitos voi muun oikeistorintaman tapaan vihata Elokapinaa, mutta se ei halua hävitä oikeusjuttuja, joissa toisena osapuolena on elokapinallisia, Siksi teräsnyrkki on päällystetty silkkihansikkailla ja pakotetulla kohteliaisuudella.

Tiistaina 11.6. olikin sitten kellossa uusi ääni, kun eriväriset elokapinallisten sormet lähtivät kulkemaan kohti Kaisaniemen liikenneympyrää. Meidät pinkit tukimielenosoittajat sumputettiin Kaisaniemen puistoon ja kiellettiin jatkaminen kulkueena perille. Mikään ei kuitenkaan estänyt elokapinallisia siirtymästä tapahtumien keskelle "yksittäishenkilöinä". Poliisin lukumäärä ja varustelutaso kertoivat heti, että tänään otetaan kiinni elokapinallisia, jotka saivat yöpyä Espalla (tosin ilman telttoja, ne poliisi kävi riipimässä pois; kiusa se on pienikin kiusa). Mutta siihen ei poliisi ollut varautunut, että elokapinallisten rohkea puheenpitäjä kiipesi ensin megafoninsa kanssa bussikatoksen päälle ja poliisin yrittäessä saada häntä alas siirtyi vieressä odottaneen pidätysbussin katolle pitäen sieltä käsin todella upean puheen samalla kun poliisi toi paikalle palokunnan tikasauton ja aloitti kolmessa kohdassa autoväylät sulkeneiden elokapinallisten pidätykset. Syynä "niskurointi" eli poliisin poistumiskäskyn noudattamattomuus.

Oikeistossa ja osin myös ihan tavallisten kansalaisten keskuudessa autoilun estämistä pidetään selvästi maailman vaarallisimpana asiana, vaikka juuri siitä olisi Maan pelastaminen helpointa aloittaa. "Kannatan kyllä Elokapinan tavoitteita, mutta menetelmät ovat vääriä" on huolettoman porvarin yleisin reaktio. Järki sanoo, että Elokapina on oikeassa, mutta ahne ja laiska paha henki muistuttaa, että Maan pelastaminen tarkoittaa saavutetuista eduista luopumista, mihin ei tietenkään voida suostua. Kuitenkin on niin, että kun esittää vasta-argumentin "Me yritämme näillä keinoilla, mitkä ovat sinun keinosi?", vastassa on hiljaisuus tai epämääräinen viittaus eduskuntaan, joka parhaillaan äärioikeiston johtaman hallituksen voimin tekee kaikkensa, ettei Maan pelastaminen voisi onnistua. Ikävä juttu, mutta puheet eivät muuta mitään, tarvittaisiin tekoja, joita ei itsetyytyväinen porvari halua tehdä, vaikka voisi omat jälkeläisensä sillä tavalla pelastaa.

Elokapina ei ole puoluepoliittinen millään tavalla ja juuri se huolestuttaa Maata tuhoavaa eliittiä. Puolueilla ei ole mitään vaikutusvaltaa Elokapinaan osallistujiin, jotka ovat pääosin aika nuoria, mutta eivät suinkaan kaikki. Itse asiassa elokapinalliset koostuvat hyvin erilaisista ihmisistä, joita yhdistää vain päätyminen toteamukseen, että puheet eivät kerta kaikkiaan enää riitä, nyt tarvitaan käytännön toimia ja ripeästi. Jokainen tuhlattu päivä tuo lähemmäs sen hetken, jonka jälkeen luisua kohti globaalia katastrofia ei ihmisvoimin enää kyetä estämään tai edes hidastamaan. Jos emme toimi nyt, emme pysty toimimaan myöhemmin, vaikka silloin haluaisimmekin. Elokapinalaisuus onkin mitä loogisinta ja järkevintä toimintaa juuri nyt ja tavalliselle ihmiselle, jolla ei ole muuta voimaa kuin oma äänensä ja elopainonsa kahden poliisin kantotuolissa. Tätä ei muuta räyhäoikeiston alatyylinen häiriköinti Twitterissä ja muussa somessa. Se vain vahvistaa Elokapinan rivejä.

