Hyvitystä, vaan mistä?

Koko 2000-luvun ajan tekijänoikeusalan musiikkijärjestöt mekkaloivat ns. hyvitysmaksun laajentamisen ja korottamisen puolesta. Alan suuri voitto oli saada kansalaisille pakotetut digiboksit lain piiriin. Siitä syntyi hetkellisesti erittäin suuri rahavirta kuluttajilta järjestöille. Niin suuri, että kun ne boksit oli pakko-ostatettu, oli äärimmäisen vaikeaa hyväksyä paluuta arkeen. Mutta aina juristi keinon keksii, tässä tapauksessa vaatimukset ankkuroitiin tuon poikkeustapahtuman synnyttämän maksukertymän tason takaamiseen. Eli siitä lottovoitosta olisi pitänyt tulla vakiotapahtuma.

Kovakaan lobbaus ei vienyt tekijänoikeusalaa siihen maukkaaseen voittoon, jota tietokoneiden kovalevyjen saaminen hyvitysmaksujen piiriin olisi tarkoittanut. Päättäjätkin ilmeisesti tajusivat, ettei kyseessä ole ns. kohtuullinen hyvitys siitä, että ihmiset kopioivat yksityiseen käyttöön musiikkia ja muuta kivaa (joka oikeus oli 2006 säädetty aiemmasta olennaisesti suppeammaksi). Päättäjätkin tajusivat, että tekijänoikeusala vain yrittää kupata hyvitysmaksun varjolla maksimaalisen summan kuluttajien taskusta täysin piittaamatta siitä, mikä yhteys näillä pakkoveroilla oli enää tuohon yksityiseen kopiointiin.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että tekijänoikeuslobby joutui nielemään pettymyksensä, kun eduskunta päätti romuttaa perinteisen tallennuslaitteisiin kytketyn järjestelmän ja siirtyi suoraan budjetista maksettavaan korvaukseen. Viaton voi tietysti kysyä, eikö tekijänoikeusalan olisi pitänyt olla riemuissaan siitä, että epävarmasta laitemaksusta siirryttiin varmaan budjettirahoitukseen. Viattomalle täytyy kuitenkin vastata, että riskinä on nyt, että OKM:n hyväksymä puolueeton tutkimuslaitos toteaa yksityisen kopioinnin määrien romahtaneen huippuvuosista ja sen seurauksena helpon rahan tulva voikin kuivua pieneksi noroksi.

* * *

Tekijänoikeusala ei nimittäin halua todellista faktatietoa siitä, miten vähän ihmiset vaivautuvat enää tekemään kopioita. Siellä halutaan elää omien arvioiden maailmassa, jossa alan "menetykset" milloin piratismin, milloin kansalaisten lakisääteisen oikeuden soveltamisen seurauksena ovat aina "satoja miljoonia" euroja. Kun saa itse arvioida omat potentiaaliset myynninlaskut, faktat eivät ole kiva vaihtoehto messeville mielikuville menetetyistä setelinipuista.

Kyllä tekijänoikeusalallakin tiedetään, että vaikka tekniikka on helpottunut, motivaatio tehdä kopioita on entisestäänkin vähentynyt. Ihmisen luontaisen laiskuuden lisäksi keskeisenä tekijänä on ollut erilaisten verkkopalveluiden, erityisesti suoratoistosellaisten nopea yleistyminen. Miksi vaivautua edes rippaamaan laillisesti hankittua CD-levyä, kun sisällön voi kuunnella parilla klikkauksella Spotifyn kautta tai noukkia YouTunesta musiikin liikkuvan kuvan kanssa kännykkään. Monet nuoret eivät kerää enää mitään hyllyyn pölyttymään. Muistamme uutisen levy-yhtiön setien hämmennyksestä, kun edes ilmaiset CD-levyt eivät kelvanneet kakaroille.

