Hauskaa pahuutta?

Katsoin äskettäin Luc Bessonin "mustan toimintakomedian" Mafiaperhe (The Family, 2013). Wikipedian mukaan se on siis "action crime comedy". En pidä rikollisista, enkä heistä tehdyistä "komedioista", mutta en voinut vastustaa houkutusta nähdä kolmikko Robert De Niro, Michelle Pfeiffer ja Tommy Lee Jones yhdessä.

Kyllä he hyviä näyttelijöitä tässäkin olivat, mutta silti elokuvasta jäi pelkästään ikävä olo, paha maku ja tarve ääneen ihmetellä, mikä muu kuin raha voi saada tunnetun ja tunnustetunkin ohjaajan tekemään "komediaa" äärettömän vastenmielisistä, psykopaattisen väkivaltaisista rikollisista.

Eihän Besson tässä minkään uuden äärellä ollut, pikemminkin pitkän karavaanin hännillä. Mutta siinä missä joku Coppola näyttää rikolliskulttuurin imhimillisessä yhteydessään moralisoimatta, mutta myös kaikessa kauheudessaan, Bessonin kaltainen flirttailija on katsonut oikeudekseen "pitää hauskaa" raivohullujen väkivaltarikollisten avustuksella, ei kustannuksella.

Bessonin leffaa ovat haukkuneet muutkin kuin minä. Olisin kuitenkin valmis syyttämään Bessonin kaltaisia elokuvantekijöitä muustakin kuin huonojen elokuvien tekemisestä. Tässä nimenomaisessa tapauksessa vastenmielisintä on häikäilemätön pyrkimys huijata katselija ajattelemaan, että voi mahdoton, mitä veijareita nuo Manzonin perheen neljä jäsentä ovatkaan ja miten kamalan vaikeata ulkomaailman on ymmärtää, että eihän nyt todistajansuojeluohjelmassa olevia mafiosoja voi kohdella kuten tavallisia tallaajia.

Perheen tyttärelle Besson on kirjoittanut romanttisen sivupolun, jonka yhteydessä hän on selvästikin halunnut vihjata, että ainakin yhdellä tämän hupaisan perheen jäsenellä on väkivaltaisuuden lisäksi myös kyky rakastua ja rakastaa. Minusta tämä juoni oli niin teennäinen, että pikakelasin tarmokkaasti. Olin lähinnä huolestunut tytär-Manzonin miesystävästä, ettei hän vain erehtyisi sanomaan jotain, mikä saa tyttären takomaan tennismailansa kappaleiksi onnettoman sulhon naamavärkkiä vastaan

Besson yrittää yksinkertaisesti muuttaa kammottavat väkivaltarikokset naurun aiheiksi. Meidän pitäisi hohottaa hilpeästi, kun mamma-Manzoni tuikkaa paikallisen kaupan tuleen, kun siellä ei juosta tukka putkella turistin oikkujen perässä. Tai myhäillä ymmärtäväisesti kun pappa-Manzoni hakkaa pesäpallomailalla henkihieveriin putkiremonttia pitkän kaavan mukaan suunnittelevan paikallisen ketkun.

Väkivaltaakin voi kuvata koomisesti, jos ohjaaja osaa etäännyttää ja näyttää väkivaltapellet muutenkin kuin pikku sankareina. Besson ei osaa. Osaamattomuuten huippua edustaa se, kuinka nopeasti ohjaaja onnistuu saamaan katsojan vihaamaan koko hemmetin perhettä ja heitä esittäviä näyttelijöitä.

* * *

Minun pitäisi varmaan olla ilahtunut siitä, että elokuva ei saanut kehuja oikeastaan keneltäkään. Olen kuitenkin pysyvästi hämmentynyt siitä, että joku rahoittaa tällaisia elokuvia. Joku rahoittaa elokuvaa, jossa pyritään esittämään psykopaattiset väkivaltarikolliset "uhreina", joiden onnistuneen koston ja paon pitäisi synnyttää katsojassa myötätuntoa tätä perhettä kohtaan.

Joudun myös kohtaamaan sen tosiasian, että arvostamani yhdysvaltalaiset huippunäyttelijät on näköjään helppo saada näyttelemään myös tällaista käsikirjoitusta. Ammattilaisen täytyy tietysti kyetä näyttelemään myös kaikkein vastenmielisimpiä tyyppejä, mutta mahtoiko kukaan kieltäytyä kunniasta ennen De Niroa, Pfeifferia ja Jonesia?

