Siivekkäitä Lapinlahdesta

Vaikka yhtyeen Lapinlahden Linnut muodostaneet miehet eivät ole kovinkaan paljon itseäni nuorempia (Matti Jaaranen bändin vanhimpana syntyi 1951), en koe kuuluvani samaan ikäluokkaan. En myöskään pidä selviönä, että ilahduin nuorena musiikkikirjastonhoitajana yhtyeen ensimmäisen albumin ilmestyttyä. Niin kuitenkin kävi ja fanitukseen yhtyivät myöhemmin myös tyttäret (s. 1976 ja 1979), vaikka eivät televisiossa esitetyn sarjan Seitsemän kuolemansyntiä (1988, DVD 2006) huumorin ensisijaiseen kohderyhmään vielä kuuluneetkaan. Olin tyytyväinen 1990-luvun alkuun asti, mutta albumi Köyhän taivas (1994) jäi viimeiseksi, jota kuuntelen kokonaisuudessaan, sen jälkeen vain valikoiden. Olin yhtyeen tuotannosta niin ilahtunut, että ehdotin keväällä 1994 – aktiivisena musiikkikirjastojen julkaisusarjan toimittajana – nuottikokoelman Lintujen laulukirja kokoamista ja julkaisemista. Yhtyeen keskeinen säveltäjä Pekka Hedkrok innostuikin asiasta ja ehdimme vaihtaa jo nuottisivujen mallikappaleita ja muita ideoita. Valitettavasti kiinnostus Lappareiden puolella sitten lopahti (en koskaan kuullut, johtuiko se yksinkertaisesti ajan tai tarmon puutteesta), mikä oli ja on edelleen harmillista. Yhtyeen tuotannosta on vuoteen 2024 mennessä julkaistu nuottimuodossa vain kaksi Ari Kettusen sävellystä kokoelmassa Baarikärpästen laulukirja (2016).

Edellinen henkilökohtaisena johdatuksena seuraavaan arvioon Timo Rossin kokoamasta kirjasta Lapinlahden Linnut : Miksei asioista puhuta (Docendo 2023). Kirjoitan harkiten "kokoamasta", sillä kirja perustuu hyvin suuressa määrin autenttisiin asianosaisten ja tärkeiden sivuosien esittäjien lausumiin yhtyeestä, sen teksteistä, musiikista ja varsinkin lappareista itsestään. Tämä ei ole ollenkaan moite, päinvastoin. Kun liki kaikki tarinan keskeisen toimijat ovat vuorollaan äänessä, Lappareiden uhkea ja samalla uskomattoman risainen maailma avautuu sekä uskottavana että autenttisen tuntuisena. Lukija ei voi tietää, onko Rossi valikoinut sitaatteja niin, että kokonaiskuva on jonkin näkemyksen mukainen, mutta itse en pidä tätä ongelmana. Käytännössä kaikki päähenkilöt valotetaan niin perusteellisen armottomasti, ettei kenestäkään pääse syntymään valheellista kiiltokuvaa.

Kirjaa on mukava lukea, jos on seurannut Lappareiden vaiheita alusta alkaen eli on jollain tavalla elänyt läpi samat aikakauden kuin yhtyekin, jonka tekstit ovat paikoin hyvin ajattomia, paikoin niin aikaansa sidottuja, etteivät ehkä jälkiviisaille avaudu oikein. Rossi on nähdäkseni kaivellut kaikkia olennaisia tiedonlähteitä, joskin näkökulma painottuu selkeästi yhtyeen jäsenten tuntemuksiin eikä kirjoittaja ole halunnut ryhtyä analysoimaan yhtyeen ratkaisuja ulkopuolisena, täysin neutraalina historiantutkijana. Esimerkiksi kysymys siitä, toimiko yhtyeen keskeisenä motiivina raha, viina, julkisuudenkipeys vai nämä kaikki yhdessä, jää värikkäiden ja itsekriittistenkin tunnustusten varaan. Myös yhtyeen "miehisyys" tai mieskeskeisyys jää problematisoimatta, eikä esimerkiksi kirjan heteronormatiivisia tehdasasetuksia avata lainkaan. Naiset ovat kirjassa vain laulutekstien kohteita, muuten heillä ei näytä olevan yhtyeen tai sen jäsenten maailmassa mitään roolia. Edes käväisy feministisen tarkastelijan puheilla olisi ollut mielenkiintoinen lisä.

