Elämä ilman uskontoa

Hyvin varhainen muistikuva: makaan kokonaan peiton alla pimeässä, kiroan kristinuskon Jumalaa - ja heti perään, varmuuden vuoksi, pyydän tekopyhästi anteeksi rumia sanojani.

En ole koskaan elämässäni kaivannut uskonnon väitetysti tarjoamaan lohtua tai johdatusta elämässä. Lapsuuden pyhäkoulut olivat piinallisia kokemuksia, koulun uskonnontunnit tylsääkin tylsempiä, vaikka kympin saikin todistukseen melko vähällä vaivalla (ylioppilastodistukseen numero kyllä laski ysiin, kovasti jumalinen opettajamme oli ilmeisesti alkanut epäillä, ettemme ehkä kuitenkaan olleet riittävän vakavasti kirjoittamamme takana).

Erosin uskonnosta heti kun se tuli mahdolliseksi omalla päätöksellä. Eroaskeleet olivat siihen aikaan vielä tarkoitushakuisen hankalat, mutta muistan sen keveyden, jota tunsin, kun saatoin lyödä kirkkoherran kanslian oven viimeisen kerran perässäni. Tunsin vapautuneeni jostain raskaasta ja ikävästä (jälkikäteen ajatellen se oli luterilainen syntiä ja voivottelua korostava ikiharmaa kulttuuri).

* * *

Olen pääosan aikuisesta elämästäni ollut ns. ateisti, mutta jossain vaiheessa jouduin toteamaan, ettei tuo käsite enää vastannut suhdettani uskontoon. Ateisti suhtautuu jumalaan aktiivisen vastustavasti, jotkut suorastaan kiivaasti. Jouduin toteamaan, ettei mikään uskontoon ja uskomiseen liittyvä näkökohta enää liikuttanut minua edes ateismin verran. Totesin muuttuneeni uskonnottomaksi. Olen nykyään ihminen, jolle uskonto ei merkitse yhtään mitään.

Suomalainen ei ole järin kiinnostunut toisen ihmisen uskonnosta, joten uskonnottomuuttaan ei joudu selittämään kuten sitä, ettei käytä alkoholia. Uskonto on yksityisasia ja se sopii minulle. Voin toki käydä leppoisaa argumentointia jumaluskon outouksista, jos joku sitä väkisin haluaa. Mutta tarve polemisoida uskontoa vastaan tuntuu yhtä turhalta kuin murehtia sitä, että joku uskoo keijukaisiin ja menninkäisiin.

En tiedä, olenko koskaan ymmärtänyt uskonnollisia tunteita tai tarpeita. Todennäköisesti en, vaikka toki pystyn kuvittelemaan, että kovasti kuoleman jälkeistä kohtaloaan pelkäävä tai elämänsä mielellään vahvan johtajan huomaan laskeva löytää uskonnosta vakalleen sopivan kannen. Vaan kun ei kaipaa, niin ei kaipaa.

* * *

Edellä todetun perusteella joku voi ihmetellä, miksi uskonnoton ihminen kirjoittaa kokonaisen blogin uskonnosta. Syy on yksinkertainen. Uskonto olisi merkityksetön asia, ellei ihmisillä olisi ollut tuhansien vuosien ajan taipumusta rakentaa uskonnon päälle valtaa käyttäviä organisaatioita eli kirkkoja. Uskonnoista täytyy piitata, koska kirkot käyttävät suurta yhteiskunnallista valtaa.

Olisin erittäin ilahtunut, jos voisin lakata piittaamasta kirkkojen touhuista. Valitettavasti ne kuitenkin aiheuttavat jatkuvalla syötöllä niin paljon harmia ihmiselämään, ettei asian voi antaa olla. Suomessa ongelmat ovat sinänsä vähäisiä: kirkot ovat ikävän vanhoillisia (ortodoksit hakkaavat siinä vielä luterilaiset 3-0)  ja historiallinen liitto valtiovallan kanssa jäytää pahasti uskonnonvapauden periaatetta. Uskonnolliset yhteisöt nauttivat ansaitsematonta pilkansuojaa ja automaattijäsenmaksun kohtuutonta tulovirtaa. Kaikki asioita, joista pitäisi päästä eroon.

