Orjuuden historia huutaa hiljaa

Orjuuden, kolonialismin ja kapitalismin synkkä kolmiyhteys on edelleen historiallinen tosiasia, josta edes kaikki tutkijat eivät halua ideologisista syistä puhua ainakaan isoon ääneen. Eivät halua, koska kyse ei ole synkästä, mutta ohitetusta historian vaiheesta, vaan edelleen eri muodoissa jatkuvasta rakenteellisesta, systeemisestä eriarvoisuudesta ja riistosta. Pekka Isaksson ja Jouko Jokisalo kuuluvat nuorempaan tutkijapolveen, joka ei pelkää kuvata pahojakaan asioita realistisesti. Heidän tuore kirjansa Orjuuden arvet (Into 2024) onkin painavaa luettavaa, joka ei yritä varjella lukijaansa kiertoilmaisuin tai eksymällä vuosisatojen aikoina kehiteltyihin orjuutta ja kolonialistista maanryöstöä oikeuttaviin selittelyihin. Orjuuden arvet on kuitenkin kirjoitettu perinteisen tutkimuskirjallisuuden tyyliin neutraalisti ja tekstisisällön tarjoamia draaman kaaren muotoja hyödyntämättä. Toisaalta on totta, että kirjan kuvaamat tapahtumat ovat itsessään niin väkeviä, että kronikoitsijan on osattava varoa askeliaan, jottei muutu osaksi tosiasioita hämärtävää tulkintojen hetteikköä.

Kirjan pääpaino on vahvasti transatlanttisessa (Afrikasta Amerikkoihin suuntautuneessa) orjakaupassa, sen historiassa ja hitaassa päättymisessä. Toinen keskeinen tavoite on selkeästi antaa ääni ja rooli orjuutetuille ihmisille itselleen. Sitä pidän kirjan suurimpana ansiona, koska lukemattomista sirpaleisista tarinoista huolimatta varsinkin täällä kaukaisessa Suomessa on ollut helppoa mukautua uskomaan orjakauppiaiden ja orjanomistajien valheita orjuudesta "luonnollisena" ja "loppujen lopuksi orjien parhaaksi"  koituneena ilmiönä. Isaksson ja Jokisalo kertovat mielenkiintoisesti ja vavahduttavasti paitsi siitä, miten hirvittävä kohtalo orjaksi joutuminen oli, myös siitä, minkälaisia ponnistuksia ja rohkeaa päättäväisyyttä vaadittiin orjanomistajien ja heitä suojelevan valtion voimia vastaan nousemiseen. Orjuuden puolustajat ovat pyrkineet voimakkaasti korostamaan orjien alistuvaa ja sopeutuvaa luonnetta, mutta todisteet kertovat jatkuvasta vastarinnasta ja alistumattomuudesta, vaikka vastarinta melkein aina tukahdutettiin brutaalilla ja usein selkeästi sadistisella väkivallalla, jossa julmuus toimi pelotteena, orjien mieliä terrorisoivana elementtinä.

Orjuuden arvet ei ole kaiken maailmassa eri aikoina esiintyneiden orjuuden ilmentymien historiikki, vaikka kirjoittajat siteeraavat runsaasti aikalaisnäkemyksiä antiikin Kreikasta Euroopan valistusajattelun kautta aktiivisiin orjuuden käytännön vastustajiin (abolitionistit) ja modernin ajan näkemyksiin. Itse ymmärrän asian niin, että kirjoittajat pyrkivät kyllä kuvaamaan ilmiötä myös abstraktina inhimillisenä toimintana, mutta niin islamin kuin aasialaisten historiallisten orjuuden muotojen kuvaaminen jää taka-alalle ja kirja keskittyy siihen orjakauppaan, jonka mahdollistama massamittainen riisto pitkälle vaikka ei ainoana tekijänä käynnisti teollisen kapitalismin ja muovasi nykyisinkin tuntemamme voimasuhteet. Transatlanttinen orjuus on niin keskeinen elementti Euroopan ja Yhdysvaltain kapitalismin synnyssä, ettei olisi liioittelua sanoa, että ilman orjuuden tuomaa valtavaa äkkirikastumisen aaltoa maailmasta tuskin olisi tullut sellaista, jollaisena sen nyt tunnemme.

* * *

Monet asia Isakssonin ja Jokisalon kertomassa tarinassa ovat ainakin yleisellä tasolla tuttuja historiallisesti valistuneille lukijoille. Orjuuden arvet tarjoaa kuitenkin myös paljon uutta tietoa esimerkiksi François-Dominique Toussaint L’Ouverturen johtamasta Haitin (ennen kapinaa Saint-Domingue; "Haiti" on saaren alkuperäisasukkaiden käyttämä nimi) vallankumouksesta (1791–1804), joka oli paitsi tuloksellinen, onnistunut sortajia vastaan nouseminen, myös selkeästi tahallaan unohdettu osa orjanomistajien epäonnistumisten historiaa (kuten on haluttu unohtaa myös se, että Ranskan 1825 kiristämät korvaukset ovat pitäneet Haitin rutiköyhänä jo kahden vuosisadan ajan). Kirjassa kuvaillaan myös varsin tarkasti sitä myyttiä, että Yhdysvaltain historiassa olisivat olleet vastakkain "hyvät" pohjoiset osavaltiot, jotka vastustivat orjuutta ja "pahat" etelävaltiot, jotka puolustivat raivoisasti orjuuteen perustuvaa elämäntapaansa ja sen mahdollistamaa poikkeuksellisen voimakasta pääoman tuottoisuutta. Todellisuudessa orjuuden vastustajia oli pohjoisvaltioissakin suhteellisen vähän, eivätkä Yhdysvaltain ns. perustajaisät mitään pyhäkoulupoikia olleet. Heille kysymys orjuudesta oli käytännöllinen, ei periaatteellinen saati eettinen kysymys.

Itselleni uusi näkökulma oli juuri kirjan kuvaus siitä, kuinka laskelmoivaa sisällissodan voittaneiden pohjoisvaltioiden suhde orjuuteen oli. Ne vastustivat transatlanttista orjakauppaa, mutta eivät niinkään itse orjuutta, jota pääosa poliitikoista piti tarpeellisena työvoiman lähteenä. Kun ihminen pitää orjuutta luonnollisena, ja silti voi vastustaa orjien hankkimisen tapaa, tulevat Yhdysvaltain historia ja edelleen jatkuva syvä rasismi paremmin ymmärretyiksi. Vaikka orjuus ihmisoikeudellisena vapauden riiston muotona lopetettiin, itse orjuuttamisen ideasta ei suinkaan luovuttu, vaan sille kehiteltiin korvaavia muotoja kuten vankilaorjuus, joka on yksi Yhdysvaltain suunnattoman kokoisen vankilateollisuuden peruskiviä. Yhdysvaltain valkoihoisten maahantunkeutujien jälkeläisten edelleen sisäistämä rasismi on johtanut siihen, että vaikka nykyään kaikki rotuerottelun ja muiden rasismin aktiivien muotojen kriminalisointi kattaa koko Yhdysvallat, esimerkiksi poliisilaitos on jatkuvasti otsikoissa rasistisesti motivoituneen toimintansa takia.

Rasismi ei ole Isakssonin ja Jokisalon kirjan varsinainen teema, mutta sen syvyyttä juuri Yhdysvalloissa on mahdotonta ymmärtää ilman yhteyttä orjuuteen. Amerikkojen siirtomaahistoria on myös rasismin historiaa, koska lähes poikkeuksetta siirtomaiden asuttajat suhtautuivat ryöstön kohteena olleisiin alkuperäisiin asukkaihin paitsi vihamielisesti, myös ideologisesti ei-ihmisinä. Tämä oli usein myös välttämätöntä, koska monet kolonialistit olivat vakaumuksellisia uskovaisia, joiden piti jotenkin oikeuttaa kristinuskon selvästi kieltämät teot. Helpoimmin se onnistui kieltämällä alkuperäisiltä asukkailta ihmisyys ja kohtelemalla heitä joko eläiminä tai – kuten erityisesti Pohjois-Amerikassa tapahtui – yksityisomaisuutena, johon ei sovellettu ihmisiä koskevaa ajattelua tai lainsäädäntöä. Joutuessaan luopumaan orjistaan, monille orjanomistajille maksettiin menetyksestä käypä korvaus. Selkeämmin ei olisi voinut korostaa sitä, että vaikka orja sai vapautensa, hän oli valkoisten sortajien näkökulmasta edelleen vain tavaraa.

