Täysin epätieteellinen eurovaalianalyysi 2024

En juuri kommentoi näillä teksteillä tuoreita päivänpoliittisia ilmiöitä, mutta istuttuani vaalivirkailijana Kalliossa yhdellä äänestysalueella, jonka harvat äänestäjät pitivät – monen muun tavoin – Vasemmistoliiton väistyvää puheenjohtajaa Li Anderssonia ylivoimaisena suosikkinaan, tekee mieli pohdiskella ääneen EU-parlamentin vaalien kaltaisia ilmiöitä sinänsä. Tarkoitan vaaleja, joiden kohdalla äänestäjien motivaatioita on harvinaisen vaikea tulkita yksiselitteisellä tavalla. Mehän emme saa äänestää EU:ssa mistään muusta kuin parlamentin paikoista. Minusta EU-kansalaisten pitäisi saada äänestää myös komission puheenjohtajasta, joka toimii jonkinlaisena presidentin ja pääministerin vastineena. Mutta EU:n epädemokraattisuus ei ole tässä varsinaisena aiheena, joten sivuutan sen vastahakoisesti.

EU-vaalien epäedustavuuteen johtaa kaksi aivan toisistaan riippumatonta tekijää. Pahinta on surkea äänestyshalukkuus. Äänestysprosentti jäi taas 42 %:n pintaan eli ei päästy edes lähelle jonkinlaista teknistä legitimiteettiä eli tilannetta, jossa edes yli puolet äänioikeutetuista äänestävät (Helsingissä luku oli sentään 55,8, mutta Savo-Karjalassa vain 35,8!). Itse edustan kantaa, jonka mukaan vaalilaeissa tulisi olla pykälä, jonka mukaan vaalitulosta ei hyväksytä, jos äänestysprosentti ei ole vähintään 50. Tällaista pykälää ei ole, koska suurimmille puolueille sopii alhainenkin prosentti, koska heidän tulokseensa se ei vaikuta eli tarvittava määrä edustajia löytyy aina heidän joukostaan. Alhainen äänestysinto sopii Suomessa parhaiten Kokoomukselle, jonka hyväosaiset äänestäjät käyttävät äänioikeuttaan aina. Kokoomuksen äänestäjät ovat luokkakantaisin poliittisin ryhmittymä.

EU-vaalien alhaista äänestysprosenttia ei pidetä ongelmana, koska mepeillä ei ole vaikutusta Suomen asioihin eikä suomalaisten viidellätoista edustajalla myöskään Euroopan mittakaavassa ole mitään vaikutusta yhtään mihinkään. Tiedämme kyllä, että työteliäimmät ja ahkerimmat mepit voivat nousta tärkeisiinkin valmistelijan tehtäviin samalla kun Brysseliin laiskottelemaan lähteneet ovat täysin näkymättömiä ja hädin tuskin läsnä äänestyksissä. Suomalaisethan ovat saaneet seurata esimerkiksi Teuvo Hakkaraisen esimerkkiä siitä, miten mepin tointa voi hoitaa vaikkapa Hondurasista käsin ilman ongelmaa. Tämä tapa tosin johti siihen, ettei pestin uusiminen ollutkaan enää helppoa. Virallinen Suomi sietää surkean äänestysprosentin EU-vaaleissa, koska siitä ei ole vaaraa eliitin status quo -tarpeelle.

* * *

Toisin kuin kotimaisissa vaaleissa, EU-vaaleissa voi äänestäjä ilmaista kahta aivan erilaista intressiä yhdellä äänellä. Sen voi antaa myönteisesti merkkinä siitä, että pitää kotimaista poliitikkoa niin hyvänä ja pätevänä, että uskoo tämän saavan jotain aikaan myös EU-parlamentissa ja ylipäätään EU:n byrokratiassa. Näiden vaalien kiistatta häkellyttävimmän äänimäärän kerännyt Li Andersson lähetettiin epäilemättä Brysseliin myönteisillä, jatkoa tukevilla äänillä, joita jakelivat auliisti myös muita puolueita yleensä äänestävät. He eivät äänestäneet Vasemmistoliittoa vaan yhtä ehdokasta, puolueesta riippumatta. Tällaisia ehdokkaita voi joukossa olla muitakin, mutta en uskalla heitä nimetä, kun en ole porvarillisten puolueiden yksilötason harrastajia. 

Mutta voi sen EU-äänensä käyttää myös tarkoituksella saada ehdokas Z pois Suomen politiikasta. Tämä on teoreettista pohdintaa, koska ei ole mitään keinoa selvittää tällaisten protestiäänten osuutta, mutta ilman tieteellistä näyttöäkin uskallan pohtia ääneen sitä mahdollisuutta, että jotkut mepit ovat nyt meppejä, jotta eivät touhua enää Suomessa. Mika Aaltola pettyi pahasti presidentinvaaleissa ja ilmoitti haluavansa jatkaa UPI:n pomona. Yllättäen ilmaantui kuitenkin meppireitti Kokoomuksen riveissä ja kas, sinnehän Aaltola lennähti puolueen suurimmalla äänimäärällä eli ei ole enää pyrkimässä UPI:n johtoon, jonne Kokoomuksella lienee sopivampi ehdokas mielessä. Ilmeinen win-win-win -tilanne siis.

