Havsuddenin kuningas muistelee

Heti alkuun on varoitettava lukijaa, joka harkitsee tarttumista kirjaan Suomen kallein asianajaja : Zacharias Sundströmin elämä ja teot (WSOY 2024). Kirjalla on puhdas klikkiotsikko eikä se ole Staffan Bruunin kirjoittama Zacharias Sundströmin elämäkerta. Lukijalle annetaan Sundströmin muistelmat, sataprosenttisesti minä-muodossa kerrottuja juttuja muistelijan elämän varrelta. Kirjan alussa on lyhyt esipuhe, jossa Bruun kuvaa yleisellä tasolla Sundströmin uraa ja kertoo lopuksi, että aloite kirjasta tuli Sundströmiltä. En tiedä, miksi osapuolet – muisteleva kohde, muistelut toimittanut ja kustantaja – ovat päätyneet ratkaisuun, joka antaa mielestäni kirjasta aivan väärän kuvan. Minäkin tartuin siihen oletuksella, että Staffan Bruun kertoo pitkän tutkimustyön perusteella Sundströmin elämästä kaiken olennaisen, myös sen, mitä Sundström itse ei olisi halunnut kerrottavan. Mistään sellaisesta ei ole kyse. Bruun on oletettavasti vain kirjoittanut Sundströmin saneleman tekstin kirjan muotoon. 83 lyhyttä lukua ovat lievästi kronologisia, mutta myös temaattisia. Loppuun on koottu, epäilemättä kohteen omasta tahdosta, curriculum, kielitaitotodiste, valikoitu bibliografia ja lähdeluettelo.

Yleisellä tasolla tapahtuneen potentiaalisen lukijan harhauttamisen lisäksi WSOY:n syntilistalle voi lisätä sen tosiasian, ettei se ole vaatinut tai laatinut kirjaan henkilöhakemistoa, vaikka juuri sitä lukija kaipaa monta kertaa Sundströmin valtavan suhdeverkon hahmottamiseksi. Onneksi sentään Sirpa Hietasen käännös suomen kielelle on erittäin hyvä ja teknisestikin moitteeton, en löytänyt mitään marinan arvoista. Muistelijan ääni pysyy koherenttina, eikä lukijan tarvitse ihmetellä äkillisiä tyylivaihdoksia. Sellaisia ei ole. Sundström kertoo asioista selkein päälausein, eikä harrasta juuri lainkaan sarkasmia tai ironiaa (tai pitää sen visusti piilossa). Suuret ja pienet asiat eivät hänen mielestään kaipaa mitään vahvistavia tehokeinoja, asiat ovat kuten ne muistelijan mielestä olivat tai ovat edelleen. Sundström ei ole myöskään käyttänyt tilaisuutta vanhojen kalavelkojen makseluun; jotkut vastustajansa hän kyllä toteaa nimeä myöten, mutta ei käytä värikästä kieltä. Myöskään ystävät ja työtoverit eivät kastu kuohujuoman pärskeistä. Zacharias Sundström ei etsi ulkoisia tehokeinoja, vaan luottaa asioiden omaan painoon.

"Suomen kallein asianajaja" on surkea klikkiotsikko, koska se on muistelmien annin näkökulmasta sekä merkityksetön että epäolennainen. Sundström on ehkä veloittanut palveluksistaan isosti, mutta se on johtunut kovasta kysynnästä ja kapitalistisen kilpailun synnyttämästä hinnannoususta, ei mistään erityisestä ahneudesta saati epärehellisyydestä. Isojen palkkioiden vastapainoksi Sundström on oman kertomansa mukaan tehnyt valtavasti töitä ilman minkäänlaista korvausta, kun on kokenut jonkun itselleen läheisen tai läheiseksi muuttuneen henkilön joutuneen epäoikeudenmukaisuuden uhriksi. Esimerkiksi Ulf Sundqvistin monivuotista taistelua Sundström tuki tietoisena siitä, että ei välttämättä koskaan saa palkkiota työstä. Sundström ei tee asiasta isoa numeroa, vaikka näiden asioiden ääneen toteaminen on tietysti muistelijalta harkittu teko. Olivat syvimmät motiivit mitä hyvänsä, Sundströmin uralla "kalleus" ei ole koskaan ollut itsetarkoitus, vaan pätevää apua tarvinneiden maksamishalukkuuden tulos. 