* * *

Jos orjuutta tarkastellaan kapitalistisen tuotannon ja pääoman omistajan näkökulmasta, sillä on hyviä ja huonoja ominaisuuksia verrattuna siihen, että muodollisesti vapaalta työntekijältä vuokrataan hänen työpanoksensa. Orjasta voidaan väkivallalla pusertaa enemmän työtä kuin palkkatyöläisestä, mutta vain silloin, kun uusien orjien saanti on varmistettua ja orjan hinta on riittävän alhainen. Modernissa kapitalismissa on päädytty siihen, että koska orjia ei ole (enää) saatavana, ongelma korvataan vapailla työläisillä, joiden työolosuhteet eivät välttämättä poikkea merkittävästi orjan vastaavasta. Tämä on mahdollista, jos ja kun työtä on tarjolla niukasti, eikä työläisillä ole käytännössä vaihtoehtoja. Kun puhutaan modernin ajan "hikipajoista", viitataan ilmaisulla juuri tällaiseen tuotantoon, jossa muodollisesti vapaat työläiset tarjoavat työvoimaansa kapitalistille, joka vuokraa sitä hinnalla, jonka arvioi riittävän alhaiseksi varmistamaan pääoman omistajalle tulevan voiton. Tietämättä jonkun tällaisen "hikipajan" suhteiden todellisuudesta voisi olla vaikea erottaa niitä jostain 1800-luvun virginialaisen orjan työoloista.

Itse arvelen, että Orjuuden arvet pyrkii rivien välissä muistuttamaan lukijaansa siitä, että vaikka avoin ja väkivaltainen orjuus on juridisesti kielletty miltei kaikkialla maailmassa, orjuuden kaltaiset yhteiskunnalliset suhteet ovat edelleen todellisuutta siellä, missä työvoimasta on pysyvästi ylitarjontaa. Orjuuden kaltaisista työsuhteista on kerrottu mm. monien Arabian niemimaan öljyvaltioiden yhteydessä (yleensä mainitaan esimerkkinä Dubai), kun oman työväestön vähyyden takia on palkattu siirtotyöläisiä maista, joissa on kroonista työttömyyttä. Orjuuden arvet pyrkii mielestäni myös nostamaan tietoisuuteen ns. länsimaisen vaurauden lähteen, joita ovat olleet luonnonvarojen ryöstämisen lisäksi aina orjuus ja orjuuden kaltaiset työsuhteet. Orjuudella hankittu rikkaus ei ole myöskään kadonnut saati palautunut niille, joiden selkänahasta se hyvin konkreettisesti revittiin. Esimerkiksi brittiläisen yläluokan varallisuus on peräisin pääosin orjataloudesta, vaikka tuon varallisuuden nykyiset haltijat eivät tietenkään rahojen alkuperäistä lähdettä halua myöntää.

"Transatlanttinen orjakauppa ja orjuus olivat olennainen tekijä nykyisen epäoikeudenmukaisen maailman talousjärjestelmän synnyssä. Ne tekivät myös rasismista globaalin ongelman. Orjuuden lakkauttaminen ei merkinnyt tasa-arvoisen maailman syntymistä, vaan sen luomat eriarvoiset rakenteet saivat uudet muodot. [- -] Transatlanttinen orjuus ja lännen siirtomaaimperialismi ovat keskeisesti tuottaneet nykyisen lännen hallitseman maailmanjärjestelmän." (s. 279) "EU on häveliäästi tarjoamassa rasismia linnake-Euroopan oikeutusideologiaksi ja osavastaukseksi demokratiaongelmiin. Euroopassa eliitti ja radikaali oikeisto tarjoavat rasismia nousevan hyvinvointisovinismin ideologiseksi perustaksi." (s. 280) Orjuus on muodollisesti menneisyyttä, mutta zombin lailla se nousee aina uudestaan vastustamaan ihmisten tasa-arvoisuuden pyrkimystä. Orjuuden vastaista taistelua ei siksi voi eikä saa lopettaa.

Kirjan Orjuuden arvet kansikuva (Timo Numminen) on niin synkeä ja ahdistava, etten 

halua käyttää sitä kuvituskuvana. Yllä olevassa kuvassa orja Nat Turner kannustaa 

kohtalontovereitaan Virginiassa 1831. Kuvan on tehnyt vuonna 1936 Harris-niminen taiteilija, 

jonka etunimeä on signeerauksesta vaikea lukea. 

Kamala Donald

Olin jo ajatellut palata Yhdysvaltain presidenttikuvioihin vasta sitten, kun molemmilla isoilla on ehdokkaat ja heidän Sancho Panzansa nimettyinä (Trumpin valinta J. D. Vance, vain 39-vuotias senaattori, on outo lintu, joka riitautunee jossain vaiheessa pomonsa kanssa americanafasismin yksityiskohdista; Harrisin rinnalle nostetaan todennäköisesti joku vanhoillinen valkoinen mies, jonka nimi ja persoona ovat äänestyskopissa empivälle toissijaisia asioita) . Mutta kun Joe Bidenin ilmoitus jättää leikki kesken ja Donald Trumpin korvaan tullut nirhama johtivat kokonaiskuvion muuttumiseen, kai tässä on harrastettava jälleen kansainvälisen politiikan ennustelua diletantin näkökulmasta. Samalla tulee tilaisuus muistuttaa siitä, miten huonosti Yhdysvaltain vaalijärjestelmä heijastaa kansalaisten mielipidettä myös vaalissa, jossa valitaan yksi ainoa ihminen neljäksi vuodeksi liittovaltion johtoon. Olen myös hitusen huolissani siitä avoimesta riemusta, jota varapresidentti Kamala Harrisin todennäköinen nousu demokraattipuolueen ehdokkaaksi on herättänyt suomalaisten antitrumpistien joukossa. Mielestäni he eivät ole ajatelleet asiaa kovinkaan pitkälle, jos riittää, että Donald Trump ei voita.

Kun 81-vuotias Biden pudottautui kilvasta (emme tiedä, emmekä välttämättä koskaan saa tietää, missä määrin ratkaisu oli Bidenin oman harkinnan tulosta vai hänen lähipiirinsä pontevan painostuksen seurausta; itse en usko, että jääräpäisenä tunnettu Biden päätyi astumaan sivuun jalo yhteinen etu mielessä, vaan hänet jouduttiin ratkaisuun pakottamaan), suurin häviäjä oli ilman muuta Donald Trump. Trump oli kuvitellut pääsevänsä höseltämään vaalikampanjan läpi vastassaan tuttu dementikko, jonka rinnalla jopa ylipainoinen Trump näytti melkein sporttiselta (golf ei hänen pelaamanaan kyllä ole erityisen sporttista seurattavaa) ja Danny-kampauksessaan selvästi nuoremmalta. Kaikki gallup-kyselytkin osoittivat Bidenin häviävän tällä kerralla selvästi ilman vaalien väärentämistä, jota Trump pontevasti yritti 2019.