Myös Sebastian Tynkkysen nousu persujen äänikuninkaaksi herättää epäilyjä halusta varmistaa hänen häipymisensä kotimaan politiikasta. Tynkkynen on ollut persuille hyödyllinen, mutta myös vähän hankala tapaus sekä lukuisten rikostuomioiden että seksuaalisen suuntautumisensa takia. Tynkkysen rikostuomiot ovat ehkä persujen mittareilla sulkia hatussa, mutta puolueen ulkopuolella niitä pidetään kiusallisina leimoina, joista ei pääse eroon. Homofobia ei ole persuille ykkösrivin poliittinen pelinappula, mutta moni perinteiseen hetero-onneen jämähtäneelle lienee helpotus, jos Tynkkynen poistuu kotimaiselta framilta. Euroopassahan hän ei enää herätä mitään huomiota, parlamentista kun löytyy häntäkin värikkäämpiä persoonia (paitavalintojen puolella voi tosin tehdä tiukkaa). Vai olisimmeko halunneet mieluummin nähdä Brysselin koneessa Vilhelm Junnilan tai Mauri Peltokankaan, jotka olivat persujen seuraavat läpimenijät? Nyt he jäivät mehevöittämään kotimaisen politiikan peltoa.

* * *

Kun äänestysprosentti on 42,4, johtopäätökset puolueiden kannatuksesta kannattaa pääosin unohtaa. Vasemmistoliitto ei ole todellisuudessa Suomen toiseksi suosituin puolue eikä Perussuomalaiset vain 7,6 %:n pienpuolue, valitettavasti. Kokoomustakaan ei oikeasti kannata 24,8 % äänestäjistä, vaikka sen kannatus lienee lähinnä todellista (kokoomuslaiset ovat Suomen luokkakantaisin äänestäjäryhmä!). Lienee kohtuullista tulkita persujen surkea tulos jonkinlaiseksi näpäytykseksi omilta pettyneiltä kannattajilta, jotka eivät nyt halunneet äänestää puoluettaan. Veikkaan, että Li Andersson sai myös pettyneiden persujen ääniä. Ainakin voi toivoa, että Riikka Purra ja Jussi Halla-aho harkitsevat uudelleen, onko omien äänestäjien etujen saksiminen julkisesti veri roiskuen sittenkään paras taktiikka. Persujenkin puoluetoimistossa lienee nyt tajuttu, että Kokoomus ei koskaan tahri itseään, vaan se kelkkaan saatu apupuolue ottaa kaikki roiskeet ja rapa-annokset.

Vasemmistoliitolle riemastuttava äänivyöry synnytti myös ongelman. Ei varmastikaan ollut suunnitelmissa, että Brysselin lentolipun saa myös varsin pienellä henkilökohtaisella äänimäärällä Jussi Saramo, jota lienee kaavailtu korvaamaan Li Andersson puoluejohtajana (puoluekokoushan asiasta kuitenkin lopulta päättää). Paikasta luopuminenkin on hankalaa, koska se menee silloin demareille. Muilla puolueilla ei vastaavaa ongelmaa käsittääkseni ole, vaan väistyneet ja väistyvät puheenjohtajat Anna-Maja Henriksson, Katri Kulmuni ja Maria Ohisalo saatiin sievästi siirrettyä näyttävällä ja oikea-aikaisella tavalla. Useimmat mepit ovat tosin vielä niin nuoria, ettei kukaan tiedä, mitä ensimmäisen meppikauden jälkeen tapahtuu. Brysselin maailma ei tunnetusti sovi kaikille, vaikka joillekin siitä on tullut uusi koti.

Hajoaako Orpon, Purran ja Henrikssonin hallitus eurovaalien tuloksena? No eipä tietenkään hajoa, vaan Petteri Orpo voi lähteä sairauslomalta kesälomalle hymy korvissa ja skumppalasi kädessä. Tästä on hyvä jatkaa köyhemmän kansan kyykyttämistä, kun elo taas syyksi muuttuu. Kokoomuksen näkökulmasta kaikki on kunnossa, eikä muulla tietenkään ole väliä. Ettei karu totuus unohtuisi, kuvitan tämän epätieteellisen vaalianalyysini asiaan kuuluvalla ja sitä erinomaisesti heijastavalla myönteisellä kuvalla. Li Andersson saattoi olla  eurovaalien äänikuningatar, mutta strategisilla sairauslomilla hallitseva ja sujuvasti toden sanat kiertävä Petteri Orpo on se, joka sanelee suomalaisen politiikan jatkon. Valitettavasti.