Maailmanlaajuisesti islamin ja roomalaiskatolisen kirkon kaltaiset miljardien ihmisten käyttäytymistä ikivanhoilla älyttömyyksillä säätelevät komentobunkkerit aiheuttavat konkreettisesti jokapäiväistä ahdistusta, kauhua ja tuhoa. Kirkoksi järjestäytynyt uskonto on paras sodan ja hävityksen tekosyy, on aina ollut ja saattaa olla vielä pitkään. On yhdentekevää, onko jumala olemassa vai ei. Kirkot kyllä pitävät huolen siitä, etteivät tämän jumalolennon mahdolliset hyvät tarkoitukset pääse vaikuttamaan ihmisten elämään myönteisesti.

* * *

Elämä ilman uskontoa ei ehkä olisi helppoa jokaiselle. Kaikki eivät halua ottaa täyttä vastuuta omista tekemisistään ja ratkaisuistaan. Siksi uskonnonvapaus - oikeus uskoa johonkin tai olla uskomatta - on järkevä lähtökohta ja yhteiskunnallinen perusoikeus.

Kun vaan vielä keksittäisiin tapa, jolla kirkkoja estettäisiin puuttumasta maallisiin asioihin.

(Kuva Don Addis, 1935-2009)

PS 13.10.2015

En sanonut edellä mitään agnostikoista, koska yritin pysytellä kohteliaana. Mutta kyllä agnostikko jää seisoskelemaan tienristeykseen perusteilla, jotka minusta ovat pelkkiä tekosyitä.

LieBlock

Käytän verkkoasioinneissa yleensä vain Firefoxin selainta. Silloin tällöin avaan kuitenkin myös Googlen Chromen. Firefoxissa minulla on apuohjelma AdBlock asennettuna, Chromeen en ole sitä laittanut. Ero on järkyttävä. Laatulehtenä itseään pitävän Helsingin Sanomien verkkosivun lukeminen ilman AdBlock-ohjelmistoa on jokseenkin toivotonta taistelua yrittää saada se varsinainen sisältö näkyviin mainosten takaa.

Minä rakastan AdBlock-liitännäistä ja riemastuin tavattomasti taannoisesta saksalaisen tuomioistuimen päätöksestä, jonka mukaan tämä maksuton lisäosa ei riko sikäläistä lakia. Näppejään nuolemaan jäi mahtava Springer-konserni, joka ei ole tottunut häviämään saksalaisessa tuomioistuimessa. Toivottavasti oli opettavainen kokemus.

En voi kuvitellakaan eläväni enää ilman AdBlockin kaltaista apuvälinettä. Sen ansiosta voi käväistä verkkosivuilla joutumatta klikkailemaan päälle tunkevia tyrkkymainoksia pois tieltä. Sen ansiosta en joudu kohtaamaan sitä hullujenhuonetta, jollaiseksi verkkomaailma on 2010-luvulla muuttunut mainostajien kilpaillessa miljardien klikkaajien huomiosta.

AdBlockissa onkin vain yksi puute. Se toimii pelkästään selaimessa, ei analogisessa maailmassa.

* * *

Olen varmasti poikkeuksellisen mainoskielteinen ihminen. Vuonna 1949 syntyneenä olen elänyt koko elämäni visuaalisen mainostamisen maailmassa, joten inhossani ei ole kysymys mistään uudesta reaktiosta. Olen inhonnut mainosmaailmaa koko aikuisen elämäni ajan.

On olemassa myös viehättäviä, visuaalisesti upeita mainoksia. Erik Bruunin julisteista moni on silkkaa kaupallista mainosta, vaikka samalla omaperäistä ja hienoa kuvataidetta, joka on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen myös kaltaiseeni äkäpussiin.