Hollywoodin teollisuudessa ja sen hengessä happea imevässä yhteiskunnassa ei ehkä laillani nähdä psykopaattisen väkivaltaiset rikolliset leppoisasti komedioivassa elokuvassa mitään outoa, ei ainakaan moraalitonta. Tällaisia ihmisiähän on todellisuudessakin olemassa, mitä pahaa muka on heitä kuvaavan fiktiivisen tarinan kertomisessa?

Niin, miksi minä tässä tosikkomaisesti murehdin jonkin leffan moraalia. Eikö se nyt ole mitätön asia kaiken maailman hirveyden keskellä, jos yhdessä elokuvassa pidetään hauskaa nostamalla sankareiksi neljä ympäristölleen hengenvaarallista rikollista?

Olen lopen kyllästynyt siihen, kuinka viihdeteollisuus ehostaa vastenmielisiä rikollisia "mielenkiintoisiksi" ja "kiehtoviksi" persoonallisuuksiksi. Onhan se totta, että rikollisten joukossa on myös erittäin älykkäitä ja monisärmäisiä ihmisiä, joiden kuvaaminen on inhimilisesti kiintoisaa. Pääosin väkivaltaan nojaava rikollisuus on kuitenkin huonosti koulutettujen, henkisesti vajaakykyisten ja psyykkisesti sairaiden ihmisten toimintaa, jossa ei ole mitään myönteistä.

Luc Bessonin mafiaperheessä kaikki ovat taitavan häikäilemättömiä, erittäin väkivaltaisia ja erittäin pahasti henkisesti sairaita yksilöitä. Heissä ei ole mitään ihailtavaa, vaikka raivohullu isukki kirjoitteleekin ah niin sympaattisesti muistelmiaan yhdellä sormella vanhaa kirjoituskonetta näpytellen. Kun ohjaaja panee vielä kylmemmän konnan jahtaamaan malliperhettä hengiltä, sosiopaattisuuden ihailu nousee toiseen potenssiin. On jokseenkin kammottavaa huomata kannustavansa kilpailevan mafiaperheen tappajia onnistumaan Manzonien lahtaamisessa.

Juuri tämä on se moraalittomuuden olennainen kohta. Ohjaaja ei halua katsojan näkevän roolihahmoille kirjoitetun "leppoisuuden" tekopyhyyden läpi sitä ilmeistä faktaa, ettei tapahtumissa ole mitään hauskaa, ei mitään oikeudenmukaisuutta, ei vähäisintäkään vastuunkantoa. Ohjaaja näkee vaivaa pitääkseen loppuun asti kiinni siitä valheesta, että "tämä perhe" on jotain muuta kuin eristyslaitokseen kuuluva joukko sairaita ihmisiä.

Valehteleminen on tuhmaa, harkittu ja laskelmoitu valehteleminen väkivaltaviihden tuottamiseksi ja myymiseksi on vastenmielistä. Moraalittomaksi se muuttuu, kun elokuvan ohjaaja estää katsojaa näkemästä totuutta ja väkisin vääntää "hauskaksi" sen, että rikollisperhe viedään verovaroilla taas johonkin uuteen, viattomaan tapahtumapaikkaan tekemään hirveyksiään.

* * *

Hyvän ja huonon elokuvaohjaajan erottaa toisistaan jälkimausta. Kun hirveidenkin tapahtumien jälkeen jää miettimään, mitkä kaikki tekijät saivat nuo tapahtumat syntymään, ohjaaja on laittanut meidät pohtimaan pahuuden ja hyvyyden olemusta ja sitä, millä eri tavoilla ihminen ei ole vapaa tekemään tahtonsa mukaan. Jälkimaku voi olla karvas, mutta se kiihottaa ajatteluamme.

Huono ohjaaja ei vaivaudu monikerroksisuuteen, vaan latoo huumoria, väkivaltaa, romantiikkaa ja adrenaliinimössöä pussiin, huljuttelee hetken ja valuttaa sen jälkeen kurkustamme alas. Ei silloin ole kovinkaan vaikea arvella, että tältähän se koiranpaskakin varmaan maistuu.