Propagandaa aiemminkin tutkinut Pilke on nähnyt suuren vaivan ja käynyt läpi ilmeisesti käytännöllisesti kaiken arkistoaineiston, mitä miehitysarmeijan jäljiltä on säilynyt. Syntynyt kuva tuskin on koko totuus, mutta niin uskottava kuitenkin, että toivoisi kirjaa käytettävän esimerkkinä siitä, mihin kansalliskiihkoilu voi johtaa. Itä-Karjalan tapauksessa toisaalta ei mihinkään, koska Saksa ei voittanutkaan sotaa, toisaalta traumaattisiin kokemuksiin niin miehittäjien kuin miehitettyjen puolella.
Pilke kuvaa jatkosodan sitä rintamaa, joka ei sovi perinteiseen uhrikuvaan pienestä Suomesta brutaalin bolshevikkikarhun kynsissä. Tällä rintamalla suomalaiset olivat miehittäjiä, keskitysleirien ja rasistisen apartheid-politiikan toteuttajia. Pilke itse ei tätä myöhempien aikojen termiä käytä, mutta se kuvaa niin hyvin suomalaisten toimia, että käytän sitä tässä lyhyessä kirjoituksessa tiivistämään koko Itä-Karjalan miehityksen suurimman häpeän synnyttäjän. Suomi ei pelkästään sotilasstrategisista syistä valloittanut vierasta maata, vaan pyrki pontevasti rakentamaan valloittamalleen alueelle rodullisesti ja ideologisesti puhdistetun siirtomaan.
* * *
Helena Pilke suhtautuu aiheeseensa maltillisesti syyllistymättä ylenpalttiseen jälkiviisauteen tai anakronistiseen syyllistämiseen. Kokonaan hän ei kuitenkaan ole välttänyt siitä muistuttamista, että miehittäjän puheet ja lupaukset olivat jatkuvasti, alusta loppuun asti tekoja suuremmat. Pilke suhtautuu kaikkein kiihkeimpiin Itä-Karjalan suomalaistajiin nihkeästi, mutta asettaa silti ylilyönnitkin aikakauden yleisempiin asenteisiin. Erityisesti kirjassa hiljaisena päähenkilönä esiintyvä aluepäällikkö Miika Simojoki saa tulkita kolmessa vuodessa innostuksesta masennukseen vaihtuvat toimijoiden tunnelmat kaikessa rauhassa ja omalla äänellään.
Pilke tarjoilee kirjassa paljon autenttisia sitaatteja vuosien 1941-1944 toimijoiden säilyneistä asiakirjoista. Niitä on kiintoisa lukea, vaikka osa edustaa tympeän korskeaa suursuomalaisuutta ja häkellyttävän suorasanaista rasistista alentuvuutta. Koska sotasensuuri esti äärimmäisten näkemysten aktiivisen levittämisen, voi lukijalle tulla yllätyksenä se, miten avoimesti suomalaisista miehittäjistä jotkut käyttäytyivät perinteisen siirtomaaisännän ottein. Toisaalta on terveellistä lukea siitä ristiriitaisuudesta, jonka eteen miehittäjät joutuivat esimerkiksi uskontokysymyksissä. Kuvaus keskenään rähinöivistä luterilaisista ja ortodoksisista papeista on herkullista luettavaa.
Pilke kuvaa myös hyvin miehittäjän armoille jääneen väestön kaksijakoista suhtautumista. Juhlapuheitten valheellisuus ei rehellisiltä toimijoilta peitä sitä tosiasiaa, että pääosa siviileistä suhtautui suomalaisiin alusta loppuun pidättyväisesti tai jopa epäluuloisesti. Syyt olivat tietysti moninaiset, mutta kieli- ja kulttuurimuurin ylittämisen vaikeuden lisäksi valloitettujen alueiden ihmiset suhtautuivat suomalaisia paljon kriittisemmin lupauksiin Saksan voitosta. Monet näyttävät ajatelleen koko ajan, että suomalaiset ovat vain käymässä, joten suursuomi-intoilijoitten kelkkaan ei kannata istahtaa edes hetkeksi.
* * *
Vaikka tutkimuksen painopiste on suomalaisten miehittäjien ja "kansallisten" eli ei-venäläisten toimissa, kirja antaa melkoisen koruttoman kuvan siitä rasistisesta ylimielisyydestä, jolla venäläisiin siviileihin suhtauduttiin. Kyse ei ollut yksittäisten kuumapäitten ylilyönneistä, vaan koko miehityshallinto rakentui jaottelulle "kansalliset - ei-kansalliset". Edellisille annettiin enemmän ruokaa ja muita etuja, jälkimmäiset kasattiin pahimmillaan keskitysleireille. Kyse ei ollut saksalaistyyppisistä tuhoamisleireistä, mutta on vaikea tietää, mitä olisi voinut tapahtua, jos Saksa olisi selvinnyt sodassa voittajana. Etnisen puhdistuksen välineet ja asenteet olivat olemassa, puuttui vain poliittinen lupa.
Suomalaiset saivat kolmisen vuotta kokeilla, miten vaikeaa rasistiselle kansalaisten erottelulle rakentavan yhteisön rakentaminen voi olla. Tulokset olivat järjestään kehnoja tai olemattomia. Sotilashallinnon johdossa ei ymmärretty edes alkeellisia psykologisia periaatteita, minkä seurauksena paikallisten kanssa toiminut henkilökunta joutui usein voimattomana seuraamaan, kuinka ponnistelut kuluivat hukkaan joko resurssien vähyyden tai tökeröiden aloitteiden takia. Miehityshallinto ei yksinkertaisesti ollut asetettujen kunnianhimoisten tavoitteiden tasolla sen paremmin henkisesti kuin aineellisestikaan.
Pilke kuvaa usein tilanteita, joissa miehittäjä joutuu raportoimaan eteenpäin, että alkuperäisväestöstä ei aiheudu ongelmia, mutta sitäkin enemmän kurittomista sotilaista ja muista miehitysjoukon työntekijöistä. Toimettomuus yhdistyneenä sallittuun rasistiseen erotteluun synnytti ikäviä ilmiöitä, joissa suomalainen sotilas oli niin kaukana propagandan luomista kiiltokuvista, että asiat oli pakko vaiketa kokonaisuudessaan. Tilinpäätös, jonka Miika Simojoen kaltaiset asialliset toimijat joutuivat tekemään, oli suoraan sanoen masentava. Kolmen vuoden apartheid-miehitys ei tuottanut Suomelle haluttua goodwilliä vaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta miehittäjäarmeijaa ei jääty kaipaamaan. Propaganda ei missään vaiheessa muuttanut katteettomia lupauksia todeksi. Kun kaikesta pahasta syytetty bolshevikkiarmeija sitten ajoi miehittäjän tiehensä, rehelliset propagandistit myönsivät epäonnistuneensa. Virallisesti ja ääneen tätä ei tietysti myönnetty, mistä syystä Helena Pilke on tehnyt arvokkaan palveluksen sotahistorian harrastajille. Tämän jälkeen on aiempaa vaikeampaa pitää kiinni jatkosotaan ja sen ehkä häpeällisimpään osaan liittyvistä kestämättömistä myyteistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.