Olemmeko me yksilöinä vastuussa siitä, että päättäjät ja ei-valitut vallankäyttäjät saavat tuhota meidän kaikkien yhteisen maailman? Mielestäni olemme, sillä vaikka emme voi valita yhteiskuntamme valtajärjestelmää saati muuttaa sitä helposti, on meillä aina velvollisuus toimia oman parhaan lisäksi myös yhteisöllisesti, yhteisvastuullisesti. Kun taistelemme omien jälkeläistemme paremman tulevaisuuden puolesta, taistelemme myös kaikkien muiden jälkeläisten tulevaisuuden puolesta. On järkevää yhdistää voimat, jotta ei vain minulla vaan meillä kaikilla on tulevaisuus. Kapitalismi tekee meistä sairaalloisen itsekeskeisiä, eikä siihen ole muuta lääkettä kuin yhteisöllinen toiminta. Tämä on tajuttu hyvin myös Elokapinan piirissä. Sen voima ei ole mieltään osoittavien lukumäärässä, vaan keskinäisessä luottamuksessa, solidaarisuudessa ja yhteishengessä. Mikä parasta, se on meistä jokaisen ulottuvilla. Tule mukaan!

Täysin epätieteellinen eurovaalianalyysi 2024

En juuri kommentoi näillä teksteillä tuoreita päivänpoliittisia ilmiöitä, mutta istuttuani vaalivirkailijana Kalliossa yhdellä äänestysalueella, jonka harvat äänestäjät pitivät – monen muun tavoin – Vasemmistoliiton väistyvää puheenjohtajaa Li Anderssonia ylivoimaisena suosikkinaan, tekee mieli pohdiskella ääneen EU-parlamentin vaalien kaltaisia ilmiöitä sinänsä. Tarkoitan vaaleja, joiden kohdalla äänestäjien motivaatioita on harvinaisen vaikea tulkita yksiselitteisellä tavalla. Mehän emme saa äänestää EU:ssa mistään muusta kuin parlamentin paikoista. Minusta EU-kansalaisten pitäisi saada äänestää myös komission puheenjohtajasta, joka toimii jonkinlaisena presidentin ja pääministerin vastineena. Mutta EU:n epädemokraattisuus ei ole tässä varsinaisena aiheena, joten sivuutan sen vastahakoisesti.

EU-vaalien epäedustavuuteen johtaa kaksi aivan toisistaan riippumatonta tekijää. Pahinta on surkea äänestyshalukkuus. Äänestysprosentti jäi taas 42 %:n pintaan eli ei päästy edes lähelle jonkinlaista teknistä legitimiteettiä eli tilannetta, jossa edes yli puolet äänioikeutetuista äänestävät (Helsingissä luku oli sentään 55,8, mutta Savo-Karjalassa vain 35,8!). Itse edustan kantaa, jonka mukaan vaalilaeissa tulisi olla pykälä, jonka mukaan vaalitulosta ei hyväksytä, jos äänestysprosentti ei ole vähintään 50. Tällaista pykälää ei ole, koska suurimmille puolueille sopii alhainenkin prosentti, koska heidän tulokseensa se ei vaikuta eli tarvittava määrä edustajia löytyy aina heidän joukostaan. Alhainen äänestysinto sopii Suomessa parhaiten Kokoomukselle, jonka hyväosaiset äänestäjät käyttävät äänioikeuttaan aina. Kokoomuksen äänestäjät ovat luokkakantaisin poliittisin ryhmittymä.