Kun Biden siirtyi sivuun, vaaleissa olikin ehdokkaana enää vain yksi vanhus eli Trump itse. Harrisin tukijoukot ovat jo ehtineet käynnistää tähän tosiasiaan pureutuvan kampanjan. Ennen Harrisin valikoitumista puolueen ehdokkaaksi Trump saattoi vain toivoa, että Bidenin tilalle kaivetaan joku toinen hoitokodin potilas. Kun sitten aika nopeasti kävi ilmeiseksi, ettei puolueella ole varalla ketään muuta hyvin tunnettua nimeä kuin Kamala Harris, Trumpin kannalta painajaismainen tilanne alkoi hahmottua. Bidenin sijasta Trumpilla onkin yhtäkkiä vastassaan nuorehko (59-vuotias, täyttää 60 juuri ennen vaaleja) mustaihoinen naispoliitikko, joka on aiemmin toiminut syyttäjänä, Kalifornian oikeusministerinä ja senaattorin. Kaikki valmistellut pilkkanimet ja vihapuheet piti kirjoittaa uusiksi, kun vastassa ei olekaan Sleepy Joe, vaan Laughing Kamala.

* * *

Bidenin vaihtuminen Harrisiin on Trumpin kampanjakoneistolle todellinen ongelma. Vaikka Harris puhuu usein aika sekavia, hän on rutinoitunut väittelijä, joka on jo ehtinyt väläyttää tulevia raatelukynsiään vihjaisemalla, että hänellä on kokemusta toimia tuomittujen seksuaalirikollisten hoitelemisesta (Trump on vastikään tuomittu raiskauksesta ja alustavien paljastusten perusteella hän oli Jeffrey Epsteinin vakituinen vieras tämän seksiä alaikäisten kanssa tarjonneella lomasaarella). Kun Trump saattoi ensimmäisen yhteisen vaaliväittelyn perusteella ajatella olevansa vahvoilla, hän joutuu nyt pelolla odottamaan tulevia kohtaamisia, joita tuskin kokonaan pystyy välttämään, vaikka varmasti sitä yrittää. Kyse ei ole siitä, että MAGA-äänestäjät yhtäkkiä ryhtyisivät ihailemaan Harrisia vaan siitä, että vaalien tuloksen ratkaisevien liikkuvien äänestäjien näkökulmasta Harris näyttää varmasti paljon turvallisemmalta ja freesimmältä kuin Trump, jonka valehtelusta varmasti moni epävarma on saanut kyllikseen. Niille demokraattipuolueen uskollisille kannattajille, joille Biden oli yksinkertaisesti liian vanha ja sekava, Harris on mieluinen vaihtoehto.

Tässä tilanteessa Trumpin ainoa keino yrittää päihittää Harris lienee yrittää rakentaa hänestä mahdollisimman epäilyttävä olkiakka. Lähiviikkoina näemme, mihin täsmälleen ottaen Trumpin tukijoukot yrittävät turvautua. Todennäköisesti sekä rasismi että naisviha tulevat käyttöön (Bidenin kohdalla niitä oli vaikea hyödyntää), eikä Harrisin taipumusta purskahtaa näkyvään nauruun milloin mistäkin syystä varmaankaan jätetä hyödyntämättä, vaikka "Laughin' Kamala" tai "Laughin' Harris" eivät ole aidosti solvaavia, vaan voivat kääntyä myös Harrisin eduksi. MAGA-väen on pakko yrittää kaivaa Harrisista esiin jotain sellaista, mitä voidaan kuvata "wokeismiksi". Siksi mikä tahansa näkyvä aborttioikeuden puolustaminen tai vastaava tullaan käyttämään lyömäaseena. Itse arvelen, että juuri aborttioikeus tulee olemaan trumpistien lokakampanjassa keskeisellä sijalla, koska Trumpilla ei ole varaa menettää ainuttakaan evankelikaalisten kristittyjen ääniä.

Sen sijaan Israelista ja tuesta sionistiselle kansanmurhalle ei tule vaaliteemaa, koska molemmat ehdokkaat ovat tiukasti pro-Israel-väkeä. Kumpikin on saanut tärkeimmältä Israel-lobbyltä eli AIPAC-järjestöltä miljoonia lahjusrahoina (Harris selvästi enemmän), eikä kummankaan tuoreesta historiasta löydy julkista Israel-kriittistä lausuntoa. Presidenttikaudellaan Trump profiloitui yli-innokkaana Israel-fanittajana, joka pyrki mielistelemään Israelin johtoa jopa yli vaaditun. Emme tiedä, miten tiukasti Harris on sionistien tukija (ainakaan hän ei tiettävästi ole julkisesti leperrellyt Bidenin tavoin olevansa itsekin sionisti), mutta kun vaalikassaan on jo kilahtanut ainakin 6 miljoonaa dollaria AIPAC:n tukirahaa, tuskin tulemme kuulemaan yhtäkään kriittistä sanaa Israelia kohtaan Harrisin suusta (AIPAC nostaa ja pudottaa tunteilematta lahjotun arvon perusteella). Trump ei välttämättä piittaa sionisteista ja Israelista tippaakaan eli nuoleskelee heitä pelkästään opportunistisista syistä, mutta kun sionisteilla on paljon rahaa, se riittää motivoimaan Trumpin.

* * *

Pidän täysin mahdollisena, että Kamala Harris tulee voittamaan Donald Trumpin selvin numeroin, koska Trump ei pysty muuttamaan julkista esiintymistään, vaikka se olisi nyt tarpeen. MAGA-äänestäjät eivät rikostuomioista piittaa, mutta ne liikkuvat, epävarmat äänestäjät siirtyvät todennäköisemmin Harrisin taakse. Myös dem. puolueen "vasemmisto", jolle tuli Bidenista suoranainen inhoreaktio, palannee nyt kiltisti ruotuun tukemaan ensimmäisen mustan naisen valintaa presidentiksi. Trumpin ainoa toivo on, että Harrisista löytyy jotain sellaista "törkyä", jollainen valuu Trumpin pinttyneestä nahasta, mutta värjää kenet tahansa normaalin ihmisen kelvottomaksi. Kun Trump ei onnistunut päihittämään vanhus-Bidenia 2019, miten hän tyyliään muuttamatta voisi sen tehdä Harrisin kohdalla? "Musta nainen" presidenttinä on varmasti useimmille MAGA-äänestäjille kauhistus, mutta Trumpia kammoksuville todennäköisesti aito vaihtoehto. Siksi veikkaisin, jos olisi pakko, Harrisin voittoa.

Kokonaan eri asia on, haluaisinko Harrisin voittavan. Minusta ainoa ehdokas, jota itse voisin äänestää, on Green Partyn Jill Stein, tiukasti Gazan kansanmurhaa vastustava Yhdysvaltain juutalainen, ainoa, joka ei ole ottanut vastaan AIPACin lahjusrahaa. Myös Cornel West olisi mahdollinen (ei kai hänkään ole AIPACin listoilla), vaikka ajatus mustasta filosofista presidenttinä on jossain määrin epäuskottava. En voisi äänestää Kamala Harrisia, koska tämä tukee ehdoitta Israelin toimia ja parhaillaan käynnissä olevaa kansanmurhaa. Ei hän tietenkään itse ilmaise asiaa näin, mutta on silti Israel-lobbyn ostama, korruptoitunut poliitikko, joka näyttää suomalaisittain "hyvältä" vain siksi, että Donald Trump on niin kauhistuttavan ala-arvoisesti käyttäytyvä sosiopaatti. Haluaisin siis seuraavaksi presidentiksi Jill Steinin, vaikka tiedän, että se on tehty käytännössä mahdottomaksi. Stein ei pysty keräämään niin paljon vaalirahaa, että nousisi marginaalista. Hänellä voisi olla mahdollisuuksia nuorten äänestäjien keskuudessa joissakin osavaltioissa, mutta kun kaikki lahjusrahat menevät suurten puolueiden ehdokkaille, isompikaan kannatus ei riitä. Viime kädessä Yhdysvaltain äänestysjärjestelmä varmistaa sen, ettei kannatus realisoidu valitsijahenkilöinä. Lait on laadittu juuri jillsteinien estämiseksi. Voittaja vie kaiken, eikä siinä pelissä edes jossain osavaltiossa suosittu ehdokas pärjää.

