Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 26. maaliskuuta 2015

Väärin auttamisen pitkä historia

Matti Kääriäinen varmasti tiesi, mihin sohaisi julkaisemalla kirjansa Kehitysavun kirous (Into 2014). Huonon omantunnon nujertamiseen erikoistuneelle valkoihoiselle, hyvinvoivalle suomalaiselle väite kymmenien vuosien hyväntekemisen tehottomuudesta tai valumisesta eliitin taskuun sattuu kovasti ikävään paikkaan. Ulkoistettu kehitysapu kun on ollut niin kätevä tapa saada lupa unohtaa maailman eriarvoisuuden todellisuus.

Totta kai Kääriäinen kärjistää, kuten hyvä pamfletisti aina. Epäonnistuminen tuskin on niin totaalinen ja onnistumisen hetken niin olemattomat, kuin kirjan perusteella joutuu ajattelemaan. Mutta minusta kyllä riittää itsekriittiseen uudelleenajatteluun sekin, että Kääriäisen väitteistä edes puolet on täyttä totta. Oma arvioni on, että osuus on paljon suurempi.Kun olen itse 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun kehitysapuherännäisiä, joudun jatkossa puhumaan pääosin itsekriittisesti.

* * *

En halua siteerata Kääriäistä, koska haluan, että mahdollisimman moni lukee kirjan itse, kannesta kanteen (lukuhaluja näyttää myös olevan; tätä kirjoittaessani kirjaa jonottaa HelMet-kirjastossa 221 ihmistä). Lukuhimon nostattamiseksi mainitsen kuitenkin Kääriäisen keskeiset teesit.

I Kääriäinen murskaa kolme isoa kehitysapuun liittyvää myyttiä:
* "kehitysyhteistyö vähentää köyhyyttä"
* "kehitysavulla voidaan edistää demokratisoitumista, hyvän hallinnon vahvistumista ja ihmisoikeuksien kunnioittamista"
* "kehitysyhteistyö on yhteistyötä ja kohdemaiden omien pyrkimysten kunnioittamista"

II Kääriäinen ottaa käsittelyyn kehitysyhteistyön kiusallisia tabuaiheita:
* Pääomien pako kehitysmaista rikkaisiin maihin ja veroparatiisien vahingollisuus.
* Poliittisen korruption ja kehitysavun syvä yhteys.
* Maataloustuen itsekkyys.
* Työn tuottavuuden taso.

III Kääriäinen asettaa omaan arvoonsa monet kehitysyhteistyön mantrat eli hokemat:
* "Hyvä hallinto" on pelkkää puhetta, koska asiasta ei vallitse minkäänlaista yksimielisyyttä.
* "Ihmisoikeusperustaisuus" on menettänyt sisältönsä, koska  kaikkea perustellaan nykyään ihmisoikeuksilla, joista ei kuitenkaan vallitse yksimielisyyttä.

* * *

Monet kehitysavun parissa pitkään työskennelleet ovat moittineet Kääriäistä yksipuolisen synkästä tilannearvioista. Varmaan onkin niin, että kokonaiskuvasta puuttuvat ne onnistumiset, joita ruohonjuuritasolla epäilemättä on olemassa (vaikka Kääriäisellä on kyllä myös masentavan paljon esimerkkejä siitä, miten pieleen yksinkertaisimmatkin perustason jutut voivat mennä). Tämä ei ole kuitenkaan olennaista.

Olennaista on se, että ns. virallinen kehitysapuajattelu nojautuu liikaa sekä itsepetokseen että kohdemaiden kansalaisten, niitten autettavien, pettämiseen. Kääriäinen todistaa konkreettisesti, miten totuuden ääneen sanominen systemaattisesti joko vaietaan kuoliaaksi (normaali menettely) tai ääneenpuhuja siirretään muihin tehtäviin, vapaaehtoisesti tai avustettuna. Kehitysapukeisarilla ei ole vaatteita, mutta se on muka edelleen visusti vaiettava salaisuus.

Kääriäinen jaksaa edelleen olla hitusen optimistinen, mutta asettaa toivon toteutumiselle kovat ehdot. Niistä ensimmäinen on rikkaan maailman kehitysaputoimien itsekkyyden tunnustaminen ja kehitysavun peruskuvioiden muuttaminen. Tällä hetkellä kehitysapu auttaa rikkaita maita enemmän kuin kohdemaita, joissa vain vallassa oleva eliitti hyötyy henkilökohtaisesti merkittävästi kehitysapumiljardeista.

Kääriäinen ei halua esiintyä poliittisesti radikaalina, mutta siitä hän ei pääse, että hänen teesinsä ovat radikaaleja. "Valtaa pitävä eliitti ei muuta arvomaailmaansa vapaaehtoisesti, vaan tarvitsemme seuraavan sukupolven tekemän arvojen vallankumouksen." (s. 165). Loppusanoissaan Kääriäinen joutuu siteeraamaan Fidel Castroa, vaikka varmuuden vuoksi toteaa, ettei kuulu Castron ihailijoihin. Samaa mieltä hän on kuitenkin olennaisesta: "Maailmamme on kuin Titanic, jossa rikkaitten maiden muodostama 20 prosentin eliitti matkustaa ja juhlii yläkannen ykkösluokassa, kun taas kehitysmaiden muodostama 80 prosentin enemmistö on suljettu alakannen kolmosluokkaan eikä kykene sieltä pysäyttämään laivan kulkua kohti tuhoaan. Nyt on aika avata kolmosluokan portit ja ryhtyä yhdessä pohtimaan, miten laivamme kurssi saadaan oikaistua. Keinoja siihen on, tarvitaan vain tahtoa. Aikaa ei kuitenkaan ole paljon." (s. 169)

* * *

Jokaiselle ns. kehitysmaaidealistille Kääriäisen sanoma on kitkerää luettavaa. On kuitenkin erotettava toisistaan sinisilmäisyys ja kyynisyys. Me kehitysapu-uskovaiset olemme olleet liian sinisilmäisiä tai hyväuskoisia, mutta siitä kyynisyydestä ovat pääosin vastanneet vallanpitäjät ja elitti niin rikkaissa kuin kehitysmaissakin. Eliittien yhteinen etu on edistänyt valheessa elämistä ja illuusioiden pystyssä pysyttämistä. Miksi kehitysavun miljoonia omalle ja sukulaisten pankkitilille valuttava afrikkalainen johtaja purisi rahaa tarjoavaa kättä? Molemmat voivat teeskennellä, että asioille "yritetään tehdä jotain".

Tähän kohtaan tarvitaan ehdottomasti tämän maailman mattikääriäisiä, jotka tuntevat eliitin valheet läpikotaisin. Meille kotona empaattisesti, mutta tehottomasti murehtiville maailmanparantajille tekee oikein hyvää saada muistutus siitä, että vaikka pienikin hyvä teko on hyvä teko, maailma ei muutu ratkaisevasti paremmaksi vain hyvää toivomalla. Siksi parasta kehitysapua voi olla rikkaan maailman valheiden tekeminen näkyviksi, kieltäytyminen osallistumasta tuohon valheeseen ja ison kurssinmuutoksen vaatiminen. Onhan se "radikaalia", mutta kyllä Titanicin yläkansilaisillekin olisivat laivan miehistön hyvin ajoitetut radikaalit pakkotoimet kelvanneet. Yksi ainoa elämä niillä rikkaillakin on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti