Kulinaristisäveltäjiä ja muita

Myönnän painostuksetta, että sellaiset kirjat kuten Syötävät sävelet : Vieraana säveltäjien pöydissä (Kirjapaja 2017) ovat silkkaa ajankulua ilman syvällisempää merkitystä. Sillä, miten säveltäjä suhtautuu ruokaan ja syömiseen on tietenkin yhteys hänen persoonaansa, mutta ei Susanna Välimäkikään yritä väittää, että kukaan olisi parempi säveltäjä siksi, että on myös kulinaristi - tai siksi, että tyytyy yksinkertaiseen ruokavalioon.

On kuitenkin jossain määrin hupaisaa uppoutua tunnettujen säveltäjien (tuntemattomien keittiöpuuhat eivät kiinnosta ymmärrettävästi ketään) ruokasuhteeseen, vaikka Välimäki on tietysti valikoinut rajusti löytääkseen sopivat esimerkiksi edustamaan kolmea pääryhmää (kirjoittajan termein "Taiturilliset kokit", "Herkuttelevat syömärit" ja "Askeettiset tankkaajat"). Olettaa voi, että useimpien säveltäjien syömäpuuhat ovat niin tavanomaisia, ettei niistä yrittämälläkään saa kiinnostavaa tekstiä. Itse joudun myöntämään, että kirjaan valitut askeetikot (Hildegard von Bingen, Beethoven, Liszt, Clara Schumann ja Gustav Mahler) eivät jaksaneet uteliaisuutta pitämään yllä, joten keskityn kahteen ruokaan myönteisesti suhtautuneeseen ryhmään.

Ymmärrettävää, mutta silti harmillista lukijan kannalta on se, ettei kirjaan ole löytynyt yhtään elossa edelleen olevaa säveltäjää, kuten ei myöskään ketään suomalaista. Olisiko se ollut liian tungettelevaa? Ei minusta, sillä eihän kenenkään pakko ole mukaan lähteä, kun elävänä voi vielä kieltäytyä. Ainakin juomakulttuurista olisi luullut löytyvän herkullisia esimerkkejä myös kotimaasta Jean Sibeliuksesta lähtien - tai ainakin hänet mainiten.

* * *

Ykkösryhmän herkuttelijoiden (Paganini,  Rossini, Verdi, Debussy ja Satie) seura miellyttää jokaista, joka on edes joskus hairahtunut gastronomisen herkuttelun suuntaan. Vaikka ei olisi lähelläkään Rossinin kaltaista intohimoa, joka pääsi valloilleen heti kun musiikilla oli turvattu herkullinen loppuelämä, on helppo tunnistaa herkuttelijan ulkopuolisesta omituiset päähänpinttymät. Juuri lapsuudessa maistetut maut ovat yleensä myöhemminkin niitä ainoita oikeita. On toisaalta helppo ymmärtää niitäkin, joiden mielestä herkuttelijoiden ruokaan, sen ainesten hankintaan ja valmistamiseen käyttämä aika ja vaiva ovat hirveää tuhlausta ja varakkaiden ihmisten elvistelyä. Asiasta ei kuitenkaan kannata kiistellä, sillä myös vähävarainen saattaa olla herkuttelija, ei sitä oikein itse voi valita, onko vai ei ole. Vain herkkujen määrä ja laatu riippuvat kukkarosta (Satie oli aina rahaton).

Kakkosryhmän syömärit (Bach, Mozart, Brahms, Ravel ja Alma Mahler) eivät synnytä yhtä samanlaista kulinaristista mielihyvää kuin Rossini & Co, koska heidän suhteensa ruokaan on selvästi yksipuolisempi ja sanoisinko vääristyneen hedonistinen (määrä on laatua tärkeämpää). Mutta kieltämättä kuvaus Maurice Ravelin kummallisesta vimmasta raakaan lihaan ja menun sisältämien "kauden kasvisten" systemaattinen syömättä jättäminen avaavat ehkä jonkinlaisen tirkistysreiän säveltäjän erikoiseen persoonallisuuteen. Tai sitten vain kuvittelemme, että avaa. Itse en Ravelin ruokatapoja hänen musiikissaan kuule.

Mistä päästäänkiin yleisempään kysymykseen siitä, miksi tuttujen säveltäjien sairaudet, ruokatottumukset tai seksuaaliset mieltymykset kiinnostavat joskus enemmän kuin itse musiikki. Helppo selitys on tietysti se, että vaikkei itse pystyisi musiikkia luomaan, jokainen on joskus sairas, jokainen syö päivittäin ja jokaisella on oma seksuaalinen käytösmallinsa. Ne ovat tuttuja ja helppoja vertailun tai kulmienkohottelun lähtökohtia. Ehkä tällainen kolmijakoinen tyypittely tarjoaa myös mahdollisuuden saada pienoinen elämys siitä, että tunnetulla säveltäjällä on "ihan samanlainen suhde ruokaan kuin minulla!".

* * *

Minusta on kiva juttu, että tällainenkin kirja on meille yleisuteliaille koottu. Vaikka olisin omasta puolestani ollut tyytyväinen pelkästään ruoan aitojen ystävien esittelyyn, ehkä on kokonaisuuden kannalta hyvä, että monen tunnetun säveltäjän askeettinen suhde ruokaan tulee sekin mainituksi. Ettei synny sellaista harhakäsitystä, että kaikki säveltäjät ovat olleet pakkomielteisiä herkuttelijoita tai vastenmielisiä suursyömäreitä (kirjan kuvaus Beethovenin rasvaisista tavoista tyydyttää varmasti kulinarismiin kriittisesti suhtautuvia).

Kirjan teknis-kirjallisesta toteutuksesta pari sanaa. Tiina Ripatin graafinen taitto on miellyttävä, vaikka itse olisin toivonut enemmän selkeitä kuvia itse ruokalajeista ja vähemmän elokuvista napattuja fiktiivisiä kuvituskuvia. Susanna Välimäki kirjoittaa sujuvasti, joskin kyllä sitä oikolukua olisi vielä hieman enemmän voinut tehdä. Paikoitellen on esimerkiksi saksan substantiiveja kirjoitettu pienellä alkukirjaimella (kiusaa tietysti vain saksankielen käyttäjiä), mikä voi olla taittajankin jäljiltä jäänyttä. 

Välimäen kirjoitustapaan kuuluu myös ajoittainen tyylittely ironisella ja ronskilla tekstillä. Sellainen sopii kirjaan, jota lueskellaan vapaa-ajan viihdykkeeksi, mutta jakaa tietysti lukijat tykkääviin ja ei-tykkääviin. Itselleni sopii, että Hildegard teki "hermopipareita" ja että Ravelin Pernod-ryyppy aiheuttaa hengityselimiin "kertalaakisen aistijysäyksen". Mutta kun Alma Mahlerin ryyppyporukan mietteitä kuvataan supisuomalaisin sanankääntein ("Kaik o mänt. Mikkää ei oo niinko enne. Paitsi tää penetiktiiniputel!"), vähän sitä vilkuilee hämillään ympärilleen. Mutta - makuasioita nämä kuten kirjan muutkin aiheet!