Trumpia on Suomessa pienen fanijoukon ulkopuolella haukuttu paljolti siksi, että Venäjän presidentti Vladimir Putin toivottaa Trumpin uudelleenvalinnan tervetulleeksi. Ei tietenkään siksi, mitä Trump edustaa vaan siksi, että häneen on helppo vaikuttaa imartelun ja muiden halpojen temppujen avulla. Putinin näkökulmasta Trump presidenttinä todennäköisesti lopettaisi sodan Ukrainassa nopeastikin (helpointa se olisi, jos Putin antaisi kaiken kunnian sodan loppumisesta Trumpille), eikä ole takeita siitä, että Trumpia kiinnostaa edistää Kiinan vastaisen sodan seuraavia askeleita (hänellä ei liene bisnestä aseteollisuuden piirissä). Todennäköisempää on, että Trump keskittyisi kotimaan säädösten kiristämiseen fasistisen valtiomallin tarpeisiin tyydyttääkseen verenhimoisimpia MAGA-äänestäjiä ja suurimpia rahoittajiaan. Ukrainan sodan vastustajille Trump voisi siis olla hyvä valinta, mutta on hyvin epätodennäköistä, että hän muuttaisi maansa suhdetta Israeliin, Siinä suhteessa molemmat pääehdokkaat ovat yhtä huonoja valintoja, ainakin jos piittaa palestiinalaisten ihmisoikeuksista tai kannattaa Yhdysvaltain hegemonian rajoittamista ja moninapaista tulevaisuutta ympäristötuhon uhkaamalle maailmalle.

Ohiammuttujen onnea ja ongelmia

Jenni Kirves on harvinainen sotakirjailija. Ei siksi, ettei ole miesoletettu, vaan siksi, että on torjunut houkutuksen ansaita elantonsa ylistämällä sotasankareiden maineen päiviä ja valinnut sen sijaan kivisemmän tien tutkimalla sotien 1939–1944 vaiettuja puolia ja kirjoittamalla niistä. Kirves on kirjoittanut asioista, joista perinnesäätiöt ja militarismia arvostavat rahastot eivät ole halunneet kuulla nyt tai tulevaisuudessakaan. Jokin on ehkä kuitenkin muuttunut Ruman sodan (Johnny Kniga 2008) ja myöhempien teosten myötä, sillä He selvisivät sodasta (WSOY 2024) on saanut taloudellista tukea jo seitsemältä rahastolta ja säätiöltä. Ehkä se aikoinaan ohitettu tilinteko tosiasioiden pohjalta pikkuhiljaa toteutuu. Uusin kirja keskittyy tarkastelemaan niiden selviytymistä, jotka eivät sotimisen takia kuolleet vaan kohtasivat ensin käsittämättömän hiljaisuuden loputtoman tulituksen jälkeen ja sitten vielä hämmentävämmän paluun "siviilielämään", josta merkittävällä osalla nuorukaisista ei ollut ehtinyt olla käytännössä mitään kokemusta.

He selvisivät sodasta poikkeaa Jenni Kirveen aiemmasta tuotannosta sikäli, että sen käsittelytapa rakentuu temaattisesti toisiinsa liittyvistä, mutta muuten suhteellisen itsenäisistä esseemäisistä luvuista. Kirves valmistelee samasta aihepiiristä väitöskirjaa, joten tätä voitaneen pitää esityönä ja "lämmittelynä" ilmaisun myönteisessä mielessä. Ehkä tästä johtuu, että kirja siteeraa suhteellisen vähäistä muistelijoiden joukkoa, joka saa edustaa – halusi tai ei – koko "ohiammuttujen" eli eloon jääneiden sosiologista kohorttia. Kirves korostaa tekstissään, ettei hänelläkään ole oikeutta puhua kaikkien veteraanien suulla (rivien välistä lukien: varsinkaan kuolleiden puolesta). Kirjan viesti pohjautuukin vahvasti valikoitujen puhujien (mm. Väinö Linna, Eeva Kilpi, Matti Kurjensaari, Kalle Päätalo, Göran Schildt, Henrik Tikkanen, Mika Waltari ja ehkä yllättävimpänä kokoomuslaisena profiloitunut professori Kullervo Rainio) näkemyksiin, joita Kirves siteeraa ahkerasti.

Vaikka Jenni Kirves tarkastelee sotiamme kriittisesti, häntä ei voi tämänkään kirjan perusteella pitää vasemmistolaista ajattelumaailmaa tuntevana saati tukevana. Se on ehkä tasoittanut tutkijan tien pintaa ja helpottanut kirjojen julkista vastaanottoa. Vasemmistolaisesti asennoituneen lukijan silmään pistävät lukuisat yksityiskohdat, joissa tutkija – todennäköisesti asiaa sen kummemmin tiedostamatta – korostaa porvarillista maailmankäsitystä ja antikommunismia oletusarvoina ja  Suomen poliittisen ja sotilaallisen johdon ratkaisujen hyvään pyrkimisen tulkintaa ilman halua sitä problematisoida. Itse jaksan tätä oudoksua, koska haluttomuus eläytyä vasemmistolaisesti ajattelevien ihmisten suhteeseen sotaan ja erityisesti vuosien 1939–1944 sotiin johtaa siihen, että voi olla vaikeaa ymmärtää monien sodasta selvinneiden reaktioita ja elämänvaiheita. Ei SKP/SKDL sattumalta tai Kremlin määräyksestä saanut sodan päätyttyä ensimmäisissä vapaissa vaaleissa 23,5 %:n kannatusta (noin 400 000 ääntä) ja ollut keväällä 1946 parin loikkauksen seurauksena tovin eduskunnan suurin puolue. Monet näistä äänistä tulivat entisiltä rintamamiehiltä ja heidän puolisoiltaan.

* * *

Jenni Kirves toteaa, ettei ole tavannut sellaista sotiemme veteraania, josta ei olisi tullut pasifistia. En tohdi tätä epäillä, mutta arvelen, että ilmaisun "pasifisti" tarkempi erittely olisi tuottanut myös hiukan vivahteikkaamman kuvan siitä, miten erilaisia muotoja sodan kauhuista selviämisen jälkeiselle torjunnalle voidaan hahmottaa. Tavalliselle ihmiselle sota on ilman omakohtaista, traumaattista kokemustakin kauhistuttava ja siinä mielessä torjuttava asia. Kokonaan toinen asia on, missä määrin sodan torjuva on valmis konkreettisiin tekoihin sen puolesta, ettei sotaa "enää koskaan" tulisi. Tiedämme nyt kesällä 2024, että enemmistö tällä hetkellä elävistä suomalaisista kannatti sekä liittymistä sotilasliitto Natoon että DCA-sopimuksen tekemistä. Jälkimmäinenhän tarkoittaa de facto lupaa Yhdysvalloille miehittää osa Suomen tasavallan alueesta sotimiseen liittyvällä tarkoituksella ja avoimella valtakirjalla. Perinteisessä isänmaallisuudessa tällainen olisi ollut täysin mahdotonta hyväksyä. Tiedämme myös, ettei suomalaisessa mielenmaisemassa ole sotaa, jossa toisena osapuolena ei olisi Neuvostoliitto/Venäjä. Ei Suomi ole mikään pasifistien valtakunta. Epäilen, ettei ollut sotien jälkeenkään. Minusta sodan kauhujen pelkääminen ja haluttomuus joutua sotaan ei vielä ole pasifismia.