* * *

Muistelmien perusteella ei pidä muodostaa lopullista arviota jonkun ihmisen persoonasta ja elämäntyöstä. Vaikka Sundström kertoo monenlaisia tapahtumia, myös epäonnistumisia, ei lukija voi tietää, mitkä asiat hän jättää kertomatta. Ainakaan mikään kirjan tekstissä ei viittaa siihen, että Staffan Bruun olisi tehnyt arkistotyötä ja vaikuttanut sen kautta kirjan sisältöön. Kaikesta päätellen lukijalle puhuu pelkästään Zacharias Sundström. Lukija hyväksyy tai hylkää Sundströmin muistelut ilman mahdollisuutta kysellä tarkentaen tai jostain kirjasta puuttuvasta asiasta uteliaana. Lienee selvää, että kaikista käsittelemistään oikeudellisista jutuista Sundström kertoo vain sen, minkä katsoo vaarattomaksi jälkiseuraamusten osalta. Monet asiat ovat moneen kertaan vanhentuneitakin, mutta eihän kokenut juristi sellaista virhettä tee, että antaisi tahallaan aihetta edes vainoharhaiseen kunnianloukkauskanteeseen. Voi myös olla, että moinen olisi Sundströmin mielestä pikkumaista. Siis provosointi.

Sundströmin elämä on ollut uskomattoman monipuolinen, kansainvälinen ja myös eettisesti aktiivinen. Sundström on ollut mukana niin monessa juristin ja diplomaatin kykyjä vaatineessa tehtävässä, että äkkiseltään ja näinkin lakonisesti kerrottuna ne tuntuvat lähes fiktiolta. Ei ole mahdollista, että Sundström olisi kuvaamansa uran kyennyt tekemään olematta lahjakas, erittäin ahkera, hyvävainuinen ja varovainen. "Lähes eideettinen muisti" on varmasti auttanut monessa, mutta minkäs ihminen geeneilleen voi. Sundström on myös mitä suurimmassa mielessä oman onnensa seppä, sillä vaikka sattuu olemaan Zacharias Topeliuksen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, ei hän mikään kultalusikka suussa -tapaus ole ollut. Varallisuutta alkoi kertyä vasta kovan työn jälkeen ja perusteella. Lukijalla ei ole missään vaiheessa tunne, että rikkaan suvun rikas perillinen tarinoi teeskennellen köyhää ja vaatimatonta. Sundström näyttää osanneen olla oikealla hetkellä oikeassa paikassa, mutta uskoakseni se on pääosin ollut taitoa, ei onnen kantamoisten tulosta.

Kun kyse on muistelmista, Zacharias Sundström ei tietenkään ole tarinoiden konna, vaan neuvokas ratkaisija ja rakentaja. On vaikea tietää, esitteleekö hän epäonnistumisiaan reilussa suhteessa onnistumisiin. Itselleni tuli kuitenkin tunne, ettei hän yritä luoda kuvaa aina onnistuneesta hannuhanhesta, vaan toteaa pärjänneensä pääosin hyvin, vaikka takaiskujakin on ollut. Erityisen selväksi käy se, että kun asianajaja ottaa jutun hoitaakseen, hän ei voi olla varma voitosta tai tappiosta. Sundström antaa oikeuslaitoksesta – tai oikeammin sen ihmisistä koostuvista päättäjistä – kaunistelemattoman kuvan. Joistakin tapauksista loistaa häpeämätön vainoamisen ja kostamisen motiivi, toisista taas ymmärtämättömyys ja Sundströmille tärkeiden kunnollisten esitöiden puute. Koko elämänsä oikeudellisten asioiden kanssa viettäneenä Sundströmillä ei ole illuusiota erehtymättömästä oikeudesta. Hän on myös tutkija (ja monen professuurin haltija) eli on pohtinut käytännön toiminnan taustalla olevia juridisia linjauksia myös teoreettisemmin. Ehkä juuri siksi hän muistuttaa toistuvasti oikeusistuimen koostuvan ihmisistä.

