Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 19. elokuuta 2024

Tutkimusretkeilijän kiihko ja kohtalo

Siinä missä Iida Turpeisen kirja Elolliset (Kustantamo S&S 2023) läpäisi suomalaisia tietokirjoja julkisuudelta suojelevan näkymättömän, mutta aika vahvan kuvun, Aura Koiviston samoista alkuaineksista (tutkimusmatkailija Georg Wilhelm Steller ja hänen mukaansa nimetty ja sukupuuttoon nopeasti pyydystetty stellerindugongin) syntynyt kirja Mies ja merilehmä (Into 2019) jäi aikoinaan tuon kuvun vangiksi ja minultakin jotenkin huomaamatta. Paikkaan nyt vahingon, sillä muuta yhteistä näillä kahdella kirjalla ei oikeastaan olekaan kuin aihe. Siinä missä Turpeinen keskittyy ihmisen aiheuttaman sukupuuton surkeuteen pitkälle kaunokirjallisin keinoin, Koivisto purkaa Stellerin elämäntarinaa suomenkielisille lukijoille, joille hänestä ei aiemmin ollut tarjolla yksityiskohtaisempaa tietoa tarjolla. Aura Koivisto kirjoitti kirjansa siis neljä vuotta aikaisemmin eli Turpeisella on ollut sen teksti käytettävissään. Koivisto onkin tehnyt perustyön, vaikka ilman omaa syytään hävisi kilvan julkisuudesta.

Aura Koivisto kirjoittaa ihmisille, joilla on Stellerin tavoin viehtymystä luonnon ja ihmisen arvoitusten ratkaisemiseen. Mies ja merilehmä ei liiku kaunokirjallisuuden eikä varsinkaan runollisen ilmaisun laduilla, se nojautuu dokumentteihin ja niiden puuttuessa esittää valistuneita arvioita siitä, mitä on voinut tapahtua. Aura Koivistoa itseään on ilmiselvästi riivannut sama kuin kohdettaankin eli uteliaisuus jokseenkin kaikkea kohtaan. Se näkyy kirjan rakenteessa siten, että kun lukija kuvittelee draaman kaaren tulleen luonnolliseen päätökseensä, kirjoittaja avaakin nopeasti monta uutta tarinan lankaa. Ratkaisun takana on varmasti monta katkeraa aineiston karsinnan traumaattista kokemusta, mutta hiukan se lukukokemusta koettelee. On vaikea lähteä uusiin seikkailuihin heti, kun on kuin ihmeen kautta selvitty hengissä edellisestä. Tämä ei ole moite, vaan lukijan havainto ja ajatus siitä, että kirjan aineksen olisi ehkä voinut toisinkin rakentaa. Tai sitten ei. Se on kirjoittajan oikeus.

Koivisto on onnistunut sujahtamaan kohteidensa sisälle niin hyvin, että Vitus Bering ja muut tarinoiden päähenkilöt tuntuvat todellisilta ihmisiltä, eivät vain historiankirjasta napatatuilta kaksiulotteisilta luonnoksilta. Pidän onnistuneena myös tapaa, jolla kolmen vuosisadan takaisen maailman asioita tarkastellaan 2000-luvun näkökulmasta. Ei moralistisesti, ei kauhistellen tai päivitellen, vaan faktat todeten ja 1700-lukulaisten ihmisten todellisuuteen eläytyen. Koivisto ei piilottele ihmisiin ja muihin eläinlajeihin kohdistunutta julmuutta ja välinpitämättömyyttä, vaikka jättääkin eettisen tuomaroinnin vähälle. Toisaalta Koivisto pitää jatkuvasti esillä niitä eettisiä ja muita ongelmia, joita Stellerin & Co toimintaan tosiasiallisesti sisältyi. Tutkailu on kuitenkin reilua, eikä siinä tunnu jälkiviisauden tai anakronistisen itsetyytyväisyyden tympeää katkua. 

