Orjuuden, kolonialismin ja kapitalismin synkkä kolmiyhteys on edelleen historiallinen tosiasia, josta edes kaikki tutkijat eivät halua ideologisista syistä puhua ainakaan isoon ääneen. Eivät halua, koska kyse ei ole synkästä, mutta ohitetusta historian vaiheesta, vaan edelleen eri muodoissa jatkuvasta rakenteellisesta, systeemisestä eriarvoisuudesta ja riistosta. Pekka Isaksson ja Jouko Jokisalo kuuluvat nuorempaan tutkijapolveen, joka ei pelkää kuvata pahojakaan asioita realistisesti. Heidän tuore kirjansa Orjuuden arvet (Into 2024) onkin painavaa luettavaa, joka ei yritä varjella lukijaansa kiertoilmaisuin tai eksymällä vuosisatojen aikoina kehiteltyihin orjuutta ja kolonialistista maanryöstöä oikeuttaviin selittelyihin. Orjuuden arvet on kuitenkin kirjoitettu perinteisen tutkimuskirjallisuuden tyyliin neutraalisti ja tekstisisällön tarjoamia draaman kaaren muotoja hyödyntämättä. Toisaalta on totta, että kirjan kuvaamat tapahtumat ovat itsessään niin väkeviä, että kronikoitsijan on osattava varoa askeliaan, jottei muutu osaksi tosiasioita hämärtävää tulkintojen hetteikköä.
Kirjan pääpaino on vahvasti transatlanttisessa (Afrikasta Amerikkoihin suuntautuneessa) orjakaupassa, sen historiassa ja hitaassa päättymisessä. Toinen keskeinen tavoite on selkeästi antaa ääni ja rooli orjuutetuille ihmisille itselleen. Sitä pidän kirjan suurimpana ansiona, koska lukemattomista sirpaleisista tarinoista huolimatta varsinkin täällä kaukaisessa Suomessa on ollut helppoa mukautua uskomaan orjakauppiaiden ja orjanomistajien valheita orjuudesta "luonnollisena" ja "loppujen lopuksi orjien parhaaksi" koituneena ilmiönä. Isaksson ja Jokisalo kertovat mielenkiintoisesti ja vavahduttavasti paitsi siitä, miten hirvittävä kohtalo orjaksi joutuminen oli, myös siitä, minkälaisia ponnistuksia ja rohkeaa päättäväisyyttä vaadittiin orjanomistajien ja heitä suojelevan valtion voimia vastaan nousemiseen. Orjuuden puolustajat ovat pyrkineet voimakkaasti korostamaan orjien alistuvaa ja sopeutuvaa luonnetta, mutta todisteet kertovat jatkuvasta vastarinnasta ja alistumattomuudesta, vaikka vastarinta melkein aina tukahdutettiin brutaalilla ja usein selkeästi sadistisella väkivallalla, jossa julmuus toimi pelotteena, orjien mieliä terrorisoivana elementtinä.
Orjuuden arvet ei ole kaiken maailmassa eri aikoina esiintyneiden orjuuden ilmentymien historiikki, vaikka kirjoittajat siteeraavat runsaasti aikalaisnäkemyksiä antiikin Kreikasta Euroopan valistusajattelun kautta aktiivisiin orjuuden käytännön vastustajiin (abolitionistit) ja modernin ajan näkemyksiin. Itse ymmärrän asian niin, että kirjoittajat pyrkivät kyllä kuvaamaan ilmiötä myös abstraktina inhimillisenä toimintana, mutta niin islamin kuin aasialaisten historiallisten orjuuden muotojen kuvaaminen jää taka-alalle ja kirja keskittyy siihen orjakauppaan, jonka mahdollistama massamittainen riisto pitkälle vaikka ei ainoana tekijänä käynnisti teollisen kapitalismin ja muovasi nykyisinkin tuntemamme voimasuhteet. Transatlanttinen orjuus on niin keskeinen elementti Euroopan ja Yhdysvaltain kapitalismin synnyssä, ettei olisi liioittelua sanoa, että ilman orjuuden tuomaa valtavaa äkkirikastumisen aaltoa maailmasta tuskin olisi tullut sellaista, jollaisena sen nyt tunnemme.