* * *

Menestys synnyttää aina kateutta. Sundströmin monien onnistumisten vastapainona hän on saanut myös erilaisia tuomioita, menettänyt mm, asianajajien ammattiseuran jäsenyyden ja joutunut Supon tarkkailuun. Kateutta ja kaunaa lienee synnyttänyt sekin, että koko uransa ajan Zacharias Sundström on toiminut yhteiskuntien eliitin parissa tuntematta suomalaiskansallista alemmuuden tunnetta. Kuten takakansiteksti muistuttaa, Sundström on ehtinyt neuvoa Nelson Mandelaa, Robert Kennedyä, Peter Fryckmania, Pentti Kouria ja Ulf Sundqvistia, pelastanut Uudenkaupungin autotehtaan ja siinä sivussa perustaa hyvin toimivan viinitilan Etelä-Afrikassa. Itse arvelen, ettei yksikään asianaja voi selvitä kolhuitta, vaikka Sundströmin lailla olisi aina välttänyt ottamasta hoitaakseen ns. kovia rikollisia eli väkivaltaan liittyviä tapauksia. Kirjan ilman ennakkoluuloa muistelijaa kohtaan lukeva, jollainen itse olin, näkee Sundströmin elämän häkellyttävänä seikkailuiden täyttämänä outoutena, mutta loppujen lopuksi joutuu toteamaan, että Sundström on tehnyt pieniä ja suuria asioita, koska sellaisia on hänen kohdalleen osunut. Itselleni ei jäänyt tunnetta, että Sundström olisi halunnut juuri toteutuneen elämän. Tällainen se nyt vain sattui olemaan, laaksoineen ja huippuineen. Lukijakin on omasta tahdostaan liikkeellä.

Paradoksaalisesti kirjan mielenkiintoisinta ja ainakin itseäni liikuttavinta antia on Sundströmin lämmin ja vahva suhde Topeliusten ja Nybergien suvulla jo reilut sata vuotta vastuulla ollut Havsudden (suomeksi "Meriniemi", joka ei kuullosta ollenkaan samalta) Porvoon Emsalön eli Emäsalon saaressa. Itse olisin lukenut mieluusti enemmänkin alueen historiaan ja Sundströmin suvun vaiheisiin liittyviä muisteluksia. Vaikka Sundström olisi voinut valita maailmalta melkein minkä tahansa asuinpaikan, hän palaa aina Havsuddeniin ja tulee siellä epäilemättä olemaan kuolemaansa asti. Tämä puoli kivikovaksi neuvottelijaksi mainitusta asianajajasta pehmentää kokonaiskuvaa ja muistuttaa siitä, miten pienistä asioista ihmisen onni ja mielihyvä loppujen lopuksi rakentuu. Sundström on halunnut antaa Havsuddenille ison roolin muistelmissaan, hauskoja viinansalakuljetusjuttuja myöten. Sekin kertoo paljon, ehkä enemmän kuin loputon nimien pudottelu ja voitettujen oikeusjuttujen kuvailu. Kuin ohimennen Sundström kertoo lukijalle, että pikkuserkku Jukka Kuoppamäki asuu hänkin Havsuddenin mailla.

Olen varma, että osa lukijoista pettyy siihen, ettei Sundström suostu käyttämään muistelmiaan pirullisten piikkien viskelyn näyttämönä tai henkeä salpaavien salaisuuksien paljastamiseen. Sellaiseenkin hänellä varmaan olisi ollut mahdollisuus. Osa puolestaan pettyy siihen, ettei kirja ole kriittinen elämäkerta, vaan subjektiivinen muistelmateos, joka antaa lukijalleen vain yhden, vaikka asioista hyvin perillä olevan näkökulman. Kun itse tajusin, että kirjaa myydään selkeästi harhauttaen, otin tyynesti sen asenteen, jolla aina suhtaudun muistelmiin eli ulkopuolisen uteliaisuuden. On mielenkiintoista lukea, mitkä asiat Zacharias Sundström on katsonut kertomisen arvoisiksi, vaikka ei tiedäkään, mitä hän ei ole halunnut kertoa. Voi olla, että se toinen tarina jää myös kertomatta, ei kaikista tehdä kriittistä elämäkertaa, vaikka muistelmat syntyisivätkin. Zacharias Sundströmin elämä ja teot ansaitsevat kiistatta ainakin muistelemisen ja kirjamuotoisen julkaisun. Kyllä sitä kertomisen arvoista on tosiaan ollut ihan riittävästi.