* * *

Aura Koiviston kirjan keskiössä on luonnontutkija, intohimoisesti tiedettä tekevä ihminen, jonka suhde luontoon on monisärmäinen, mutta ehdottomasti aina tiedonhaluinen, utelias ja ennakkoluuloton. Georg Steller oli kaikkea sitä, mutta myös paljon muuta. Saksalainen sai syntyessään 1709 sukunimen "Stöhler" (isä muutti sen muotoon "Stöller" vuonna 1715, ja Venäjälle päätynyt poika totesi viimeistään vuonna 1734, että helpommalla pääsee, kun muuttaa nimen muotoon "Steller"). Georg Steller oli vankka uskovainen, tarkemmin määritellen luterilainen pietisti, mutta ei missään tapauksessa ahdasmielinen ympäristöään kohtaan. Stellerin elämän suurimpia arvoituksia oli hänen omalta suvultaankin salaama avioliitto, joka näyttää jääneen käytännössä merkityksettömäksi. Koivisto pohdiskelee asiaa jonkin verran, mutta nostaa sitten kätensä. Stellerin siviilielämän tapahtumat eivät määritä hänen tutkimusmatkailuaan ja sillä hyvä.

Stellerin kiinnostusta kaikkeen voi kuvata ilmaisulla "ensyklopedistinen". Hän ei ollut teoreetikko, vaan mitä suurimmassa määrin käytännön mies, jonka piti itse nähdä, kuulla, haistaa ja tunnustella. Kirja onkin kirjavanaan kuvauksia siitä, mitä tämä merkitsi erilaisissa olosuhteissa. Stellerin oli aina päästävä tutkimaan uusi alue niin tarkasti kuin mahdollista. On helppoa kuvitella hänen turhautumisensa, kun kuukausien yrittämisen jälkeen tavoitetaan lopulta Amerikan maaperä (vaikkakin vain saari), jota sitten saa tutkia vaivaiset kuusi tuntia! Yleensä Steller ei antanut surkeiden olosuhteiden estää tai edes hidastaa kasveihin, eläimiin, geologiaan ja antropologiaan liittyvän kiihkeän uteliaisuuden tyydyttämistä. Kayakin saarella uhkasi kuuden tunnin määräajan jälkeen tutkimusretkeilijän jättäminen laivasta. Siihen Stellerinkin oli mukauduttava.

Kirjassa on paljon aineistoa, joka todistaa Stellerin olleen helposti turhautuva ja kiukuttelevakin luonne. Mutta sen vastapainona hän oli myös poikkeuksellisen avoin ja ennakkoluuloton uusiin ihmisiin ja kulttuureihin tutustuja. Steller osasi arvostaa esimerkiksi itelmeenien erinomaista luonnon ehtoihin sopeutumista, eikä Koivisto ole löytänyt mitään merkkejä kolonialistisesta tai rasistisesta asenteesta. Steller ei kyseenalaistanut maaorjuutta tai Venäjän imperiumin törkeää suhtautumista alistamiinsa alkuperäiskansoihin, mutta ei se hänen omaa kantaansa vastannut. Hän oli myös tavattoman työteliäs ja ahkera, oli sitten kyse tieteellisten näytteiden keräämisestä, niiden kirjallisesta kuvailemisesta tai päiväkirjan kirjoittamisesta. Hankalissa oloissa Steller ei vetäytynyt pienen eliitin piiriin, vaan osallistui yhteisiin hengissä pysymisen talkoisiin kaiken oman toimensa lisäksi. Stelleriä on vaikea tuomita, vaikka myös hän kohteli ajoittain eläimiä nykysilmin käsittämättömän julmasti ja välineellisesti.