En pidä itseäni mainosten periaatteellisena vastustajana. Uusista tuotteista ja palveluista tarvitaan myös tiedotusta ja mainonta on kaupallisten toimijoiden tiedotusta. Sen sijaan vastustan ja inhoan mainosten teennäisyyttä ja valheellisuutta. Siis aivan samaa kuin ihmiselämässä muutenkin. Se on varsinkin televiomainonnan vakiomuoto.

* * *

Onko mainosten pakko teeskennellä ja valehdella? Eivätkö tuotteet ja palvelut kelpaa ihmisille ilman loputonta huijausta? Uskoakseni pääsyyllinen kollektiiviseen valehtelun kulttuuriin on keskinäinen kilpailu rajallisista kuluttajan rahoista. Moni pysyvästikin markkinoilla oleva yritys luottaa hit and run -tyyppiseen toimintaideologiaan, vastoin arkista intuitiota siitä, että rehellisyys kannattaa.

Joskus nuorempana ajattelin, että mainosvalheet ovat jonkinlaisia "erehdyksiä" ja että hyvien ominaisuuksien liioittelu ja huonoista vaikeneminen on vain "huonoa mainontaa". Jouduin sittemmin toteamaan, että rehellisyys on mainosmaailmassa niin harvinaista, että sellaista kohdatessaan tulee välittömästi hyvälle mielelle, koski mainos mitä tahansa asiaa.

Mainosmaailma puolustautuu mielellään väittämällä, että ihmiset haluavat mielikuvamainontaa, joka luo illuusioita hyvinvoinnista ja varakkuudesta sillekin, jolla ei ole kumpaakaan. Tämähän se mainostajien perussynti onkin, köyhän ja avuttoman härski huijaaminen. Jos mainosten kohteena olisivat vain yhteiskunnan hyväosaiset, voitaisiin kyynisesti todeta, että heillä nyt on varaa osallistua mainostajien illuusionäytöksiin ja maksaa laskut.

* * *

Jotkut ovat sitä mieltä, että ilman mainostajia ja hyväuskoisia klikkauksia meillä ei olisi nykyisenkaltaista verkkoa. Olen samaa mieltä, mutta kiistän väitteeseen sisältyvän ajatuksen, että tuo verkko olisi nykyistä tylsempi tai huonompi. Useimmat netin hienot keksinnöt ovat täysin mainostajista riippumattomia innovaatioita, vaikka ne saatetaan jälkikäteen kietoa sataprosenttisen kaupalliseen muotoon.

Rehellinen mainonta eli kaupallinen tiedottaminen on epäilemättä melkoista toiveajattelua. Tai sitten se vain hukkuu äärimmäisen valheellisten automainosten luoman tunnelman alle. Ja totta tosiaan, kun Ylhäisten Kotileipä Oy nettisivuillaan toteaa, että "Tuoreet jauhot ja Virttaankankaan puhdas pohjavesi takaavat maistuvan maun." niin tottahan tuo on eikä lainkaan valhetta. He eivät väitä, että Ylhäisten ruisleipä on maailman parasta, vaikka olisin samaa mieltä väitteen kanssa.

Ehkä me tarvitsemmekin AdBlockin rinnalle tai sijasta LieBlock-liitännäisen, joka karsii näkyvistä vain valheelliset mainokset. Minä ainakin asennan LieBlockin heti kun se tulee tarjolle.

Tapaus Jari Rosenberg

Ärtyminen ja kiivailu ovat inhimillisiä reaktioita, joihin jokainen meistä ajoittain lankeaa. Harva kuitenkaan tykkää ihmisistä, jotka ovat koko ajan ärtyneitä ja kiivaita. Kuten nyt esimerkiksi professori Tiina Rosenberg ja kirjailija Jari Tervo tuntuvat olevan. Kumpikin on onnistunut herättämään poikkeuksellisen voimakkaita vastareaktioita, mutta kumpikin myös poikkeuksellisen ärtyneellä ja kiivaalla tekstillä.

Kun Jari Tervo kirjoittaa "valkoisesta roskaväestä" tai "kotoperäisestä paskasakista", on hän vain tyylillisen loikan päässä Tiina Rosenbergistä, joka kirjoittaa masentuneista tai vähintään puolimasentuneista 50-, 60- tai 70-vuotiaista miespuolisista asiantuntijoista, joiden ikävistä seurauksista ollaan mitään sanomattakin selvillä.