Maailma on yksinkertaisesti ajanut hyvitysmaksumallin ohi. Sinänsä legitiimi peruste vaatia korvauksia on kuivahtanut hyvin hennoksi sivujuonteeksi. Tämän tulevat em. puolueettoman tutkimuslaitoksen selvitykset todennäköisesti myös osoittamaan. Näitä tietoja ei ehkä koskaan julkisteta, mutta kyllä OKM nojautumaan raharatkaisuissa enemmän faktaan kuin ahneen omaan arvioon rahantarpeestaan.

Itse en pysty unohtamaan Teoston 1990-luvun toimitusjohtajan Jaakko Fredmanin pettynyttä ilmettä, kun tutkimme yhteistyössä Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen kanssa tehtyä tutkimusta mm. siitä, missä määrin kirjastosta levyjä lainaavat tekevät niistä laillisia kopioita. Joku oli selvästikin antanut kovin ruusuisen kuvan valtavista kopiomääristä (Teosto haki tukea saada myös musiikin tekijät kirjastokorvausten piiriin, mitä me lämpimästi kannatimme ja siinä myös onnistuimme). Fredmanin ääneen lausuma kommentti oli "Onks' tää näin helvetin vähäistä...".

* * *

Kirjastoissa ei ole koskaan kiistetty sitä, että mahdollisuus lainata maksutta tarkoittaa aina jonkinsuuruista ostojen vähentymistä. Siksi sekä hyvitysmaksua että kirjastokorvauksia on pidetty lähtökohdaltaan asiallisina yhteiskunnallisina ratkaisuina. Olemme silti halunneet aina muistuttaa siitä, että kirjastot tekevät koko ajan vastikkeetonta PR-työtä kirjailijoiden ja muusikoiden puolesta, emmekä me tietenkään niitä kirjoja ja levyjä ilmaiseksi saa. Tiedämme myös käytännön kokemuksesta, miten suuri ostamiseen innostava vaikutus kirjastoilla on. Em. Teoston teettämän tutkimuksenkin mukaan ne, jotka lainaavat ja kopioivat eniten, ovat myös ylivoimaisesti suurimpia ostajia. Eihän siinä mitään ihmeellistä ole, mutta propagandan kannalta taas yksi tylsä fakta.

Uusi hyvitysmaksulaki tuli voimaan maaliskuussa, joten emme vielä tiedä, mille tasolle hyvitysmaksut asettuvat. Kun aiemmin pakkoverotettiin kopioimisen mahdollisuutta muistin ostajilta (ala ei koskaan suostunut ottamaan lähtökohdaksi toteutunutta kopiointia, mikä olisi tietysti ollut reilua), nyt jokainen suomalainen veronmaksaja luovuttaa selvää rahaa säveltäjille ja muusikoille siitä riippumatta, tekeekö kopioita suojatusta musiikista vai ei. Tässä mielessä hyvitysmaksun perusta on yhtä epäoikeudenmukainen kuin aikaisemminkin, vaikka haitta jakautuu tasaisemmin.

Itse pidän vääjäämättömänä, että hyvitysmaksusta kertyvä rahasumma tulee pienenemään. Sen on syytäkin pienentyä, koska ihmisten motiivi kopioida on entisestäänkin vähentynyt (omien tekemisten turvakopioiminen on eri asia). Tämä toivon mukaan osoitetaan puolueettomalla selvityksellä, jota Teostossa ja Gramexissa odotetaan epäilemättä jonkinasteisella epämukavuuden tunteella. Automaattinen rahavirta ei ole loppumassa, mutta määrät voivat jäädä ihan toiselle tasolle kuin aikaisemmin.

Sen seurauksena ei toivottavasti ole uusi mankumisaalto, vaan paasikivimäistä realismia ja huomion kiinnittämistä laadukkaiden palveluiden tarjoamiseen. Siitä ihmiset ovat halukkaita maksamaan myös tulevaisuudessa. Vaivattoman ja katteettoman rahan aika on tekijänoikeusalallakin toivottavasti ohi.