Suurvallan romahduksen askelmerkkejä

Olisinko osannut ennustaa Neuvostoliiton romahduksen, jos olisin kirjoittanut blogitekstejä jo 1980-luvun lopulla? Tuskin olisin, vaikka muistan nähneeni ennen dramaattisia tositapahtumia unen, jossa olin länsimaisten valomainosten täyttämässä Moskovassa (jossa en ole koskaan todellisuudessa käynyt). Ei suurvallan kaatuminen näytä uskottavalta, ennen kuin se toteutuu. Siksi olen kai uhkarohkea, kun kirjoitan Yhdysvaltain romahtamisesta, eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta. On vain niin, että julkisuuteen tulevista uutisista ja raporteista monet panevat miettimään, täytyisikö voimansa huipulla olevan yksinapaisen maailman suurvallan jatkuvasti riehua sotaisasti ympäri maailmaa. Eikö vähempikin riittäisi rikkaiden etujen ajamiseen? Riehuminen vihjaisee alamäestä, jossa vauhtia ei enää osatakaan jarruttaa eikä ohjauskaan taida toimia.

Teutarointi ei johtune vallan täyteydestä vaan enemmän siitä, että imperiumin valtaa hoitavat ovat havainneet jo pitkään ilmiöitä, joihin eivät vanhat menetelmät tunnu enää tepsivän, eikä uusia ole keksitty. Venäjä ei nujertunut Neuvostoliiton tapaan taloudelliseen ahdisteluun ja pakotesumaan, Kiina on vastoin toiveita muuttunut menestyväksi talousmahdiksi ja Yhdysvaltain hegemonian haastavaksi vallaksi, mutta ei sotien eikä kommunistisen puolueen yksinvallasta luopuen. Dollarin asema maailmanvaluuttana ei ole romahtanut, mutta kyllä heikentynyt vakavasti ja sen kautta esimerkiksi taloudellisten pakotteiden teho on heikentynyt. Sotilaallisen käsivarren eli Naton laajentaminen on toteutunut suunnitellulla tavalla paitsi Ukrainassa, jonka irrottaminen kokonaan länsimaiden valtapiiriin on epäonnistunut merkittävistä taloudellisista satsauksista huolimatta.

Näennäisesti se ylivalta, jonka voitokas toinen maailmansota antoi eristäytymispolitiikasta luopuneelle Yhdysvalloille (kiitos tästä kuuluu Japanille, jonka provokaatio herätti aitoa maailmanhegemoniaa tavoittelevat voimat), ei ole muuttunut miksikään. Yhdysvalloille lojaalit vasallivaltiot eli ns. Five Eyes -yhteisö (Iso-Britannia, Kanada, Australia, Uusi Seelanti ja Japani) ovat saaneet rinnalleen Yhdysvalloille antautuneen EU:n, joka on luopunut taloudellisesta kilpailusta Yhdysvaltain kanssa ja yrittää jotenkin selvitä halvan venäläisen energian menettämisen seurauksista. EU on merkittävästi heikentynyt vasallisuhteessaan Yhdysvaltoihin, mutta heikentyminen ei ole merkinnyt Yhdysvaltain vastaavaa vahvistumista. Näin lienee tapahtunut siksi, ettei EU:n kolonialismista tähän asti kärsinyt globaali etelä reagoi suuremmin siihen, millä nimellä luonnonvaroja riistävä etäinen "entinen" siirtomaavalta milloinkin esiintyy.

* * *

Tässä tekstissä keskityn Yhdysvaltain keskushallinnon ongelmiin ja jätän edellä mainitut Venäjän, Kiinan, Naton ja dollarin vähemmälle. Tilannetta symboloi mielestäni hyvin se, että tätä kirjoittaessani näyttää siltä, että marraskuisissa presidentinvaaleissa kansalaisille on tarjolla potentiaalisina valitsijamiesten enemmistön saavina ehdokkaina 81-vuotias dementikko, joka uskoo itsekin olevansa sekä maailman hallitsija että – vastoin kaikkia gallup-kyselyjä – ainoa Trumpin voittamiseen kykenevä henkilö ja vastikään tuomittu rikollinen, jonka käytös on juuri sitä, mitä narsistiselta sosiopaatilta ja sivistystasoltaan tarkkisluokkalaiselta voi odottaa. 78-vuotiaan Donald Trumpin kohdalla maailma pohtii epäuskoisena, voisiko toinen kausi mitenkään olla pelottavampi ja sekoilevampi kuin ensimmäinen. Tuoreen vaalilupauslistan perusteella kysymykseen on pakko vastata myönteisesti. Joe Bidenin kohdalla taas ajankohtainen kysymys lienee, ilmoitetaanko hänen jättävän vaalikampanjansa kesken vasta elokuussa vai jo aiemmin.

Jokainen neutraali ja normaalijärkinen ulkopuolinen ymmärtää, että Joseph Robinette Biden Jr. on jonkinasteisesta dementiasta kärsivä vanhus, jollaisen ehdottaminen neljäksi vuodeksi yhteen maailman vaativimmista viroista on sekä epäinhimillistä että täysin vastuutonta. Sitä ei muuta miksikään Bidenin oma omnipotenttinen harhaisuus tai hänen puolisonsa haluttomuus luopua asemasta valtakunnan huipulla. Näyttääkin siltä, että vaikka propaganda toitottaa ulospäin yhtenäisyyttä, yksimielisyyttä ja peräänantamattomuutta, todellisuudessa puolueen ytimessä pohditaan raivokkaasti ratkaisuja, joilla tämänhetkinen totaalisen häviön  uhka (uhattuna on myös niukka enemmistö senaatissa) käännetään edes torjuntavoitoksi. Hyvää ratkaisua ei ole tarjolla ainakaan helposti, mistä puolue tosin saa syyttää ihan vain itseään.