EU-vaalien alhaista äänestysprosenttia ei pidetä ongelmana, koska mepeillä ei ole vaikutusta Suomen asioihin eikä suomalaisten viidellätoista edustajalla myöskään Euroopan mittakaavassa ole mitään vaikutusta yhtään mihinkään. Tiedämme kyllä, että työteliäimmät ja ahkerimmat mepit voivat nousta tärkeisiinkin valmistelijan tehtäviin samalla kun Brysseliin laiskottelemaan lähteneet ovat täysin näkymättömiä ja hädin tuskin läsnä äänestyksissä. Suomalaisethan ovat saaneet seurata esimerkiksi Teuvo Hakkaraisen esimerkkiä siitä, miten mepin tointa voi hoitaa vaikkapa Hondurasista käsin ilman ongelmaa. Tämä tapa tosin johti siihen, ettei pestin uusiminen ollutkaan enää helppoa. Virallinen Suomi sietää surkean äänestysprosentin EU-vaaleissa, koska siitä ei ole vaaraa eliitin status quo -tarpeelle.

* * *

Toisin kuin kotimaisissa vaaleissa, EU-vaaleissa voi äänestäjä ilmaista kahta aivan erilaista intressiä yhdellä äänellä. Sen voi antaa myönteisesti merkkinä siitä, että pitää kotimaista poliitikkoa niin hyvänä ja pätevänä, että uskoo tämän saavan jotain aikaan myös EU-parlamentissa ja ylipäätään EU:n byrokratiassa. Näiden vaalien kiistatta häkellyttävimmän äänimäärän kerännyt Li Andersson lähetettiin epäilemättä Brysseliin myönteisillä, jatkoa tukevilla äänillä, joita jakelivat auliisti myös muita puolueita yleensä äänestävät. He eivät äänestäneet Vasemmistoliittoa vaan yhtä ehdokasta, puolueesta riippumatta. Tällaisia ehdokkaita voi joukossa olla muitakin, mutta en uskalla heitä nimetä, kun en ole porvarillisten puolueiden yksilötason harrastajia. 

Mutta voi sen EU-äänensä käyttää myös tarkoituksella saada ehdokas Z pois Suomen politiikasta. Tämä on teoreettista pohdintaa, koska ei ole mitään keinoa selvittää tällaisten protestiäänten osuutta, mutta ilman tieteellistä näyttöäkin uskallan pohtia ääneen sitä mahdollisuutta, että jotkut mepit ovat nyt meppejä, jotta eivät touhua enää Suomessa. Mika Aaltola pettyi pahasti presidentinvaaleissa ja ilmoitti haluavansa jatkaa UPI:n pomona. Yllättäen ilmaantui kuitenkin meppireitti Kokoomuksen riveissä ja kas, sinnehän Aaltola lennähti puolueen suurimmalla äänimäärällä eli ei ole enää pyrkimässä UPI:n johtoon, jonne Kokoomuksella lienee sopivampi ehdokas mielessä. Ilmeinen win-win-win -tilanne siis.

Myös Sebastian Tynkkysen nousu persujen äänikuninkaaksi herättää epäilyjä halusta varmistaa hänen häipymisensä kotimaan politiikasta. Tynkkynen on ollut persuille hyödyllinen, mutta myös vähän hankala tapaus sekä lukuisten rikostuomioiden että seksuaalisen suuntautumisensa takia. Tynkkysen rikostuomiot ovat ehkä persujen mittareilla sulkia hatussa, mutta puolueen ulkopuolella niitä pidetään kiusallisina leimoina, joista ei pääse eroon. Homofobia ei ole persuille ykkösrivin poliittinen pelinappula, mutta moni perinteiseen hetero-onneen jämähtäneelle lienee helpotus, jos Tynkkynen poistuu kotimaiselta framilta. Euroopassahan hän ei enää herätä mitään huomiota, parlamentista kun löytyy häntäkin värikkäämpiä persoonia (paitavalintojen puolella voi tosin tehdä tiukkaa). Vai olisimmeko halunneet mieluummin nähdä Brysselin koneessa Vilhelm Junnilan tai Mauri Peltokankaan, jotka olivat persujen seuraavat läpimenijät? Nyt he jäivät mehevöittämään kotimaisen politiikan peltoa.