Oma isäni, joka osallistui jatkosotaan nuorena tykistöupseerina ja venäjää taitavana myös osa-aikaisena sotavankien kuulustelijana tai ainakin tulkkina, ei oma-aloitteisesti puhunut sotakokemuksistaan mitään, ei myöskään alkoholin kannustamana. Vanhoilla päivillään ja sota-ajan valokuvien äärellä hän kuitenkin hiukan vaivautuneesti myönsi, ettei sota hänen tapauksessaan ollut erityisen ikävää aikaa. Hän haavoittui kerran (aika lievästi, lähinnä kuulo kärsi), mutta totesi siihen, etteivät viikot sairaalassa olleet kurjia, koska hoitajat kohtelivat paremmin kuin hyvin nuoria sinkku-upseereita. Konkreettinen kuolema oli tykistön miehille pääosan ajasta jossain kaukana, eikä eturintaman alituiseen kuolemanpelkoon ja stressiin ollut aihetta. Isäni toimi sodan jälkeen upseerina, sotilasdiplomaattina ja lopulta urheilukuvioissa vahvalla kansainvälisellä värityksellä. Oliko isäni sodanvastainen? Kyllä oli, hän kannatti kaikkien ongelmien hoitamista diplomatialla, vaikka ei osannut puhua pienistäkään omista ongelmista. Oliko isäni pasifisti? Tuskin oli, ei hän ainakaan ymmärtänyt poikansa puheita aseistariisunnasta. Ei hän sotaa halunnut, mutta kannatti perinteistä oikeistohenkistä maanpuolustustoimintaa ja ihaili marsalkkaa.

Jenni Kirves kuvailee hyvin sitä, miten vaikeaa on yleistää melkein mitään sotakokemusta. Moni mies palasi siviiliin fyysisesti koskemattomana, mutta henkisesti riekaleina. Jos lääkärit onnistuivatkin hoitamaan monen fyysiset vammat, henkisestä puolesta ei osattu edes kantaa huolta. Suurin osa nuorukaisista heitettiin kylmälle tilalle selviytymään miten kukin. Liian moni mies joutui kotiin palattuaan vaille tarvitsemaansa tukea. Alkoholiin ja huumeisiin sortumiseen on tietysti monia syitä, mutta valtiollisen tason kyvyttömyys ja uskoakseni myös haluttomuus satsata ihmisten henkiseen hyvinvointiin oli ilmeinen. Laajamittainen tuki olisi myös ollut virallisen sankarimyyttipolitiikan kannalta vaarallista, eihän nyt suomalainen soturi jostain neljän vuoden pestistä ole moksiskaan! Siitä vaan kotirintamalle töitä paiskimaan, uusia lapsia kuolleiden tilalle tekemään ja äänestämään kerran neljässä vuodessa isänmaallisia ehdokkaita, kuten kunnon kansalaisen kuuluu.

* * *

Jenni Kirves ei kyseenalaista ilmaisua "sankarivainaja". Sehän on kyynisen propagandan fiktio, jolle ei löydy todellisuudesta vastinetta. Eivät sodassa kuolleet halunneet kuolla, hekin olisivat halunneet selvitä, tulla ohi ammutuiksi. Eikä luodin tai räjähtävän ammuksen surmaaman ihmisen kuolemassa tietenkään ole mitään erityistä sankarillisuutta, kukaan ei sitä kohtaloa halunnut, se tuli aina tilaamatta ja pyytämättä. Itse en pidä myöskään "sankarillisuutena" sitä, että nostaa päänsä juoksuhaudasta ja saa tarkk'ampujan luodin otsaansa. Monet kuolleet osoittivat toki käsittämätöntä pelottomuutta (esimerkiksi päälle tulevan panssarivaunun alle kasapanoksen heittämällä), mutta onko se sama asia kuin "sankarillisuus"? Mitä "sankarivainaja" itse asiassa tarkoittaa muuta kuin muiden sijasta vastoin tahtoaan tapetuksi joutumista? Lukisin mielelläni sotatutkimusta, joka lopultakin luopuisi käyttämästä näitä sotapropagandan kuluneita ja tyhjiä iskusanoja. Kiitokset Jenni Kirveelle sen sijaan ironisen onnistuneen termin "kaikkivaltias tuuri" lanseeraamisesta. Sehän on paljon realistisempi ja uskottavampi, kuin umpimähkään turhat kuolemat salliva "kaikkivaltias Jumala", jonka siunauksella myös Suomen armeija on aina sotinut.

Mielestäni Jenni Kirves ohittaa myös kysymyksen siitä, miten harkitusti vastuu sotaan joutumisesta "unohdettiin" lykkäämällä se vaivihkaa noiden sotaan määrättyjen tavallisten sotilaiden niskoille. Kansallista tiliä ei koskaan tehty, valvontakomission vaatimaa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä vastustettiin ankarasti ja tuomitut armahdettiin melkein saman tien. Kukaan ei ottanut reilusti vastuuta ihmisten tapattamisesta, mutta alta kulmain annettiin ymmärtää (ja sotakirjallisuuden valtaisassa tulvassa yksiselitteisesti toistettiin), ettei Suomessa ja suomalaisissa mitään vikaa ollut, kaikkeen olivat syypäitä ryssät ja kommunistit. Aseveljeyttä Hitlerin Saksan kanssa ei isommin kaduttu tai hävetty. Myös Jenni Kirves on sitä mieltä, että Stalin oli Hitleriäkin pahempi (s. 143). En ihmettele yhtään, että useimmat ohiammutuista päättivät mieluummin vaieta kuin ottaa yksinään vastuun hirvittävästä katastrofista, jota poliitikot kutsuvat ketterästi "torjuntavoitoksi" tai "sodasta selviämiseksi". 

Lukijana en innostunut kirjan tunteellisesta ja hetkittäin "yliempaattisesta" suhtautumisesta niihin, joita sota ei tuhonnut. Toki he sen kaiken ansaitsevat, mutta onko tietokirja siihen sopivin ympäristö? He selvisivät sodasta tuntuu välityöltä, jota väitöskirjatutkija Jenni Kirves ei ole kirjoittanut aitona tietoteoksena, vaan omana "surutyönään" sodasta palanneiden raskaan osan muistelemisessa. En sano, ettei sellaisille kirjoille olisi tarvetta ja paikkaansa, mutta itse kyllä vähän petyin. Ehkä vasta 80 vuotta sodan päättymisen jälkeen kukaan uskaltaa sanoa ääneen, että vaikka kaikki traumatisoituivat sodassa ja jotkut tuhoutuivat sen takia jälkikäteen, suurin osa sodan työntekijöistä palasi arkeen ja siviiliin riittävän hyvässä kunnossa ja "kelpo ihmisinä". Itse olen paljonkin miettinyt sitä, millaiseen Suomeen olisin syntynyt, jos Suomi ei olisi käynyt kahta sotaa ja ihmeen kaupalla (ei oman erinomaisuutensa takia, arvelen itse) selvinnyt niistä sekä itsenäisenä valtiona että jotenkin tolkussa henkisessä kunnossa. Vielä enemmän olen pohtinut, miten paljon parempi Suomi voisi nyt olla kaikille asukkailleen, jos hävittyjen sotien jälkeen olisi tehty aidosti tiliä harjoitetun ulko- ja turvallisuuspolitiikan epäonnistumisista. Jos olisi tehty, saattaisimme edelleen olla jopa itsenäinen valtio.

PS. Kun kirjoittaa arvion vähän pettyneenä, ei soppaan haluaisi lisätä marinaa oikoluvusta ja vastaavasta. Mutta kun kustantajana on WSOY, lukija odottaa ongelmatonta kieliasua. Valitettavasti oikoluku on jäänyt vähän vajaaksi, kun tekstissä esimerkiksi Tapio Rautavaara on kirjailija (s. 261) ja Mihail Bahtin (Михаи́л Бахти́н;) onkin Mikael (s. 224). Pikkujuttuja sinänsä. tällaiset, mutta syövät kokonaisuuden vaikutusta ja tehoa aivan turhaan, kun Jenni Kirves kuitenkin kirjoittaa sujuvasti ja hyvää suomea. Myös henkilöhakemisto puuttuu, mikä vaikeuttaa mm. sen hahmottamista, kuinka monet ihmiset ovat kirjassa äänessä ja keiden siteeraamista Jenni Kirves on pitänyt esimerkillisen tärkeänä. On taas säästetty väärästä kohdasta.

