Valtakunnankuiskaaja

Jaakko Laakso ei ehkä yllättänyt häntä paremmin tuntevia sillä, että julkaisutti muisteluksiaan Docendon sarjassa Muistaakseni. Punainen takapiru Jaakko Laakso (Docendo 2025) lienee silti hiukan toisenlainen kirja, kuin moni odotti. Tekstistä voi hetkittäin päätellä jotain Laakson henkilökohtaisista tuntemuksista, mutta pääosin kirja on kokeneen politiikan toimittajan käsialaa, jonka kuivuus tai mehukkuus riippuu paljon käsiteltävästä aiheesta. Tällainen tyylivalinta – jos se on edes tietoinen – maksimoi kirjoittajan mahdollisuuden käsitellä valitsemiaan asioita hyvinkin etäännytetysti, vaikka lukija pitää varmana, että nyt ollaan kirjoittajalle henkilökohtaisesti tärkeän, ehkä jopa persoonaa määrittävän aiheen äärellä.

Tunnen Jaakko Laakson pitkältä ajalta eli 1970-luvun alkuvuosista lähtien. Emme kuitenkaan ole koskaan olleet läheisiä tuttuja, vaan lähinnä tietoisia toistemme olemassaolosta. En siksi koe olevani jäävi arvioimaan kirjaa, joka on jo ehtinyt saada varmaan kymmenien vastustajien ja tukijoiden sisäisen kriitikon heräämään. Oma tarkoitukseni ei ole yrittää määrittää, onko kirjan tavoitteena kaunistella Laakson elämänvaiheita, hakea oikeutta väärin tuomitulle tai peräti korjata monia suomalaisen poliittisen historian kertomuksia paremmin todellisuutta vastaaviksi. Pidän lähtökohtana sitä, että Jaakko Laakso on kokeneena toimittajana eli viestinnän ja verkostoitumisen asiantuntijana valinnut kirjaansa tarinoita, joiden kautta hän kuvailee subjektiivisesti tapahtumia, jotka on arvioinut käsittelyn arvoisiksi.

Olin silti hieman pettynyt siihen, miten tarkasti Laakso varoo omien näkemysten kirjaamista analyysin ja johtopäätösten muodossa. Niitä ei kirjassa oikeastaan ole ollenkaan, ellei rivien välejäkin lasketa mukaan. Esimerkiksi kysymykseen siitä, keitä Jaakko Laakso kirjan perusteella arvostaa tai ei arvosta suomalaisessa politiikassa, on yritettävä vastata lukijan oman analyysin ja johtopäätösten mukaan. Laakso antaa toki aineksia, eikä hänen näkemyksensä etumerkistä jää lukijalle esimerkiksi Paavo Lipposen, Ilkka Kanervan tai Alexander Stubbin kohdalla epäselväksi. Mutta kirjasta on turha yrittää löytää selkeäsanaisia henkilöarvioita. Jos joku jonkin arvion esittää, kyseessä on joku toinen poliitikko, ei Jaakko Laakso itse. Hän toteaa korkeintaan olevansa sen ja sen arviosta siitä ja siitä samaa mieltä.

* * *

Punainen takapiru on rakenteellisesti hieman krnologinen, mutta ei missään tapauksessa systemaattinen "kaiken olennaisen" muistelu tapahtumajärjestyksessä. Loppusanoissaan Laakso antaa ymmärtää, että sairastuminen kesken kirjan kirjoittamisen saattaa olla syynä siihen, ettei kirja käsittele kaikkia lukijaa todennäköisesti kiinnostavia vaiheita tai prosesseja. Itse pidän todennäköisempänä, että Laakso on toiminut tiukkana portinvartijana ja päästänyt painettaville sivuille vain sellaisia episodeja, jotka kuvaavat kirjoittajan tärkeää roolia koti- ja ulkomaisen politiikan tuhansien tapahtumien joukossa. Se on täysin oikeutettua ja tuskin lukijaa kiinnostaisikaan tietää, mitä mieltä Laakso on suomalaisesta maatalouspolitiikasta. Toisaalta on selvää, että kirjasta puuttuu lukuisia aiheita, joissa Laaksolla on ollut aktiivinen ja ehkä tärkeäkin rooli. Itse olisin mielellään lukenut siitä, miten Jaakko Laakso pujotteli vuosikymmenien aikana SKDL:n ja SKP:n sisäisten taisteluiden rintamilla. Elämäkerran kirjoittajaa voidaan moittia tärkeiden vaiheiden ohittamisesta, muistelija sen sijaan saa olla valikoiva, tarvittaessa myös omaksi edukseen.

Vaikka Jaakko Laakso toimi pitkään Tiedonantajan eduskuntatoimittajana, hänen suurin intohimonsa kohde tuntuu kirjan perusteella olleen toimiminen kansainvälisen politiikan kuiskaajana, näkymättömänä yhteyksien rakentajana ja äänestysten lopputuloksen järjestäjänä. Laakso toimi koko eduskuntauransa ajan puolustusvaliokunnan jäsenenä ja varapuheenjohtajana sekä 10 vuotta Euroopan neuvoston vasemmistoryhmän puheenjohtajana. Jäätyään pois eduskunnasta Laakso toimi mm. Azerbaidžanin valtion palkattuna lobbarina. Tämä synnytti paljon kritiikkiä, oman tulkintani mukaan ennen muuta siksi, etteivät suomalaiset ennen Laaksoa mitään tällaista harrastaneet joko kiinnostuksen tai kyvyn puutteen takia. Kritiikkiä ei varmaan olisi oikealta kuulunut, jos Laakso olisi siirtynyt jonkin yhdysvaltalaisen ajatushautomon palkkalistoille.