* * *

Kun äänestysprosentti on 42,4, johtopäätökset puolueiden kannatuksesta kannattaa pääosin unohtaa. Vasemmistoliitto ei ole todellisuudessa Suomen toiseksi suosituin puolue eikä Perussuomalaiset vain 7,6 %:n pienpuolue, valitettavasti. Kokoomustakaan ei oikeasti kannata 24,8 % äänestäjistä, vaikka sen kannatus lienee lähinnä todellista (kokoomuslaiset ovat Suomen luokkakantaisin äänestäjäryhmä!). Lienee kohtuullista tulkita persujen surkea tulos jonkinlaiseksi näpäytykseksi omilta pettyneiltä kannattajilta, jotka eivät nyt halunneet äänestää puoluettaan. Veikkaan, että Li Andersson sai myös pettyneiden persujen ääniä. Ainakin voi toivoa, että Riikka Purra ja Jussi Halla-aho harkitsevat uudelleen, onko omien äänestäjien etujen saksiminen julkisesti veri roiskuen sittenkään paras taktiikka. Persujenkin puoluetoimistossa lienee nyt tajuttu, että Kokoomus ei koskaan tahri itseään, vaan se kelkkaan saatu apupuolue ottaa kaikki roiskeet ja rapa-annokset.

Vasemmistoliitolle riemastuttava äänivyöry synnytti myös ongelman. Ei varmastikaan ollut suunnitelmissa, että Brysselin lentolipun saa myös varsin pienellä henkilökohtaisella äänimäärällä Jussi Saramo, jota lienee kaavailtu korvaamaan Li Andersson puoluejohtajana (puoluekokoushan asiasta kuitenkin lopulta päättää). Paikasta luopuminenkin on hankalaa, koska se menee silloin demareille. Muilla puolueilla ei vastaavaa ongelmaa käsittääkseni ole, vaan väistyneet ja väistyvät puheenjohtajat Anna-Maja Henriksson, Katri Kulmuni ja Maria Ohisalo saatiin sievästi siirrettyä näyttävällä ja oikea-aikaisella tavalla. Useimmat mepit ovat tosin vielä niin nuoria, ettei kukaan tiedä, mitä ensimmäisen meppikauden jälkeen tapahtuu. Brysselin maailma ei tunnetusti sovi kaikille, vaikka joillekin siitä on tullut uusi koti.

Hajoaako Orpon, Purran ja Henrikssonin hallitus eurovaalien tuloksena? No eipä tietenkään hajoa, vaan Petteri Orpo voi lähteä sairauslomalta kesälomalle hymy korvissa ja skumppalasi kädessä. Tästä on hyvä jatkaa köyhemmän kansan kyykyttämistä, kun elo taas syyksi muuttuu. Kokoomuksen näkökulmasta kaikki on kunnossa, eikä muulla tietenkään ole väliä. Ettei karu totuus unohtuisi, kuvitan tämän epätieteellisen vaalianalyysini asiaan kuuluvalla ja sitä erinomaisesti heijastavalla myönteisellä kuvalla. Li Andersson saattoi olla  eurovaalien äänikuningatar, mutta strategisilla sairauslomilla hallitseva ja sujuvasti toden sanat kiertävä Petteri Orpo on se, joka sanelee suomalaisen politiikan jatkon. Valitettavasti.

Kosolasta tussahti

Suomalaisen poliittisen historian harrastajille on Vihtori Kosolan nimi tuttu ja tuottaa nopeita mielleyhtymiä lapuanliikkeeseen, Mäntsälän kapinaan ja IKL:lään. Oman aikamme yhteenvetoa Kosolasta on saatu odottaa aika pitkään, mutta Jukka-Pekka  Pietiäisen kirjoittama elämäkerta Vihtori Kosola – Mies ja myytti (Minerva 2023) korjaa tilanteen. Kirjan pääpaino on Kosolan poliittisesti näkyvässä ja merkityksellisessä toiminnassa, mutta vähäisemmässä määrässä tulee myös Vihtori Kosolan persoonallisuus ja yksityiselämä valaistua tavalla, joka saattaa jossain määrin muuttaa oletettavasti varsin pysyviksi kivettyneitä oletuksia. Se yksinään antaa hyvän perusteen lukea kirja, vaikka ei tuntisi suurempaa viehtymystä suomalaisen äärioikeiston menneisyyden pöyhimiseen. Omaakaan asennettani ei voi kutsua innostuneeksi.