* * *

Rossi on varustanut kirjansa bibliografialla ja yksinkertaisella disko- ja videografialla. Suhteellisen vähällä lisävaivalla olisi syntynyt myös täysiverinen diskografia, josta löytyvät julkaisukoodit, esiintyvien muusikoiden nimet, kunkin laulun säveltäjät, sanoittajat ja sovittajat sekä laulun pääsolisti, kun sellainen on (ja Lapinlahden Linnuilla yleensä on, eikä laulusolistin valinta ole toisarvoinen seikka). Olisin itse tehnyt sen edellä kuvatun haaveeksi haihtuneen nuottijulkaisun liitteeksi, mutta nyt sellaista ei ole tarjolla. Olisi ollut myös hieno palvelus listata DVD-julkaisuiden sisältö (televisio-ohjelmien sketsejä myöten) näkyviin. Nämä ovat harmillisia puutteita, mutta suorastaan käsittämätöntä on, ettei Docendo, WSOY:n omistama vakavarainen kustantamo, ole vaivautunut liittämään kirjaan henkilöhakemistoa. Juuri tällaisessa kirjassa, jossa nimeen yhdistetyt autenttiset lausumat ovat keskeisessä osassa, olisi täysin välttämätöntä tarjota huolella tehty henkilöhakemisto, jonka avulla voi tarkistaa, ketkä kirjassa ovat mukana ja ketkä eniten äänessä. Syytän asiasta kustantajaa, sillä sen velvollisuus on painostaa tekijä hakemiston tekoon, ellei tämä ole asiaa itse oivaltanut. Onneksi oikoluku on tehty tai Rossi on itse huolellinen kirjoittaja.

Timo Rossi on päättänyt kirjoittaa ja julkaista silottelemattoman ja siksi ajoittain suorastaan masentavan rehellisen bändihistoriikin. Lapinlahden Linnut oli toisaalta perinteinen äijäyhtye, jota yhdisti pakonomainen kännääminen ja karski vittuilukulttuuri, toisaalta aivan liian monen isoegoisen persoonan kaikukammio ja taistelutanner. Pelkästään levyjen ja televisiosarjojen kautta yhtyettä seuranneelle ei ehkä tullut mieleenkään, että yhtyeellä oli useamman kiistattoman alkoholistin lisäksi vakavia vaikeuksia pitää keskinäinen nälviminen ja piruilu kohtuuden rajoissa. Kirjassa esiintyy sana "koulukiusaaminen" ja sellaisesta mentaliteetista kirja myös antaa lukuisia esimerkkejä. On myönnettävä, että tämä yhtyeen historian surullinen puoli tuli itsellenikin jossain määrin yllätyksenä. Myös keskeisten luovien tekijöiden tolkuton alkoholin kanssa riehuminen, joka johti myös erottamisiin, on masentavaa luettavaa, vaikka se ei kaikeksi onneksi levyillä kuulu. Tai kuuluu kyllä sanoituksissa, mutta sen tulkitsi aikoinaan ostava ja kuunteleva yleisö harkituksi aiheenvalinnaksi.

Lapinlahden Linnut oli kriitikoille hankala yhtye, koska se koostui suurelta osalta miehistä, jotka eivät osanneet laulaa tai soittaa. Rossi ei ole tätä sinänsä herkullista aihetta suuremmin eritellyt, mikä on sääli. Itse sanoisin, että useimmilla kirjassa "eturiviksi" kutsutuilla oli selkeä intohimo päästä esiintymään ja esittämään tekstejään laulu- tai soittotaidosta riippumatta (poikkeuksena ehkä Matti Jaaranen, jonka jalat pysyivät keskimääräistä paremmin maan pinnalla vuosikymmenestä toiseen). Ammattinäyttelijöiltä eli Markku Toikalta ja Mikko Kiviseltä ei puhdasta laulua ehkä odotettukaan ja jälkimmäisen ukulelea pidettiin vitsinä, vaikka Kivinen soittaa sitä ihan kelvollisesti, vaikka ei osaa tai halua laulaa puhtaasti. Yhtyeen henkinen isä tai piiskuri (muodollisesti yhtye oli aina demokraattinen kollektiivi) Timo Eränkö tarvitsi teksteilleen säveltäjiä, soittajia ja laulajia, mikä ei ehkä missään muussa yhtyeessä olisi onnistunut. Muistan itse ajatelleeni debyyttilevyn jälkeen, että yhtyeessä osaa oikeasti laulaa vain Tapio Liinoja ja Heikki "Hiski" Salomaa ehkä myös omassa genressään. Se oli ehkä liioittelua, mutta edelleenkin väitän, ettei kovinkaan paljon. Asialla ei kuitenkaan ollut merkitystä, siltä Lapinlahden Linnut sai alusta lähtien "huumoriyhtyeen" leiman.