* * *

Eläimet ovat loppujen lopuksi sivuosassa koko Aura Koiviston kertoman tarinan ajan. Ajoittain ne nousevat esiin sekä ihmisten ruokana että Stellerin tieteellisen uteliaisuuden kohteina. mutta varsinkaan stellerinmerilehmä (Hydrodamalis gigaseli uusimman nimiehdotuksen mukaisesti "stellerindugongi" ei esiinny kuin lyhyen ja ohitse pian kiitävän hetken. Näin asia oli myös Stellerin itsensä näkökulmasta, sillä eihän hän voinut tietää, että tämä silloinkin harvinainen merinisäkäs, jota kukaan muu tutkija ei koskaan tullut näkemään, kuolisi sukupuuttoon jo vuoteen 1768 mennessä. Steller ei päässyt löytöään kovin tarkasti tutkimaan, eikä hänen huolella kuljetusta varten preparoimansa merilehmän poikanen mahtunut omat henkensä pelastamaan pyrkivien haaksirikkoisten pieneen pelastuslaivaan. Nyt se olisi tieteelle arvokas näyte jo kadonneesta lajista. Joudumme tyytymään luurankoihin, koska valokuvaustakaan ei ollut Stellerin retken aikoihin vielä keksitty eikä retkellä mukana ollut taiteilija ilmeisesti vaivautunut kuvaa maalaamaan juuri tästä eläimestä.

Eläimet ovat Aura Koivistolle tärkeitä ja koko kirjaa maustaa kirjoittajan selkeä luonnonsuojelun tärkeydestä muistuttava asenne. Mutta sille hänkään ei voi mitään, että 1700-luvun alkupuolen eläimet olivat ihmiselle yksi luonnon vapaasti hyödynnettävistä anneista  myös uskonnon vahvistamalla luvalla. Beringin matkaa ei järjestetty, jotta Steller olisi voinut tehdä luonnontieteellisiä havaintojaan, vaan koska imperiumi tutki ja laajensi ja merkitsi reviiriään  ja hankki siinä sivussa uusia turkiseläinten pyyntialueita. Alaskasta tuli sen seurauksena Venäjän osa, jolle ei tosin löydetty mielekästä käyttöä, koska alueen valtavia luonnonvaroja ei osattu vielä hahmottaa. Sen seurauksena Alaska myytiin 1867 Yhdysvalloille (myös Liechtenstein ehti harkita alueen ostamista Venäjän tarjouksen pohjalta) mitättömällä 7,2 miljoonan dollarin hinnalla. Merisaukot ja muut turkiseläimet oli tuossa vaiheessa jo metsästetty käytännössä loppuun, joten ostajaa pilkattiin pitkään arvottoman erämaan hankkimisesta.

Vaikka Mies ja merilehmä on näennäisesti tarina Georg Stelleristä ja hurjista tutkimusretkistä Tyynen valtameren pohjoisosissa 1700-luvun alussa, pohtii se ennen muuta ihmisen ja luonnon suhdetta verrattain syvällisesti ja ajattomasti. Stellerin kaltaiset tutkijat eivät aiheuttaneet omilla toimillaan sukupuuttoja, vaikka olivat niitä toteamassa siinä missä tieteelle uusia lajeja löytämässäkin. Stellerissä kiteytyy kiteytyy kaiken luonnontutkimuksen paradoksi: luonto ei hyödy siitä, että tutkijaihminen tutkii ja yrittää ymmärtää, koska kauppiasihminen tulee aina ja tuhoaa sen, minkä tutkijaihminen löysi. Luonnon kannalta olisi ehdottomasti parempi, ettei ihmistä olisi koskaan evoluution myöten ilmaantunut. Ilman ihmistä stellerinmerilehmät ja sadat muut lajit olisivat edelleen hengissä. Niitä ei kukaan tutkisi, ihailisi ja ihmettelisi. Mutta eipä se eläimiä haittaisi, nehän eivät tarvitse ihmistä yhtään mihinkään, kaikkein vähiten hänen esteettistä ihailuaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.