Molemmat ovat oman tulkintansa mukaan taistelussa rasismia vastaan vähemmistöasemassa olevien, varsinkin naisten puolesta. Heillä näyttäisi olevan pitkälti sama kohdekin, vaikka professori puhuu fiinimmin fasisteista, ei vapaan kirjailijan tavoin paskasakista. Rosenberg tunnustautuu vasemmistolaiseksi, vaikka moni vasemmistolaisena itseään pitänyt ei ehkä yhdy näkemykseen, jonka mukaan äärimmäinen feminismi edustaisi perinteisiä vasemmistolaisia tasa-arvotavoitteita. Jari Tervon nimittäminen vasemmistolaiseksi edellyttää puolestaan kommentoijan asemoitumista suhteellisen äärimmäiseen oikeaan nurkkaan.

* * *

Voiko ihminen olla samaan aikaan suvaitsevainen ja kiivas "antifasisti" tai "antipaskasakkilainen"? Tätä huomaan miettiväni yrittäessäni ymmärtää professori Rosenbergin Helsingin Sanomille myöntämässään haastattelussa esittämien ajatusten sisäistä logiikkaa. Muuttuuko Suomeen pyrkivä pakolainen ei-suojeltavaksi, jos hän osoittautuu naisten oikeuksia systemaattisesti polkevaksi pikkunatsiksi? (Oletettavasti sellaisiakin joukossa on, ihan tilastomatemaattisin perustein.) Nauttisiko Ruotsiin pakolaisena pyrkivä, naispuolinen, islaminuskoinen, homoseksuaalinen latentti pedofiili Rosenbergin täyttä tukea ja ymmärrystä, hänhän kuuluisi samaan aikaan ainakin viiteen eri vähemmistöryhmään?

Entä jos Jari Tervosta ei olisikaan tullut kaikin puolin menestynyttä kirjailijaa, joka on Wikipedian mukaan saanut suomalaisista kirjailijoista eniten kirjastoapurahoja vuosina 2004-2010 ja jolla on varaa asua Helsingin Katajanokalla? Jos hän olisi hyvistä pyrkimyksistään huolimatta jäänyt etsiskelemään Rovaniemelle jotain töitä vailla arvostusta ja taloudellista turvallisuutta? Olisiko hänen kiukkunsa kohteiden valikoima tänä päivänä jossain määrin toinen kuin se nyt on?

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, ettei sen paremmin professori Rosenberg kuin kirjailija Tervo ole mainostanut omaa suvaitsevaisuuttaan. He vastustavat avoimesti, jyrkästi ja varauksitta erittäin monia asioita, joten "suvaitsevaistoon" heitä ei tosiaankaan voi sijoittaa. Siksi tärkeämpi kysymys kuuluukin, onko heidän arroganttiin, karkeasti monia ihmisiä halveksivaan ja leimaavaan puhetapaansa kuitenkin kätkettynä arvokas totuus.

* * *

Saattaa hyvin olla. Ongelmana on vaan juuri tuo kätkeytyminen. Kun kieli on tarpeeksi häijyä, adjektiivit tarpeeksi solvaavia ja loppupäätelmät kuin kristityn helvetin porteilta, nouseeko se arvokas ollenkaan näkyviin ja vaikuttamaan? Modernissa viestinnässä kuorrutuksella on merkitystä. Rosenberg ja Tervo ovat molemmat tottuneita sanan ja julkisuuden käyttäjiä. Voisivatko he olla viestintätaktisesti näin tomppeleita?

Professori Rosenberg väittää, että Suomi voisi ottaa vastaan miljoona pakolaista:"Metsiä ja kyliä kyllä riittää." Täytyyhän professorin tietää, etteivät maailman pakolaiset halua asettua Pudasjärven takamaille vaan sinne, missä on aurinkoa, lämpöä ja kielitaidottomankin ulottuvilla olevia töitä ja asumismahdollisuuksia. Jos hän ei tätä tiedä, hän puhuu vailla alkeellistakin asiantuntemusta. Jos hän tällaisia sanoo vastoin parempaa tietoa, hän harrastaa halpaa propagandahöpinää.