* * *
Monet asia Isakssonin ja Jokisalon kertomassa tarinassa ovat ainakin yleisellä tasolla tuttuja historiallisesti valistuneille lukijoille. Orjuuden arvet tarjoaa kuitenkin myös paljon uutta tietoa esimerkiksi François-Dominique Toussaint L’Ouverturen johtamasta Haitin (ennen kapinaa Saint-Domingue; "Haiti" on saaren alkuperäisasukkaiden käyttämä nimi) vallankumouksesta (1791–1804), joka oli paitsi tuloksellinen, onnistunut sortajia vastaan nouseminen, myös selkeästi tahallaan unohdettu osa orjanomistajien epäonnistumisten historiaa (kuten on haluttu unohtaa myös se, että Ranskan 1825 kiristämät korvaukset ovat pitäneet Haitin rutiköyhänä jo kahden vuosisadan ajan). Kirjassa kuvaillaan myös varsin tarkasti sitä myyttiä, että Yhdysvaltain historiassa olisivat olleet vastakkain "hyvät" pohjoiset osavaltiot, jotka vastustivat orjuutta ja "pahat" etelävaltiot, jotka puolustivat raivoisasti orjuuteen perustuvaa elämäntapaansa ja sen mahdollistamaa poikkeuksellisen voimakasta pääoman tuottoisuutta. Todellisuudessa orjuuden vastustajia oli pohjoisvaltioissakin suhteellisen vähän, eivätkä Yhdysvaltain ns. perustajaisät mitään pyhäkoulupoikia olleet. Heille kysymys orjuudesta oli käytännöllinen, ei periaatteellinen saati eettinen kysymys.
Itselleni uusi näkökulma oli juuri kirjan kuvaus siitä, kuinka laskelmoivaa sisällissodan voittaneiden pohjoisvaltioiden suhde orjuuteen oli. Ne vastustivat transatlanttista orjakauppaa, mutta eivät niinkään itse orjuutta, jota pääosa poliitikoista piti tarpeellisena työvoiman lähteenä. Kun ihminen pitää orjuutta luonnollisena, ja silti voi vastustaa orjien hankkimisen tapaa, tulevat Yhdysvaltain historia ja edelleen jatkuva syvä rasismi paremmin ymmärretyiksi. Vaikka orjuus ihmisoikeudellisena vapauden riiston muotona lopetettiin, itse orjuuttamisen ideasta ei suinkaan luovuttu, vaan sille kehiteltiin korvaavia muotoja kuten vankilaorjuus, joka on yksi Yhdysvaltain suunnattoman kokoisen vankilateollisuuden peruskiviä. Yhdysvaltain valkoihoisten maahantunkeutujien jälkeläisten edelleen sisäistämä rasismi on johtanut siihen, että vaikka nykyään kaikki rotuerottelun ja muiden rasismin aktiivien muotojen kriminalisointi kattaa koko Yhdysvallat, esimerkiksi poliisilaitos on jatkuvasti otsikoissa rasistisesti motivoituneen toimintansa takia.
Rasismi ei ole Isakssonin ja Jokisalon kirjan varsinainen teema, mutta sen syvyyttä juuri Yhdysvalloissa on mahdotonta ymmärtää ilman yhteyttä orjuuteen. Amerikkojen siirtomaahistoria on myös rasismin historiaa, koska lähes poikkeuksetta siirtomaiden asuttajat suhtautuivat ryöstön kohteena olleisiin alkuperäisiin asukkaihin paitsi vihamielisesti, myös ideologisesti ei-ihmisinä. Tämä oli usein myös välttämätöntä, koska monet kolonialistit olivat vakaumuksellisia uskovaisia, joiden piti jotenkin oikeuttaa kristinuskon selvästi kieltämät teot. Helpoimmin se onnistui kieltämällä alkuperäisiltä asukkailta ihmisyys ja kohtelemalla heitä joko eläiminä tai – kuten erityisesti Pohjois-Amerikassa tapahtui – yksityisomaisuutena, johon ei sovellettu ihmisiä koskevaa ajattelua tai lainsäädäntöä. Joutuessaan luopumaan orjistaan, monille orjanomistajille maksettiin menetyksestä käypä korvaus. Selkeämmin ei olisi voinut korostaa sitä, että vaikka orja sai vapautensa, hän oli valkoisten sortajien näkökulmasta edelleen vain tavaraa.