Pietiäinen on perehtynyt tutkijan rutiinilla säilyneeseen dokumenttiaineistoon ja siihen runsaaseen sekundääriaineistoon, joka kätkeytyy sanomalehtien monipuoliseen antiin. Lähtökohta on elämäkerrallisen tutkimuksen tekijän kannalta huono, koska sekä Kosolan henkilökohtainen että lapuanliikkeen arkistot ovat pääosin kadonneet tai kuten Pietiäinen suoraan arvelee, "lienee tuhottu". Pietiäisen tyyli on kuivahko, merkittävän epädramaattinen ja ulkopuolinen. Tällainen sopii elämäkertaan, jonka kohde on monin tavoin kiistelty, mutta jättää toisaalta lukijalle helposti kurkun kuivaksi. Virkistävää yhteenvetoa ja kirjoittajan johtopäätöksiä ei juuri ole tarjolla. Pietiäinen lienee arvannut lukijoiden reaktion, sillä hän on katsonut tarpeelliseksi saatesanoissa korostaa, ettei "ole Vihtorin puolella enkä häntä vastaan. En puolustele häntä, enkä panettele." Mielestäni tällaisen asenteen pitäisi olla ammattitutkijalla oletusarvona, mutta joillekin potentiaalisille lukijoilleen Pietiäinen on tätä halunnut korostaa.

Kirjaan on jäänyt niin vähän kirjoitusvirheitä ja vastaavia, ettei niistä ole syytä ääneen marista. En kuitenkaan malta olla ihmettelemättä Pietiäisen ratkaisua käyttää kohdehenkilöstään kautta kirjan pelkkää etunimeä. Saatesanojen toisesta kappaleesta lähtien tekstissä esiintyy lähes pelkästään "Vihtori", eikä koko nimeä käytetä edes vaihtelun vuoksi. Kun Vihtori Kosola kuoli 20 vuotta ennen Jukka-Pekka Pietiäisen syntymää, pidän valintaa hyvin outona ja epämukavana ratkaisuna, jolle en keksinyt yhtään hyvää syytä (Kosoloita esiintyy kirjassa muitakin, mutta heidän yksilöintinsä ei olisi ollut ongelma). Ratkaisu on myös selvässä ristiriidassa edellä mainitsemani puolueettomuusvakuuttelun kanssa. Sinuttelu etunimellä muuttaa vahvasti kirjoittajan suhdetta päähenkilöönsä, eikä ainakaan neutraalin suuntaan. Jätän toteutuneen myötäkarvan määrän arvioinnin jokaiselle lukijalle itselleen.

* * *

Koska historialliset tapahtumat, joiden vuoksi Vihtori Kosola ylipäätään edelleen muistetaan, on selvitetty yleisellä tasolla tutkimuksissa jo aiemmin, Pietiäisen kirjan kantavana ideana on seurata tapahtumien kulkua ikään kuin Kosolan kärpäsenä katossa. Pääosin ratkaisu onkin toimiva, vaikka Kosolan autenttisia lausumia onkin säilynyt suhteellisen vähän suhteutettuna siihen, miten paljon hän esiintyi puhujana (Pietiäinen antaa myös ymmärtää, että monet puheet olivat luultavasti muiden kirjoittamia, vaikka Kosola oli myös hyvä spontaani puhuja). Lukijalle syntyy mielikuva, että Vihtori Kosolan julkinen ura oli yhtä aikaa vääjäämätön ja kovin monen sattuman summa. Pietiäinen osoittaa, että poliittisen uransa alkupuolella Kosolalla oli kovakin hinku päästä valtioneuvoston jäseneksi ja pettymys oli suuri, kun tämä ei onnistunut. Ilmeisesti Kosolan annettiin jokseenkin suoraan ymmärtää, että pääministeriehdokkaat eivät häntä hallitukseensa halunneet.

Mahdollisesti tämän varhaisen pettymyksen takia Vihtori Kosola ei koskaan lähtenyt ehdolle kansanedustajaksi, vaikka olisi siihen tehtävään mitä todennäköisimmin tullut valituksi suurilla äänimäärillä. Myöhemmissä vaiheissa Kosola ilmaisi korostettua inhoaan koko puoluejärjestelmää kohtaan. Voidaan jossitella, olisiko Kosola jättänyt nousematta lapuanliikkeen kapinajunaan, jos hänet olisi kesytetty ajoissa ministerintoimen tarjoamilla pehmusteilla. Ministeripettymys ei sanellut hänen pohjimmaisia motiivejaan (ryssäviha, jyrkkä antikommunismi, into avustaa vientikapitalistien etujen toteutumista ja edustuksellisen demokratian korvaaminen lapualaishenkisten miesten diktatuurilla), mutta on mahdollista, että Kosolan itsetuntoon jäi pysyvä jälki, jota ei ainakaan lievittänyt se tosiasia, että hänen vaatimaton koulutuksensa nousi usein myöhemminkin jonkinlaiseksi ongelmaksi.

Yksityishenkilö Vihtori Kosolasta syntyneet mielikuvat Pietiäinen sen sijaan muuttaa monen todistajan voimin. Tukijat ja ystävät tietysti korostivat Kosolan persoonan myönteisiä puolia, mutta näyttää uskottavalta, ettei hän tavoitellut henkilökohtaista etua vaan pikemminkin sortui toistuvasti vieraanvaraisuuteen ja anteliaisuuteen, joka uhkasi viedä hänet yksityishenkilönä vararikkoon. Kosola oli ilmeisesti myös hyvä isä ja puoliso, vaikka kasvattikin poikansa itsensä kaltaisiksi jyrkän linjan miehiksi (kasvatus lienee ollut ristiriidatonta, koska puoliso Elin Kosola jakoi miehensä ideologiset näkemykset ja tuki häntä aktiivisesti "naisellisin" keinoin eli vieraiden tulvan muonittajana ja majoittajana). Toisaalta Kosolalla oli alkoholiongelma, joka monissa tilanteissa riistäytyi käsistä ja muuttui yhteiseksi ongelmaksi. Kosola oli ilmeisesti myös helposti kiivastuva ja nopeasti lauhtuva luonne. Nykypäivänä aina levoton Kosola diagnosoitaisiin epäilemättä johonkin ADHD-kirjon haaraan kuuluvaksi ihmiseksi. Kosola oli edistyksellinen maanviljelijä, mutta hän ei malttanut koskaan tyytyä olemaan vain sitä.

* * *

Vihtori Kosola oli myös italialaisesta fasismista viehättynyt poliittiseen äärioikeistoon itsensä viimeistään vuonna 1918 sijoittanut kiihkoilija, jonka tavoitteet olivat lähes kokonaan keskittyneet itselle epämieluisien aatteiden ja käytäntöjen vihaamiseen ja tuhoamisen yrittämiseen. 1918 vihan pääkohteina olivat "ryssät" ja "punaiset", hiukan myöhemmin lakkoilevat työläiset (Kosolan rooli lakonmurtajien hankintaorganisaation rakentajana oli ainakin itselleni uutta tietoa; hän oli pitkään Vientirauhan eli ns. Pihkalan kaartin tärkeä käytännön toimihenkilö), kommunistit aina ja kaikkialla ja loppujen lopuksi myös "marxilainen sosialidemokratia" ja käytännössä kaikki IKL:stä "vasemmalla" toimineet puolueet. Onkin joko yllättävää tai pelottavaa, että Vihtori Kosolalla oli erittäin vahva ja laaja kannatus Lapualla ja muualla Etelä-Pohjanmaalla, vaikka hän oli selkeästi ns. vihapuheen edustaja jo ennen termin keksimistä. Häntä tultiin kuuntelemaan tuhatpäisin joukoin, vaikka viesti oli aina jyrkkä, ei koskaan sovitteleva.