Jari Tervon purkaus saattoi olla primitiivireaktio. Eihän hänen tarvitse tykätä "huonosti koulutetun, epäterveellisesti syövän, homoja ja muukalaisia vihaavan, kulttuuria inhoavan ja omasta pseudo- ja kiihkoisänmaallisuudestaan jäykistyvän kansanosan" näkemyksistä saati tuhmista teoista, mutta oliko se oma inho ihan pakko näin leimaavasti ilmaista? Ei hyväkään tarkoitus muuta häijyyttä hellyydeksi.

Olen monista asiasisällöistä aivan samaa mieltä kuin Rosenberg ja Tervo. Mutta heidän puheistaan kuultava itseriittoinen toisenlaisten ihmisten halveksunta ja viha tuntuvat erittäin vastenmieliseltä. Kuin pataa ja kattilaa kuuntelisi.

(En ole pyytänyt enkä saanut lupaa tämän Yhdysvalloissa uran tehneen loistavan pilapiirtäjän Erkki Alasen piirroksen julkaisemiseen. Pyydän oikeudenhaltijoilta ymmärrystä!)

Miksi en yhdy Valtaojan valssiin?

Suomen tunnetuin tähtitieteilijä, professori Esko Valtaoja, on jättänyt virkauransa pitämällä tiedeoptimismia uhkuvan läksiäispuheen pari päivää sitten. Valtaojan viesti ilahduttaa varmasti kaikkia niitä ihmisiä, jotka yleisellä tasolla uskovat teknologiaan ja ihmiskunnan järkevyyteen, mutta ovat silti olleet hiukan huolestuneita maailman menosta.

Valtaoja ei levitä kultajyviään julkisesti ensimmäistä kertaa. Uskon hänen suuren menestyksensä tieteen kansantajuistajana johtuneen juuri siitä, että Valtaojansa lukenut voi illalla laskea päänsä pielukselle mieli rauhaisana. Valtaoja osaa kuvailla monimutkaiset asiat riittävän simppelisti (joku voisi sanoa myös "mutkia oikoen") ja silti synnyttää kuulijassa syvällisen viisauden tuntemuksen. Se ei ole ihan vähän se. Voin kuvitella, kuinka puoluetoimistoissa supistaan, uskaltaisiko Valtaojaa lähteä kosimaan ehdolle.

Valtaoja on lumonnut tavallisen kansan lisäksi myös palkintoja ja tunnustuksia jakavat tahot. Hänen ansiolistansa tälläkin saralla on lähinnä mykistävä. Vuoden 2013 tiedebarometrin mukaan hän oli tuolloin Suomen tunnetuin "tieteilijä". Se on tuskin liioittelua, vaikka aivan kaikkia eivät Valtaojan puheenaiheet tietenkään kiinnosta. Lyhyesti tosiasiat yhteen vetäen on pakko olettaa, että Esko Valtaoja lähtee eläkkeelle tyytyväisenä tähänastisiin saavutuksiinsa.

* * *

Äkkiä katsoen minun pitäisi olla tyypillinen suomalainen Valtaoja-fani. Olemme samaa ikäluokkaa ja uteliaisuutemme kohteet menevät mainiosti päällekkäin. Valtaojan flirttailu uskonnollisten näkemysten suuntaan (Wikipedian mukaan Valtaoja määrittelee itsensä agnostikoksi eli ei ota kantaa) on epäilyttävää, mutta toki vapauttavasti selitettävissä, kuten Vapaa-ajattelijoiden ja Skepsiksen palkinnot antavat ymmärtää.

Minä en kuitenkaan ole Valtaoja-fani. Sitä pitää epäilemättä hiukan perustella, vaikka yleisöjemme määrällinen suhdeluku lienee jotain luokkaa 1:1000000 ja vaikka myös minä olen katsellut Nuasjärven pintaa, vaikkakaan en juuri Korvanniemen mökkirannasta.