Jaakko Laakson julkista elämää ovat saatelleet, ehkä varjostaneetkin, syytökset toimimisesta Neuvostoliiton ja DDR:n agenttina. Laakso käyttää asian avaamiseen runsaasti kirjan sivuja. Laakso "myöntää" aktiivisen yhteydenpitonsa lukuisiin Neuvostoliiton suurlähetystön edustajiin, mutta toteaa lakonisesti, että samaa tekivät kaikkien muidenkin puolueiden edustajat. Hänellä vain sattui poliittisen taustansa ansiosta olemaan suurlähetystöön keskimääräistä paremmat suhteet, mikä tietysti harmitti kilpailijoita. Maanpetossyytteet Laakso toteaa kategorisesti poliittisiksi valheiksi ja muistuttaa, ettei häntä ole koskaan edes kuulusteltu saati syytetty. Laakso katsoo toimintansa olleen pääasiassa yhteyksien järjestämistä sitä halunneille ihmisille, useimmiten poliitikoille. Se oli hänen osaamisensa ydinaluetta, jossa kilpailijoita oli varsin vähän, päteviä vielä vähemmän.

* * *

Vaikka Punainen takapiru ei avaa Jaakko Laakson yksityiselämää, hän mainitsee puolisonsa huomiota herättävän monesti arvostettuna matkakumppanina ja tukijana. Kirjan merkittävimpiä lukuja on myös heti vakoilusyytteitä käsittelevää lukua seuraava Punakapina vei molemmat isoisäni. Toisin kuin monet ikätoverinsa ja kollegansa vasemmistossa, Jaakko Laakso on kiistatta työläistaustainen toimija. Kuvaus oman lähisuvun vaiheista voisi antaa monelle lisäymmärrystä, jos se vain luetaan ajatuksella ja ilman ideologisia aurinkolaseja. Myös Vietnamin sodan Laakso mainitsee tärkeäksi tekijäksi omassa radikalismikehityksessään. Siinä hän oli yksi tuhansista suomalaisnuorista, jos seuraukset sitten olivatkin epätavalliset. Laakson kuvaus opiskelusta Moskovassa "puoluekoulussa" on myös poikkeuksellisen kiinnostava, koska aiheesta ei ole paljoakaan kirjoitettu. 

Vaikka Jaakko Laakso teki työuran pääasiassa kulissien takana, eikä kuulunut missään vaiheessa suomalaisen politiikan ykköskaartiin, hänen uransa sivusi yllättävän monen tunnetumman ihmisen vaiheita. 55 vuoden ystävyys kokoomuspoliitikko Ilkka Kanervan kanssa on jo ehtinyt ihmetyttää lukijoita, joille Kokoomuksen oikean ja "vasemman" laidan valtataistelu ei ole tuttua. Ehkä vielä yllättävämpää on lukea, kuinka tiheään myös tuleva presidentti Tarja Halonen tarvitsi Jaakko Laakson palveluita ja osaamista. Toisaalta Laaksolla oli myös isokenkäisiä vastustajia, joista kärjessä olivat ehdottomasti Paavo Lipponen, joka järjesti Laaksolle potkut Euroopan neuvoston hommista ja ehkä oman puolueen puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes, joka antoi julkisuudessakin ymmärtää juuri Jaakko Laakson olemassaolon pääsyyksi siihen, että vaihtoi Vasemmistoliiton lääketeollisuuden edunvalvonnaksi. Ettei Laakson pirulainen juuri siksi ollutkin olemassa?

Kun Jaakko Laakson elämänkaarta katsoo kokonaisuutena, se on itse asiassa varsin johdonmukainen, vaikka epätavallinen. Laaksoa on usein kuvailtu kameleonttimaiseksi aina jaloilleen laskutuvaksi poliittiseksi kissaksi, mutta todellisuudessa hän on pysynyt melko samoilla puolustus- ja ulkopoliittisilla linjoilla koko ajan. Siksi ei yllätä, että esimerkiksi Wikipedian suomenkielinen ja osittain aika asenteellinen artikkeli mainitsee hänen olleen aktiivinen myös "putinistien perustaman Naapuriseuran" toiminnassa (eli Paasikiven-Kekkosen linjan puolustamisessa). Kun ideologiset vastustajat jaksavat haukkua, tietää pysyneensä oikealla tiellä, kuten vanha työväenliikkeen viisaus vahvistaa. Itse lukisin mielelläni jatko-osan, jossa Laakso hylkää etäisen toimittajan lähestysmistavan ja kirjoittaa edelleen vaietuista asioista suoraan ja tunteita säästelemättä. Kun Punainen takapiru jättää tämän näkökulman hyödyntämättä, moni poliittinen vihollinen ehkä huokaisi helpotuksesta, mutta ainakin yhtä montaa harmittaa. Kun ehkä 90 % kiinnostavista tiedoista pysyy Jaakko Laakson aivoissa, on lukijan tilanne sama kuin jos yrittäisi nyhtää lisätietoja tiedustelupalvelun ammattilaiselta.