Vaikka Pietiäinen ei innostu laajempiin historiallisiin uudelleenarviointeihin, tulee hän ehkä tarkoittamattaankin korostaneeksi lapuanliikkeen epäspontaania syntymistä ja todenneeksi, että se synnytettiin pääasiassa vientiteollisuuden lakonmurtotarpeisiin. Varmasti oli Vihtori Kosolalla ja monilla muillakin mielessä muitakin hyviä syitä, mutta ilman Vientirauhan tarvetta saada nopeasti suuria määriä nuoria, työikäisiä ja ideologisesti oikeistolaisia rikkureita liikkeen vaiheet olisivat saattaneet muodostua aivan toisenlaisiksi. Pietiäinen päätyy myös arvioon, jonka mukaan Vihtori Kosolalla ei loppujen lopuksi ollut riittäviä ominaisuuksia Suomen Mussoliniksi, vaikka monet hänen kannattajansa näin luultavasti ajattelivatkin, ehkä Kosola itsekin., Pietiäisen mukaan esteeksi tulivat ajoittain hallitsemattoman viinanhimon lisäksi Kosolan riittämätön koulutustausta ja haluttomuus poliittiseen juonitteluun, jota ilman diktaattorin ura ei oikein urkene. Pietiäisen mukaan Kosola oli loppujen lopuksi liian rehellinen luonne aidoksi poliitikoksi tai todellista valtaa käyttäväksi yksinvaltiaaksi.

Vihtori Kosola kuoli vain 52 vuoden ikäisenä, eikä suinkaan uransa huipulla vaan selkeästi sen tultua jo ohitetuksi. Siitä huolimatta Kosolan hautajaiset olivat kuin valtionpäämiehelle järjestetyt – ainakin Lapuan mittakaavassa. Kosolan avulias ja kiihkeä luonne olivat selvästi ainakin eteläpohjalaisiin tehonnut yhdistelmä, vaikka valtakunnallisia poliittisia käänteitä pelkästään tarkastellen voisi päätyä toteamaan, ettei mikään Kosolan kiihkeästi ajama asia varsinaisesti toteutunut. Äärioikeisto sai voimaan kommunistien julkisen toiminnan estäneen lainsäädännön, mutta historian ironian mukaisesti sitä käytettiin tehokkaasti myös  Kosolan omien aatetovereiden toiminnan rajoittamiseen. Kosolan itsensä kannalta oli varmasti hyvä kuolla pois ennen talvi- ja jatkosotaa, joiden jälkeen kommunistit tulivat rymisten takaisin suomalaiseen politiikkaan. YYA-vuosia Kosola ei varmaankaan olisi kestänyt edes alkoholin vaikutuksen alaisena. Vihtori Kosola oli 1930-luvun mies, joka syntyi ja muotoutui henkisesti vuoden 1918 sisällissodassa punaisia konekiväärillä riemulla listiessään.

PS. Näin tekijän kuvan alle lisään yhden, sinänsä pienen kustannusteknisen yksityiskohdan, joka kiinnitti huomiotani. Pietiäinen on kirjannut monen käyttämänsä valokuvan tietojen perään ilmaisun "Kuva saatu Jussi Niinistöltä." tai joltain muulta. Näin hän on tehnyt myös joissakin kuvissa, joiden valokuvaajan nimi ja originaalin säilytyspaikka on mainittu. On vaikea keksiä syytä tällaiseen tekijänoikeudellisesti merkityksettömään kirjaukseen, ellei Pietiäinen ole halunnut korostaa Kannuksen kunnanjohtaja  Jussi Niinistön laajaa suomalaisen äärioikeiston historiaan liittyvien kuvien kokoelmaa. Mielestäni olisi ollut kuvateksteissä korrektia kertoa vain kuvaajan ja originaalin säilytyspaikan nimi, kun ne tiedetään tai kertoa, ettei niitä tiedetä. Satunnaisella kopion hallussapitäjällä ei pitäisi tällaisessa yhteydessä olla roolia, koska se tieto ei valaise kuvan alkuperää. Valittua ilmaisua parempi olisi ollut myös laajasti käytetty muotoilu "(Kuva Jussi Niinistön kotiarkisto)" tapauksissa, joissa kuvaa ei löydy julkisista kokoelmista.