* * *
Jos orjuutta tarkastellaan kapitalistisen tuotannon ja pääoman omistajan näkökulmasta, sillä on hyviä ja huonoja ominaisuuksia verrattuna siihen, että muodollisesti vapaalta työntekijältä vuokrataan hänen työpanoksensa. Orjasta voidaan väkivallalla pusertaa enemmän työtä kuin palkkatyöläisestä, mutta vain silloin, kun uusien orjien saanti on varmistettua ja orjan hinta on riittävän alhainen. Modernissa kapitalismissa on päädytty siihen, että koska orjia ei ole (enää) saatavana, ongelma korvataan vapailla työläisillä, joiden työolosuhteet eivät välttämättä poikkea merkittävästi orjan vastaavasta. Tämä on mahdollista, jos ja kun työtä on tarjolla niukasti, eikä työläisillä ole käytännössä vaihtoehtoja. Kun puhutaan modernin ajan "hikipajoista", viitataan ilmaisulla juuri tällaiseen tuotantoon, jossa muodollisesti vapaat työläiset tarjoavat työvoimaansa kapitalistille, joka vuokraa sitä hinnalla, jonka arvioi riittävän alhaiseksi varmistamaan pääoman omistajalle tulevan voiton. Tietämättä jonkun tällaisen "hikipajan" suhteiden todellisuudesta voisi olla vaikea erottaa niitä jostain 1800-luvun virginialaisen orjan työoloista.
Itse arvelen, että Orjuuden arvet pyrkii rivien välissä muistuttamaan lukijaansa siitä, että vaikka avoin ja väkivaltainen orjuus on juridisesti kielletty miltei kaikkialla maailmassa, orjuuden kaltaiset yhteiskunnalliset suhteet ovat edelleen todellisuutta siellä, missä työvoimasta on pysyvästi ylitarjontaa. Orjuuden kaltaisista työsuhteista on kerrottu mm. monien Arabian niemimaan öljyvaltioiden yhteydessä (yleensä mainitaan esimerkkinä Dubai), kun oman työväestön vähyyden takia on palkattu siirtotyöläisiä maista, joissa on kroonista työttömyyttä. Orjuuden arvet pyrkii mielestäni myös nostamaan tietoisuuteen ns. länsimaisen vaurauden lähteen, joita ovat olleet luonnonvarojen ryöstämisen lisäksi aina orjuus ja orjuuden kaltaiset työsuhteet. Orjuudella hankittu rikkaus ei ole myöskään kadonnut saati palautunut niille, joiden selkänahasta se hyvin konkreettisesti revittiin. Esimerkiksi brittiläisen yläluokan varallisuus on peräisin pääosin orjataloudesta, vaikka tuon varallisuuden nykyiset haltijat eivät tietenkään rahojen alkuperäistä lähdettä halua myöntää.
"Transatlanttinen orjakauppa ja orjuus olivat olennainen tekijä nykyisen epäoikeudenmukaisen maailman talousjärjestelmän synnyssä. Ne tekivät myös rasismista globaalin ongelman. Orjuuden lakkauttaminen ei merkinnyt tasa-arvoisen maailman syntymistä, vaan sen luomat eriarvoiset rakenteet saivat uudet muodot. [- -] Transatlanttinen orjuus ja lännen siirtomaaimperialismi ovat keskeisesti tuottaneet nykyisen lännen hallitseman maailmanjärjestelmän." (s. 279) "EU on häveliäästi tarjoamassa rasismia linnake-Euroopan oikeutusideologiaksi ja osavastaukseksi demokratiaongelmiin. Euroopassa eliitti ja radikaali oikeisto tarjoavat rasismia nousevan hyvinvointisovinismin ideologiseksi perustaksi." (s. 280) Orjuus on muodollisesti menneisyyttä, mutta zombin lailla se nousee aina uudestaan vastustamaan ihmisten tasa-arvoisuuden pyrkimystä. Orjuuden vastaista taistelua ei siksi voi eikä saa lopettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.