Perinteiden valossa olisi luontevinta, että varapresidentti Kamala Harris nostetaan ehdokkaaksi ja hänelle valikoidaan sopiva valkoihoinen mies vahtimaan ja tuuraamaan. Harrisin harvat julkiset esiintymiset eivät kuitenkaan herättäne luottamusta kenessäkään, niin sekavasti Harris on puhunut. Käytännössä Harris on äänestäjille yhtä tuntematon kuin aloittaessaankin. Hankala uutinen on sekin, että galluppien mukaan Trump voittaa myös Harrisin, vaikka vähemmän selvästi kuin Bidenin. Ainoa demokraattipuolueeseen yhdistetty nimi, joka gallup-kyselyiden perusteella päihittää Trumpin, on Michelle Obama, joka on ainakin aikaisemmin hymyillen ilmoittanut, ettei tavoittele presidentin tehtävää. Kaikki muut alustavissa spekulaatioissa esiintyneet nimet ovat suurelle yleisölle melko tuntemattomia.

* * *

Suurvallan johtopaikalle on varmasti halukkaita, jos laatua ei ajatella. Ongelmaksi voi Yhdysvalloissa kuitenkin arvioida sen, ettei kummallakaan suurpuolueella ole laajasti ja ennen muuta yli puoluerajojen arvostettua ehdokasta ja pienpuolueiden mahdollisuudet on vaaliteknisin ratkaisuin tehty olemattomiksi. Trumpin kampeamista yrittäneet ovat toinen toistaan karmeampia öykkäreitä ja sotahulluja typeryksiä. Suurvalta ei näytä päästävän edes vallan korkeimpiin tehtäviin johtaville rappusille ihmisiä, jotka olisivat päteviä. kunnollisia, rehellisiä ja useimpien arvostamia. Trumpin rikollinen mieli tunnetaan, mutta Biden on toistaiseksi onnistunut pysyttelemään erossa oikeusjutuista, vaikka ilmeisesti sellaisiin olisi hyvinkin perusteita, jos Yhdysvallat olisi normaali eurooppalainen oikeusvaltio (Biden on mm,. ottanut vastaan 11 miljoonaa dollaria AIPACilta, sionistiselta lobbausjärjestöltä; Euroopassa tällaista tukea pidettäisiin rikollisena lahjontana, paitsi ei Isossa-Britanniassa, jossa työväenpuolue nauttii miljoonaluokan ulkomaista lahjontarahaa Israel-myönteisen järjestön kautta). Maailmanpoliisi ja vallan hegemoniasta tiukasti kiinni pitävän suurvallan johtoon valitaan aina joku, ja näyttää pahasti siltä, että siihen tehtävään valitaan juuri "joku", ei suinkaan hyvää saati parasta mahdollista.

Kaoottinen keskushallinto ei sinänsä merkitse liittovaltion romahdustilaa, eikä Yhdysvallat todennäköisesti romahdakaan samalla lailla kuin Neuvostoliitto. Emme kuitenkaan tiedä, miten vahvimmat ja väkirikkaimmat osavaltiot reagoivat, jos keskusvallan heikkous (kaksi suurta repii toisensa hengiltä) johtaa dollarin arvon romahdukseen ja elintason huomattavaan alenemiseen myös rikkaissa osavaltioissa. Kalifornian ja Texasin kaltaiset vahvat osavaltiot voivat ryhtyä tavoittelemaan aitoa autonomiaa tai suoraan täydellistä itsenäisyyttä. Vielä suurempi uhka on Kiinan vastaisen kylmän sodan muuttuminen kuumaksi niin, että suunnattoman taloudellisen vaikutuksen lisäksi tavallisen yhdysvaltalaisen elämään alkavat jälleen tunkeutua jostain kaukaa saapuvat lähiomaisten sinkkiarkut. Kiinalla on myös vaarallisen paljon yhdysvaltalaisia velkakirjoja omistuksessaan. Vielä niitä ei ole käytetty, mutta jos käytetään, jälki voi olla yllättävän karmeaa.

Suurin kysymysmerkki Yhdysvaltain hegemonian katoamisessa ei ole tapahtuman aika, vaan tapa, jolla se toteutuu. Kansakunta on syvästi jakautunut sekä ideologisesti että taloudellisesti. Eriarvoistuminen on erityisesti covid-vuosina ollut rajua ja on mahdollista, että jonain päivänä tavallinen vähätuloinen yhdysvaltalainen tajuaa, että hänen jämähtämisensä elintasokuoppaan ei johdu "Venäjästä", ei "Kiinasta", ei "kommunismista" eikä edes demokraattien ja republikaanien kiistelystä vaan poliittisesta järjestelmästä, jonka ainoa tärkeä tehtävä on tehdä rikkaimmista entistäkin rikkaimmista. Sekin on mahdollista, että sionistien suhteettoman suuri valta hallinnossa synnyttää jossain vaiheessa patoutunutta vastarintaa, joka osaltaan hajottaa näennäisesti yhtenäisen ja vahvan suurvallan. Täytyy vain toivoa, että Yhdysvallat menettää hegemoniansa yhtä vähällä väkivallalla ja välittömällä tuholla kuin aikoinaan Neuvostoliitto. Välttämättä niin ei käy. Vahvat voimat näyttävät nimittäin pitävän kolmatta maailmansotaa ydinasein realistisena keinona pelastaa Yhdysvaltain hegemonia. Toivottavasti ainakaan nämä voimat eivät pääse valtaan ja vastuuseen. Se voisi olla meidän kaikkien loppu.