Näkemys siitä, ettei nainen kerta kaikkiaan voi menestyä säveltäjänä, oli elinvoimainen vielä 1900-luvun alkupuolella. "Naissäveltäjä" on ollut myöhemminkin samantyyppinen anteeksipyyntö kuin "naisjalkapalloilija". Menneitten vuosisatojen miessäveltäjien puheet voi helposti laittaa yleisen vähämielisyyden piikkiin, mutta kyllä aika monet kulmakarvat kohosivat, kun emerituskapu Jorma Panula epäili naispuolisten kapellimestarien olevan riittämättömiä joidenkin musiikinlajien parissa.
Puheisiin miesten hegemoniasta ja miehisestä seksismistä musiikkimaailmassa voi aina vastata toteamalla, että ajat muuttuvat ja naiset voivat vastata näihin väitteisiin parhaiten päihittämällä miehet näiden kotikentällä eli säveltäjinä, kapellimestareina ja soitinvirtuooseina (jostain syystä naisille on aina sallittu loistaa laulajana). Näinhän koko ajan tapahtuukin ja äkkiseltään voisi ajatella, ettei sillä haarovälin varustuksella enää ole ratkaisevaa merkitystä.
Asenteet ovat kuitenkin tiukassa ja syvällä. Moderni mies voi olla kuinka tasa-arvoinen hyvänsä, mutta mitä yksilö voi järjestelmälle, jota itseään uusiva koneisto pyörittää?
* * *
Epäily naisen lähtökohtaisesta huonommuudesta säveltäjänä tai kapellimestarina ei tietenkään kestä edes tieteelliseltä vivahtavaa erittelyä. Emmehän me edes tiedä, mikä tekee säveltäjästä tai kapellimestarista hyvän omassa toimessaan, vaikka tuon hyvän mielellään ja herkästi sitten tunnistammekin. Vielä vähemmän tiedämme mistään, joka voisi tuottaa sukupuoleen kytkeytyneitä eroja säveltäjyyden tai säveltämisen kyvyn tasolla.
Voimme pelkistää sukupuolen tiettyjen hormonien määrällisiksi suhteiksi, mutta millä tavalla tämä suhde olisi yhteydessä kykyyn säveltää tai johtaa orkesteria "hyvin"? Panulan ikäiset voivat aina huitaista teorioilla ohikulkijaa ja vedota käytännön kokemuksen tuottamaan sisäiseen vaistoon eli intuitioon. Sen huono puoli kuitenkin on, että sillä on vaikea vakuuttaa ihan erilaisen kokemuksen omaavaa.
Lienee vääjäämätöntä, että perinteet tuottavat vääristymiä, jotka oikenevat vain vuosien ja vuosikymmenten mittaan. Taidemusiikkia tuottavien naisten määrä on edelleen mitätön miehiin verrattuna, vaikka mahdollisuudet ovat - ainakin teoriassa - olleet jo pitkään yhdenmukaiset. Yksi Kaija Saariaho ei kokonaiskuvaa muuta, vaikka kansainvälisessä puntarissa yksi saariaho vastaa varmasti kymmentä keskimääräistä miessäveltäjää.
Populaarimusiikissa tilanne on kuitenkin jo muuttunut, uskoakseni peruuttamattomalla tavalla. Tytöt ja naiset ovat vallanneet koulutusjärjestelmän ja sen kautta vähitellen myös aktiivisen kentän. 2000-luvulla monet menestyneet artistit ovat olleet naisia (Adelesta tuli juuri 2000-luvun menestynein artisti Isossa-Britanniassa). Eivätkä pelkästään laulajina, vaan multi-instrumentalistisina lauluntekijöinä. Oikeastaan ainoa genre, jossa naisten osuus lienee edelleen minimaalinen, on sähkökitaratiluttajien veljeskunta. Mistä se kertoo, onkin kokonaan toinen asia.
* * *
Mahdollinen lukija tietenkin arvaa, etten minä usko musiikin syntyvän sukupuolielimissä tai edes niiden lähistöllä. En kuitenkaan ajattele, ettei sukupuolella ole mitään merkitystä. Uskoakseni on, mutta ei sillä tavalla kuin perinteinen macho-sovinistinen, kikkelijazzistinen tai telaketjufeministinen uhoilu antaa ymmärtää. Asia lienee paljon monimutkaisempi, enkä minä osaa sitä selittää.
Se on kuitenkin jo ehditty todistaa moneen kertaan, että musiikin laatu ei ole sukupuolesta kiinni. Sukupuoli ei estä eikä takaa mitään. Voi olla, että naiset tekevät musiikkia jollain lailla toisin kuin miehet, tai sitten ei. Yksilölliset erot lienevät aina sukupuolta isompi tekijä. Se taitaa olla hyvä asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.