Nuoren suurvallan diplomatian alkuaskeleita

Jussi Pekkarisen kirja Kävin ja kuulin : Ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi 1918–1933 (Otava 2024) tuskin herättää lukevassa jos kirjoja ostavassakaan kansalaisjoukossa varsinaista kuhinaa. Jo kirjan hyperasiallinen otsikointi antaa ymmärtää, ettei tarjolla ole sensaatiomaisia paljastuksia tämän tai tuon suurlähettilään skandaalinkäryisistä toimista. Ei tosiaankaan ole, vaan pelkästään sitä, mitä luvataankin. On sitten lukijasta itsestään kiinni, saako kirjasta jotain irti vai ei. Itse tartuin siihen enemmänkin poliittisen historiamme harrastajan tuntemasta velvollisuudesta kuin palavasta innosta. Näin jälkikäteen voin todeta lyhyesti, että suuriin otsikoihin mihinkään suuntaan ei ole olekaan aihetta. Pekkarinen on toteuttanut yhteenvedon, joka kyllä valottaa kiitettävän laajasti sitä kirjallisen ja poliittisen ilmaisun kirjoa, jota suomalaiset diplomaatit – vai pitäisikö sanoa varovaisemmin asioiden hoitajat – tasavallan ensimmäisten 15 vuoden ajan ilmensivät.

Kirjan takakansitekstin mukaan "Raportit ovat mainiota ajankuvaa. Ne välittävät eloisasti tapahtumia sellaisina kuin ne näyttäytyivät aikalaisille, Suomen lähettiläille." Tämä on totta, jos ei adjektiiville "eloisa" aseta liian suuria odotuksia, kun kohteena ovat niinkin vähän eloisat asiat kuin ulkoasiainsuhteet. Lähinnä Moskovaan tuomittujen, sielullisesti antikommunististen suurlähettiläiden parjausviestit täyttävät mielestäni termin "eloisa" tavanomaisen jälkiviisaan semanttisen kirjon. Pääosin raportit ovat aika tylsää ja yllätyksetöntä tekstiä, jollei satu olemaan erityisen kiinnostunut jonkin tietyn asemamaan poliittisen historian yksityiskohdista. Takakansitekstissä todetaan edelleen, että "Maailmansotien välillä lähettiläät kirjoittivat vapaammin kuin nykyään." Syynä oli arvatenkin se karu fakta, että useimmat raportoijat olivat diplomaatteina aloittelijoita, joilla ei ollut selvää käsitystä siitä, mitä ja miten heidän odotettiin raportoivan.

Kuten kirjasta käy ilmi, valtaosin Suomen tasavallan ensimmäiset diplomaattiset edustajat valittiin varakkaiden yliopistomiesten joukosta, koska Venäjän keisarikunnan kouluttamia asiantuntijoita ei haluttu käyttää ja koska valkoiselle Suomelle luotettavia ammattidiplomaatteja ei käytännössä ollut. Pekkarinen huomauttaa, että valintojen oli syytäkin kohdistua ensi sijassa varakkaisiin yksityishenkilöihin, koska useimmissa asemapaikoissa ei ollut riittävästi resursseja tehtävien, ennen muuta edustustilaisuuksien, järjestämiseen. Oli siis kätevää, jos lähettiläänä oli luonnostaan varakas mies, joka saattoi ilman huolen häivää auttaa isänmaata myös omasta lompakostaan. Yliopiston tavallisena rekrytointipaikkana Pekkarinen selittää sillä yksinkertaisella syyllä, että vain sieltä saattoi löytää riittävän kielitaitoisia ja usein myös edes jonkinlaista kansainvälistä kokemusta omaavia miehiä. (Diplomaatti oli 1918–1933 aina mies.)

* * *

Kirjan lukijan urakkaa ei valitettavasti helpota tapa, jolla Pekkarinen on kirjansa rakentanut. Ongelmana ei ole niinkään rapsodinen lyhyiden lukujen vaihtelu akselilla paikka – aika – diplomaatti. Se on aivan kelvollinen ratkaisu kirjassa, jonka aineisto koostuu viranomaisten väliseksi tarkoitettu säännöllinen raportointi ajalta, jolloin ei Euroopassa sodittu, ei tehty vallankumouksia eivätkä luonnonkatastrofitkaan pahemmin vaivanneet. Tosin itseäni kiusasi jossain määrin se, että Pekkarisen virtuaalinen matka ajassa ja tilassa etenee vain karkealla tasolla kronologisesti, eikä tarjolla ole edes liitteissä taulukkoa käsitellyistä kaupungeista, valtioista, vuosista ja lähettiläistä. Kartta kaupungeista tarjotaan, mutta siihen ei ole valitettavasti liitetty mitään muuta informaatiota. Henkilöhakemisto onneksi on, mutta ei senkään avulla ole helppoa hahmottaa, missä ja milloin kukin diplomaatti maataan palveli. Yhtälö on liian monimutkainen ainakin omille aivoilleni ilman apuvälineitä.

Se Pekkarisen kirjanrakennusongelma, josta edellä vihjaisin, liittyy perin epäselväksi jäävään lähettiläiden siteeraamisen ja oman tekstin erotteluun. Osa sitaateista on lainausmerkeissä, osa ei. Jälkimmäisiä on paikoitellen yllättävän hankala hahmottaa selkeästi erilleen Pekkarisen aika harvoista omista kannanotoista. Yleisesti ottaen vaikuttaa siltä, että Pekkarinen on pitänyt omat arvionsa ja kommenttinsa minimissä ja lainannut mieluummin tutkijakollegoita raportoijien lisäksi. Tämä ei ole sinänsä moitittavaa, mutta toteutustavassa ei ole ajateltu vähääkään lukijaa, jolla ei ole ennakkokäsitystä tutkijan kirjoitustyylistä tai erityispiirteistä. Esimerkiksi sivulla 199 Pekkarinen kertoo Keijo Korhoseen viitaten yksittäisen brittidiplomaatin esittämään kritiikkiin suurlähettiläs Pontus Artin kriittisistä ajatuksista Neuvostoliitosta. Kappaleessa on pitkä ao. anonyymin brittidiplomaatin näkemyksen sitaatti, jonka päätteeksi Pekkarinen on lisännyt lauseen "Eivät Artin näkemykset mielestäni kovin harhaisia olleet." Se on tulkittava tutkijakirjoittajan happamaksi kommentiksi tuolle brittidiplomaatille, mutta miksi näin monimutkainen rakenne, jotta kirjoittaja pääsee kritisoimaan ao. diplomaattia ja puolustamaan Arttia?

Lukijaa kohtaavana rakenneongelmana voitaneen pitää myös sitä, että Pekkarinen on varustanut lyhyet lukunsa (joita on peräti 70!) otsikoilla, jotka on ehkä ajatellut klikkiotsikon tavoin uteliaisuutta herättäviksi. Minusta useimmat ovat kuitenkin sellaisia, etteivät ne kerro yhtään mitään sisällöstään eivätkä ainakaan vihjaa siitä, mikä kaupunki, mikä aika tai kuka diplomaatti on pääosassa. Otsikot ovat tavallaan avainsanoja, mutta kun ne ovat koostumukseltaan milloin mitäkin, ne eivät pysäytä tai anna vinkkejä, lukija vain kääntää sivua ja lukee, mistä on kyse. On vaikea keksiä, mitä hyötyä lukijalle olisi esimerkiksi seuraavista sattumanvaraisista otsikoista: "Ruotsalaiset eivät halua riidellä", "Stalinilta puuttuu päättäväisyyttä", "Viattomat ja hyväuskoiset", "Pursuavat höpöt", "On vaikea osua oikeaan", "Kulmikas ja kettumainen", "Ei uskalla puhua, mutta ei paljon tiedäkään."