* * *

Muistan, että yhtyeen ensimmäisten albumeiden ilmestyttyä jouduimme kirjastoissa pohtimaan, mihin musiikilliseen genreen Lapinlahden Linnut sijoitetaan. Jouduin muistaakseni näkemään aika paljon vaivaa saadakseni Lapparit sijoitetuksi rock-musiikin ilmiöksi. Opposition mielestä yhtye esitti "viihdemusiikkia", koska se oli "huumoriyhtye", jollaisille ei luokituskaavassa ole paikkaa. Onkin hauska lukea Rossin kirjasta, että yhtye itse katsoi soittavansa rockia, vaikka tekstit saattoivat olla milloin mitäkin. Valitettavasti Rossi ei ole tätä "huumoriyhtyeen" konseptiakaan syvällisemmin pohtinut, vaikka aihetta olisi. Itse olen sillä kannalla, että huumori on päällimmäisenä varsin harvoissa, vaikkakin suosituissa lauluissa. Useimmiten musiikki on melankolista tai vielä suoremmin alakuloista ja pessimististä rakkauden kaipuussa riutuvan heteromiehen valitusta.

Siinä missä yhtyeen lyriikka kumpusi koko eturivin aivolohkoista, musiikki oli aluksi Ari Kettusen ja jo toiselta levyltä lähtien käytännössä kokonaan Pekka Hedkrokin runsaana pulpunneen progemielen tulosta. Muistan aikoinaan ihmetelleeni, miten saumattomasti yhtye siirtyi Kettusen musiikillisesta maailmasta Hedkrokin maailmaan ilman että kuulija huomasi minkäänlaista isoa tyylimuutosta. Rossi antaa hyvän selityksen eli säveltäjät toimivat yhtyeessä melko pitkään yhdessä, toinen pianistina, toinen syntikkavelhona. Kun Kettunen tunsi antaneensa Lappareille kaikkensa, progetaustainen Hedkrok jatkoi siitä saumattomasti eteenpäin. Itse olen vankasti sitä mieltä, että Lapinlahden Linnut olisi jäänyt lyhytaikaiseksi pääkaupunkivitsiksi ilman Kettusen ja Hedkrokin huippulaatuista säveltäjän ja sovittajan työtä.

Rossikin toteaa sen tosiseikan, että Lapinlahden Linnut onnistuivat nousemaan suomalaisen populaarimusiikin ja -kulttuuriin eturiviin ennen muuta kolmen televisiosarjansa ansiosta. Vaikka albumit olivat onnistuneita ja niitä myös myytiin varsin paljon, yleisönsuosio räjähti nousuun vasta television vietyä Lappareiden hämmentävän, usein aika roisin ja anarkistisenkin viestin konkreettisesti kaikkien suomalaisten olohuoneisiin vuosina 1988, 1990 ja 1992. Kun Linnut pölähtivät Ylen prime time -ohjelmaksi, oli takana jo neljä erinomaista albumia, joten tyhjiöstä yhtye ei tullut, mutta epäilemättä silti useimmille television vakiokatsojille yllätyksenä ja ehkä myös juttuna, johon ei ollut heti helppo suhtautua. Yhtye oli  selkeän epäpuoluepoliittinen mutta silti jollain lailla kumouksellinen (erityisesti Timo Erängön kiukkuisten "pienen ihmisen puolella" -tekstien takia). Muistan sellaistakin keskustelua, että onko tällainen rienaus ollenkaan sopivaa koko perheen televisio-ohjelmaa. Ehkä ei aina ollut, mutta hurjaan suosioon se yhtyeen nosti, niin hurjaan, etteivät kaikkien päät sitä oikein kestäneet ja huipultahan pääsee vain alaspäin. 

Lapinlahden Lintujen logolinnun on piirtänyt Matti Jaaranen.

PS. Kun Lapinlahden Linnut lähes alkuperäisessä kokoonpanossaan julkaisivat vuonna 2007 varsin vaisun vastaanoton saaneen come back -albumin Etiäppäin, pidin nimikappaletta parhaiden vuosien veroisena täysosumana, mutta muuten albumilla oli aika vähän kestävää huomiota ansainneita lauluja. Tästä ja kaikesta muusta huolimatta Lapinlahden Linnuilla on pysyvä paikkansa Suomen usein karmivan kasarimaailman ilahduttavana valopilkkuna.