* * *

Valtaoja ilmoittaa näkemyksensä edustavansa realismia, mutta minusta hänen ajattelunsa on todellisuudessa valikoivaa realismia. Hän ei edes yritä tarkastella maailmaa ja sen tilaa kenen tahansa näkökulmasta. Hän on osa tieteellistä eliittiä (ja sitä myöten tietysti osa montaa muutakin eliittiä), jonka ei tarvitse murehtia samoja asioita kuin ihmiskunnan suuren enemmistön. Hän ei ole etuoikeutettu ilkeyttään, mutta on silti.

Valtaoja antaa ymmärtää, että politiikka ja siihen liittyvä vallankäyttö ovat merkityksettömiä historian sivuseikkoja, jos edes niitä. Hänelle on realismia töksäyttää, että "sodat ovat katoamassa maailmasta" (kuten väkivalta muutenkin) tai että bruttokansantuotteen eksponentiaalinen kasvu on historian ainoa merkittävä asia. Tuon tuotteen jakautuminen ihmisten kesken on taas merkityksetön sivupolku.

En tykkää haukkumasanasta "tiedeuskovainen". Mutta miten muuten voi kuvata tiedemiestä, joka luovuttaa yhteiskunnallisen valtansa pois teeskentelemällä, että valtaa käytetään aina tieteen tai teknologian ehdoilla kaikkien ihmisten hyväksi? Valtaojalle vastakkain ovat söpöluomua kaipaavat pessimistit (pöljät) ja teknologiaan/tieteeseen uskovat optimistit (fiksut). Sellainen sopii varmasti maailman rikkaimmalle prosentille, joka hallitsee tänään 40%:a kaikesta varallisuudesta ja kymmenen vuoden kuluttua vielä paljon enemmän. Mutta ei se muutos Valtaojan maailmaa tule koskettamaan, joten saamme kuulla hänen ilosanomaansa vielä monta kertaa.

Kaikki musiikki?

Tuoreessa Gramexpress-lehden numerossa 3/2015 toimittaja Heikki Jokinen kirjoittaa otsikolla "Musiikin mahtava virta" suoratoistopalveluiden noususta. Juttu sinänsä on normaalia oikeudenhaltijajärjestön äänenkannattajan tyylistä suitsuttelua ja sitä varten on haastateltu vain kahta IFPI:n palkkarenkiä.

Mutta kaksi mielenkiintoista asiaa pisti silmään. Lopultakin myös alan miehet myöntävät suoraan, että äänilevyalan piratismi on "romahtanut". Myöntämisestä täytyy puhua, koska piratismin olkiukkoa pidettiin niin monta vuotta tikun nokassa todella heppoisin perustein. Enää ei ilmeisesti tarvitse tai edes IFPI:n suunnalla kukaan ei enää ilkiä. Toivottavasti eivät myöskään kuvittele, että näin tapahtui äänilevyteollisuuden vastatoimien takia. iTunes ja Spotify eivät ole teollisuuden omia keksintöjä, kaukana siitä.

Toinen huomion herättäjä on toimittaja Jokisen lause "Palveluiden välinen kilpailu ei enää liity valikoimaan; kaikilla on kohta kaikki musiikki listoillaan." Voin kuvitella, että Jokinen perustelee ilmaisua "kaikki musiikki" sillä, että suoratoistofirmat voivat kehua kymmenillä miljoonilla tarjolla olevilla raidoilla. Kymmenet miljoonat raidat eivät kuitenkaan tee väitteestä totta, se on silti silkkaa pötypuhetta.