* * *

Kirjassa esitellyt raportoijat eivät edustaneet enimmäkseen ammattilaisia, vaan alalle houkuteltuja tai painostettuja sivistyneistön edustajia. Vaikka Pekkarinen ei asiaa erikseen mainitse tai pohdi, on selvää, että ulkoasiainhallinnon palvelukseen otettiin vain "luotettuja" miehiä eli sellaisia, joilla uskottiin olevan sama ideologia ja poliittinen katsantokanta kuin nimittäjilläkin. Aina tämä ei ollut aivan ongelmatonta, mutta pääosin Suomea edustivat luotettavan oikeistolaiset ja riittävästi "bolshevisminvastaiset" miehet. Jo sosialidemokraatti Wäinö Wuolijoen nimittäminen Berliinin ja Wienin lähettilääksi synnytti kritiikkiä ja lopulta – Hitlerin noustua diktaattoriksi 1933 – oikeisto vaati tiukasti hänen siirtämistään pois Berliinistä. Wuolijoki siirrettiin Osloon ja hänen tilalleen nimitettiin Saksaan myönteisesti suhtautunut ammattidiplomaatti Aarne Wuorimaa Tallinnasta. Vuonna 1938 Wuorimaa vasikoi hallitukselle ulkoministeri Rudolf Holstin haukkuneen Adolf Hitleriä Genevessä diplomaattipäivällisillä. Holsti sai potkut ja Wuorimaa joutui hävityn sodan jälkeen viideksi vuodeksi disponibiliteettiin ja eläkkeelle, mutta palasi diplomaatiksi uudelleen 1950-luvun ajaksi. Tämä ei kuulu kirjan aikavälille, mutta sietää tulla mainituksi ajankuvana.

Hyvin sekalaisista raporteista on mahdotonta löytää mitään punaista tai edes valkoista lankaa, niin monenlaisia olivat raportoijat ja ulkoministeriön ohjeet krooniset vähäiset. Pekkarisen kirja tarjoaakin sen takia paljon tylsää ja varsin merkityksetöntä kronikointia, mutta aina välillä kiinnostavia luonnehdintoja maailmanpolitiikkaan vaikuttaneista poliitikoista, diktaattoreista ja sotapäälliköistä. Mitään kaukonäköisiä arvioita ei Suomen lähettiläiltä ole valitettavasti tarjolla, mutta ei voi kieltää, että aikalaisarviot Hitleristä, Stalinista tai Mussolinista ovat tietenkin viihdyttävää luettavaa, vaikka rohkeimminkin kirjoittaneet ovat epäilemättä pitäneet osan arvioista visusti omana tietonaan. Vaikka lähettiläitä aina silloin tällöin muistutettiin siitä, ettei ministeriö odota ja toivo lähettiläiltä politikointia, hyvät vinkit otettiin todellisuudessa kyllä vastaan, joskin ilmeisesti yleensä ilman kiitoksia tai ainakin jälkipolville säilyneitä julkisia kiitoksia.

Omaa huomiotani kiinnitti kirjasta välittyvä huomio siitä, kuinka kiveen hakattuna Suomessa nähtiin suhteet Neuvostoliittoon maailman muuttumisesta piittaamatta. Koskaan tai missään ei pohdittu mahdollisuuksia etsiä ja löytää yhteisiä kehityshankkeita, kaupankäynnin kohteita tai tuettavia kulttuurihankkeita. Suomelle Neuvostoliitto oli pelkästään sotilaallinen ja ajoittain hämärämmin eksistentiaalinen uhka, ei mitään muuta. Kirjan perusteella tätä monien muiden maiden diplomaatit jopa hiukan hämmästelivät, vaikka eivät mitään Neuvostoliiton ystäviä olleetkaan. Moskovan lähettilään tehtävänä ei ollut edistää maiden välisiä suhteita vaan pitää huolta siitä, että ne pysyivät epäluuloisina ja että Suomi saisi ennakkovaroituksen, kun idästä hyökätään. Kuten tiedämme, tämä diplomaattinen linjaus ei ollut 1918–1933 mikään menestystarina. Mutta siihen palattaneen Pekkarisen kirjan jatko-osassa, joka on luvassa vuonna 2025 ja kattaa vuodet 1934–1945.

Suurvallan romahduksen askelmerkkejä

Olisinko osannut ennustaa Neuvostoliiton romahduksen, jos olisin kirjoittanut blogitekstejä jo 1980-luvun lopulla? Tuskin olisin, vaikka muistan nähneeni ennen dramaattisia tositapahtumia unen, jossa olin länsimaisten valomainosten täyttämässä Moskovassa (jossa en ole koskaan todellisuudessa käynyt). Ei suurvallan kaatuminen näytä uskottavalta, ennen kuin se toteutuu. Siksi olen kai uhkarohkea, kun kirjoitan Yhdysvaltain romahtamisesta, eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta. On vain niin, että julkisuuteen tulevista uutisista ja raporteista monet panevat miettimään, täytyisikö voimansa huipulla olevan yksinapaisen maailman suurvallan jatkuvasti riehua sotaisasti ympäri maailmaa. Eikö vähempikin riittäisi rikkaiden etujen ajamiseen? Riehuminen vihjaisee alamäestä, jossa vauhtia ei enää osatakaan jarruttaa eikä ohjauskaan taida toimia.

Teutarointi ei johtune vallan täyteydestä vaan enemmän siitä, että imperiumin valtaa hoitavat ovat havainneet jo pitkään ilmiöitä, joihin eivät vanhat menetelmät tunnu enää tepsivän, eikä uusia ole keksitty. Venäjä ei nujertunut Neuvostoliiton tapaan taloudelliseen ahdisteluun ja pakotesumaan, Kiina on vastoin toiveita muuttunut menestyväksi talousmahdiksi ja Yhdysvaltain hegemonian haastavaksi vallaksi, mutta ei sotien eikä kommunistisen puolueen yksinvallasta luopuen. Dollarin asema maailmanvaluuttana ei ole romahtanut, mutta kyllä heikentynyt vakavasti ja sen kautta esimerkiksi taloudellisten pakotteiden teho on heikentynyt. Sotilaallisen käsivarren eli Naton laajentaminen on toteutunut suunnitellulla tavalla paitsi Ukrainassa, jonka irrottaminen kokonaan länsimaiden valtapiiriin on epäonnistunut merkittävistä taloudellisista satsauksista huolimatta.

Näennäisesti se ylivalta, jonka voitokas toinen maailmansota antoi eristäytymispolitiikasta luopuneelle Yhdysvalloille (kiitos tästä kuuluu Japanille, jonka provokaatio herätti aitoa maailmanhegemoniaa tavoittelevat voimat), ei ole muuttunut miksikään. Yhdysvalloille lojaalit vasallivaltiot eli ns. Five Eyes -yhteisö (Iso-Britannia, Kanada, Australia, Uusi Seelanti ja Japani) ovat saaneet rinnalleen Yhdysvalloille antautuneen EU:n, joka on luopunut taloudellisesta kilpailusta Yhdysvaltain kanssa ja yrittää jotenkin selvitä halvan venäläisen energian menettämisen seurauksista. EU on merkittävästi heikentynyt vasallisuhteessaan Yhdysvaltoihin, mutta heikentyminen ei ole merkinnyt Yhdysvaltain vastaavaa vahvistumista. Näin lienee tapahtunut siksi, ettei EU:n kolonialismista tähän asti kärsinyt globaali etelä reagoi suuremmin siihen, millä nimellä luonnonvaroja riistävä etäinen "entinen" siirtomaavalta milloinkin esiintyy.

* * *

Tässä tekstissä keskityn Yhdysvaltain keskushallinnon ongelmiin ja jätän edellä mainitut Venäjän, Kiinan, Naton ja dollarin vähemmälle. Tilannetta symboloi mielestäni hyvin se, että tätä kirjoittaessani näyttää siltä, että marraskuisissa presidentinvaaleissa kansalaisille on tarjolla potentiaalisina valitsijamiesten enemmistön saavina ehdokkaina 81-vuotias dementikko, joka uskoo itsekin olevansa sekä maailman hallitsija että – vastoin kaikkia gallup-kyselyjä – ainoa Trumpin voittamiseen kykenevä henkilö ja vastikään tuomittu rikollinen, jonka käytös on juuri sitä, mitä narsistiselta sosiopaatilta ja sivistystasoltaan tarkkisluokkalaiselta voi odottaa. 78-vuotiaan Donald Trumpin kohdalla maailma pohtii epäuskoisena, voisiko toinen kausi mitenkään olla pelottavampi ja sekoilevampi kuin ensimmäinen. Tuoreen vaalilupauslistan perusteella kysymykseen on pakko vastata myönteisesti. Joe Bidenin kohdalla taas ajankohtainen kysymys lienee, ilmoitetaanko hänen jättävän vaalikampanjansa kesken vasta elokuussa vai jo aiemmin.

Jokainen neutraali ja normaalijärkinen ulkopuolinen ymmärtää, että Joseph Robinette Biden Jr. on jonkinasteisesta dementiasta kärsivä vanhus, jollaisen ehdottaminen neljäksi vuodeksi yhteen maailman vaativimmista viroista on sekä epäinhimillistä että täysin vastuutonta. Sitä ei muuta miksikään Bidenin oma omnipotenttinen harhaisuus tai hänen puolisonsa haluttomuus luopua asemasta valtakunnan huipulla. Näyttääkin siltä, että vaikka propaganda toitottaa ulospäin yhtenäisyyttä, yksimielisyyttä ja peräänantamattomuutta, todellisuudessa puolueen ytimessä pohditaan raivokkaasti ratkaisuja, joilla tämänhetkinen totaalisen häviön  uhka (uhattuna on myös niukka enemmistö senaatissa) käännetään edes torjuntavoitoksi. Hyvää ratkaisua ei ole tarjolla ainakaan helposti, mistä puolue tosin saa syyttää ihan vain itseään.

Perinteiden valossa olisi luontevinta, että varapresidentti Kamala Harris nostetaan ehdokkaaksi ja hänelle valikoidaan sopiva valkoihoinen mies vahtimaan ja tuuraamaan. Harrisin harvat julkiset esiintymiset eivät kuitenkaan herättäne luottamusta kenessäkään, niin sekavasti Harris on puhunut. Käytännössä Harris on äänestäjille yhtä tuntematon kuin aloittaessaankin. Hankala uutinen on sekin, että galluppien mukaan Trump voittaa myös Harrisin, vaikka vähemmän selvästi kuin Bidenin. Ainoa demokraattipuolueeseen yhdistetty nimi, joka gallup-kyselyiden perusteella päihittää Trumpin, on Michelle Obama, joka on ainakin aikaisemmin hymyillen ilmoittanut, ettei tavoittele presidentin tehtävää. Kaikki muut alustavissa spekulaatioissa esiintyneet nimet ovat suurelle yleisölle melko tuntemattomia.

* * *

Suurvallan johtopaikalle on varmasti halukkaita, jos laatua ei ajatella. Ongelmaksi voi Yhdysvalloissa kuitenkin arvioida sen, ettei kummallakaan suurpuolueella ole laajasti ja ennen muuta yli puoluerajojen arvostettua ehdokasta ja pienpuolueiden mahdollisuudet on vaaliteknisin ratkaisuin tehty olemattomiksi. Trumpin kampeamista yrittäneet ovat toinen toistaan karmeampia öykkäreitä ja sotahulluja typeryksiä. Suurvalta ei näytä päästävän edes vallan korkeimpiin tehtäviin johtaville rappusille ihmisiä, jotka olisivat päteviä. kunnollisia, rehellisiä ja useimpien arvostamia. Trumpin rikollinen mieli tunnetaan, mutta Biden on toistaiseksi onnistunut pysyttelemään erossa oikeusjutuista, vaikka ilmeisesti sellaisiin olisi hyvinkin perusteita, jos Yhdysvallat olisi normaali eurooppalainen oikeusvaltio (Biden on mm,. ottanut vastaan 11 miljoonaa dollaria AIPACilta, sionistiselta lobbausjärjestöltä; Euroopassa tällaista tukea pidettäisiin rikollisena lahjontana, paitsi ei Isossa-Britanniassa, jossa työväenpuolue nauttii miljoonaluokan ulkomaista lahjontarahaa Israel-myönteisen järjestön kautta). Maailmanpoliisi ja vallan hegemoniasta tiukasti kiinni pitävän suurvallan johtoon valitaan aina joku, ja näyttää pahasti siltä, että siihen tehtävään valitaan juuri "joku", ei suinkaan hyvää saati parasta mahdollista.

Kaoottinen keskushallinto ei sinänsä merkitse liittovaltion romahdustilaa, eikä Yhdysvallat todennäköisesti romahdakaan samalla lailla kuin Neuvostoliitto. Emme kuitenkaan tiedä, miten vahvimmat ja väkirikkaimmat osavaltiot reagoivat, jos keskusvallan heikkous (kaksi suurta repii toisensa hengiltä) johtaa dollarin arvon romahdukseen ja elintason huomattavaan alenemiseen myös rikkaissa osavaltioissa. Kalifornian ja Texasin kaltaiset vahvat osavaltiot voivat ryhtyä tavoittelemaan aitoa autonomiaa tai suoraan täydellistä itsenäisyyttä. Vielä suurempi uhka on Kiinan vastaisen kylmän sodan muuttuminen kuumaksi niin, että suunnattoman taloudellisen vaikutuksen lisäksi tavallisen yhdysvaltalaisen elämään alkavat jälleen tunkeutua jostain kaukaa saapuvat lähiomaisten sinkkiarkut. Kiinalla on myös vaarallisen paljon yhdysvaltalaisia velkakirjoja omistuksessaan. Vielä niitä ei ole käytetty, mutta jos käytetään, jälki voi olla yllättävän karmeaa.

Suurin kysymysmerkki Yhdysvaltain hegemonian katoamisessa ei ole tapahtuman aika, vaan tapa, jolla se toteutuu. Kansakunta on syvästi jakautunut sekä ideologisesti että taloudellisesti. Eriarvoistuminen on erityisesti covid-vuosina ollut rajua ja on mahdollista, että jonain päivänä tavallinen vähätuloinen yhdysvaltalainen tajuaa, että hänen jämähtämisensä elintasokuoppaan ei johdu "Venäjästä", ei "Kiinasta", ei "kommunismista" eikä edes demokraattien ja republikaanien kiistelystä vaan poliittisesta järjestelmästä, jonka ainoa tärkeä tehtävä on tehdä rikkaimmista entistäkin rikkaimmista. Sekin on mahdollista, että sionistien suhteettoman suuri valta hallinnossa synnyttää jossain vaiheessa patoutunutta vastarintaa, joka osaltaan hajottaa näennäisesti yhtenäisen ja vahvan suurvallan. Täytyy vain toivoa, että Yhdysvallat menettää hegemoniansa yhtä vähällä väkivallalla ja välittömällä tuholla kuin aikoinaan Neuvostoliitto. Välttämättä niin ei käy. Vahvat voimat näyttävät nimittäin pitävän kolmatta maailmansotaa ydinasein realistisena keinona pelastaa Yhdysvaltain hegemonia. Toivottavasti ainakaan nämä voimat eivät pääse valtaan ja vastuuseen. Se voisi olla meidän kaikkien loppu.