* * *

Muustakin kuin päivänpopista kiinnostuneet musiikin harrastajat tietävät erittäin hyvin, etteivät Spotify & Co todellakaan pysty tarjoamaan eivät edes yritä tarjota "kaikkea" musiikkia. Turussa syntyneenä ideana ovat musiikkikirjastonhoitajat Antti Erkkilä, Tuomas Pelttari ja Ilari Reuhkala perustaneet palvelun Näitä levyjä et löydä Spotifysta - Albums you can't find on Spotify. Päivitettävä lista tarjoaa näkymän siihen populaarimusiikkiin, joka täytyy edelleen hankkia jotain muuta kautta. Joukossa on tietysti paljon vähemmän tunnettuja populaariartisteja, mutta edelleen myös merkittäviä nimiä (ja näitä voi tekijänoikeussyistä ilmaantua milloin tahansa lisää, kuten Neil Young ja Taylor Swift ovat osoittaneet):  The Beatles, Wendy Carlos, Julian Cope, Def Leppard, Einstürzende Neubauten, Peter Gabriel, George Harrison, King Crimson, Loreena McKennitt, Mikko Perkoila pääosin, Pekka Pohjola, Prince, Procol Harumin varhaistuotanto, SIG, Taylor Swift, Liisa Tavi ja Neil Young pääosin.Kokonaisia levy-yhtiöitä puuttuu suoratoistopalveluista, tunnetuimpana varmaan ECM Records, jonka valtava katalogi ei ehkä sitten ole IFPI:n näkökulmasta musiikkia.

Suomalaisen äänilevytutkimuksen Grand Old Man Pekka Gronow on vastikään arvioinut, että maailmalla runsaan sadan vuoden aikana tehdyistä äänilevyistä on verkossa ehkä 10%. Se on aika kaukana käsitteestä "kaikki musiikki".

Toki ymmärrämme, että musiikkiteollisuuden näkökulmasta "musiikki" ei tarkoita samaa kuin harrastajalle, vaan heille se on "voitolla myytävissä oleva musiikki". Kyllähän verkossa on jo paljon arkistojen aarteitakin, mutta on aika epäuskottavaa odottaa saati toivoa, että tuo Gronowin mainitsema 10% kasvaisi lähellekään esimerkiksi 50 prosenttia. Miljoonia raitoja kyllä tulee koko ajan lisää, mutta kukaan ei siirrä vanhaa tuotantoa verkkoon systemaattisesti.

* * *

Äänilevyteollisuuden näkökulmasta vähemmän ilahduttava piirre on suoratoistopalveluissa yleistyvä julkaiseminen ilman levy-yhtiön myötävaikutusta (ja taloudellista välistävetoa). Monet suurelle yleisölle tuntemattomat artistit ovat sijoittaneet Spotify-palveluun omaa tuotantoaan roskapostituksen perusidealla: tavaraa on niin paljon, että rahaa tuovia klikkauksia syntyy silkasta tarjonnan määrästä. Eräs tällainen toimija on ranskalainen kitaristi Noël Akchoté. En jaksanut ruveta laskemaan hänen Spotify-tarjontansa täsmällistä määrää, mutta Wikipedian mukaan vuonna 2014 Akchoté julkaisi vuonna 2014 suoraan verkossa noin 30 albumia (vanhaa musiikkia, jazzia, kokeellista), vuonna 2013 20 albumia ja sitä edeltävinä vuosina yhteensä yli 30 albumia. Albumeja, joilla hän on mukana, on saman verran lisää.

Paitsi että tällainen julkaiseminen suoraan suoratoistona ohittaa todennäköisesti levyteollisuuden tilastot, se osoittaa kouriintuntuvasti, miksi verkkomaailma on levyteollisuudelle kaksipiippuista nuorallakävelyä. En tiedä Akchotén Spotify-tulojen määrää, mutta alan teollisuudelle siitä ei tule mitään. On turha odottaa, että Gramexpress puhuisi näin ikävästä mahdollisuudesta ääneen. Olemassa se silti on.

Jos olisin näkyvyyttä jo saanut musiikintekijä, kysyisin kyllä itseltäni muutamankin kerran, mitä lisäarvoa artistille syntyy siitä, että verkkojakelu on jonkun muun omistaman levy-yhtiön hallussa. Se tiedetään, että Spotifyn osakkeita omistavien levyfirmojen osuudet ovat paljon suuremmat kuin artistien norot. Miksi musiikintekijät eivät ottaisi tuotakin osuutta itselleen?