Islam on ja ei ole

Arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila on se suomalainen, jonka puoleen keskimäärin aina käännytään ensimmäiseksi, kun syntyy tarve tulkita islamin suhdetta tähän tai tuohon. Ei siis ihme, että Hämeen-Anttila on kirjoittanut myös tavalliselle suomalaiselle suunnatun Islamin käsikirjan (Otava 2004), joka on päivitetty - tai jatkettu - nyt muotoon Uusi islamin käsikirja (Otava 2017). Toisin kuin nimen perusteella voisi olettaa, kirja ei ole vain islamin teologian opas (sitäkin se on), vaan samaan aikaan historiaa ja ajankohtaista maailmanpolitiikkaa. Painopiste on selkeästi tässä hetkessä ja tuoreissa ilmiöissä, joista vuonna 2004 ei kaikista ollut vielä mitään aavistusta.

Kaltaiseni aika kriittinen lukija voi heti kysyä, voiko kenenkään asiantuntemus riittää näin laajan alueen hallintaan. Toisaalta riittää, toisaalta ehkä ei. Hämeen-Anttila on kiistatta käsittelemiensä asioiden syvällinen tuntija, kuten hänen professuurinsakin antaa odottaa. Poliittisen historian harrastajaa kuitenkin hitusen hirvittää se suoraviivaisuus, jolla kirjoittaja välillä niputtaa monimutkaiset ilmiöt poikki ja pinoon. Selkeitä vastauksia odottavalle lukijalle Hämeen-Anttila on kuin jumalasta seuraava, itse en uskaltaisi näin itsevarmoja analyysejä kirjoittaa kirjaan, jota tullaan lukemaan oppikirjan tai hakuteoksen tapaan (kirjan lopussa on muutamia kysymyksiä vastauksineen, palaan siihen vielä).

Voihan tietysti olla, että historia tulee osoittamaan Hämeen-Anttilan olleen analyyseissään täysin oikeassa. Jos niin on, soisi tietysti hänen kirjansa kuluvan ennen muuta päättäjien käsissä ei vain Suomessa, vaan ennen muuta niissä maissa, jotka ovat islam-asioiden ytimessä. Tämä lienee turha toivo, vaikka professuuri Edinburghissa parantanee Hämeen-Anttilan mahdollisuuksia saada äänensä kuuluviin ratkaisevalla tavalla. Suomeksi kirjoittavan äänihän ei kuulu yhtään minnekään.

* * *

Jaakko Hämeen-Anttilan perusmissio on jo ennestään tuttu. Hän haluaa valistaa lukijoitaan (suomalaisia ei-muslimeja) sen suhteen, mitä islam on ja mitä se ei ole. Syvällisin viesti epäilemättä on se, ettei yhtä islamia ole olemassa ja että esimerkiksi "maahanmuuttokriittisten" harrastama yleistäminen on jos ei kaiken, niin aika paljon pahan alku. Hämeen-Anttila ei millään muotoa yritä kiistää islamiin liittyviä ongelmia (kuten naisen alistettua asemaa, tässä suhteessa hän poikkeaa edukseen joistakin muista julkisista islam-asiantuntijoista), mutta tekee parhaansa asettaakseen ilmiöt historialliseen taustaansa. Tässä suhteessa hänen perusväittämänsä on, että islam-enemmistöiset valtiot ovat yhteiskunnallisessa kehityksessään suunnilleen siinä, missä eurooppalaiset olivat 1700-1800-luvuilla. Hän ei myöskään väsy muistuttamasta siitä, että fundamentalit ovat pieni vähemmistö muslimeista ja varsinaiset terroristit pieni vähemmistö fundamentalisteista.

Hämeen-Anttila ottaa voimakkaasti kantaa maailmanpoliittisiin kipupisteisiin, eikä kaihda osoittamasta syyttävällä sormella suurvaltojen itsekkäisiin toimiin nykyisten ongelmien eräänä keskeisenä lähteenä. Esimerkiksi al-Qaidan ja Daeshin menestyksen hän selittää kiertelemättä Yhdysvaltain sotaretkien (Kuwait, Irak, Afganistan) lehtolapseksi, jota kukaan ei halunnut, mutta joka niistä silti sikisi. Viattomia ja puhtaita pelureita ei silti löydy pienemmistäkään toimijoista. Tätä osiota voi pitää suorastaan inhorealistisena, mitä tosin Hämeen-Anttilan kiihkoilematon kirjoitustyyli pehmentää.

Itseäni jäi hiukan kaihertamaan se, ettei kirjoittajan muuten perusteellinen analyysi islamin maiden ja muiden toimijoiden kansainvälisistä kuvioista juurikaan koskettele kolonialismin raskasta perintöä ja kansainvälisen kaupan suunnattomien epäoikeudenmukaisuuksien vaikutusta. Tämä on yllättävää, koska mm. Lähi-Idän ongelmat kietoutuvat kiistatta öljyn ympärille ja monet islamin hallitsemat maat ovat yksipuolisesti öljyä tuottavia maita ja sen takia taloudellisesti hyvin haavoittuvia (ei-islamilainen Venezuela ehkä ajankohtaisin esimerkki). Myös Israelin roolin pohdinta jää mielestäni turhan vähälle, vaikka Hämeen-Anttila toteaa maan aseman Yhdysvaltain pelinappulana turhia kaunistelematta.

* * *

Hämeen-Anttila on koonnut käsikirjan loppuun omat vastauksensa eräisiin suomalaista lukijaa taatusti kiinnostaviin aiheisiin ja juuri täällä hänen roolinsa tutkijana antaa tilaa pamfletistille, joka haluaa ottaa kantaa sellaisiinkin asioihin, jotka tutkija ehkä mieluummin jättäisi rauhaan. Tässä muutamia esimerkkejä: 

* "Radikalisoituminen ei nouse ideologiasta vaan halusta käyttää sitä perusteena oman patoutuneen vihansa purkamiselle." (s. 257)
* "Ihmisillä on oikeus suhtautua vieraisiin kulttuureihin epäluuloisesti, eikä jokainen maahanmuuton vastustaja ole rasisti, vaikka Suomessa heidät kaikki on usein leimattu sellaisiksi." (s. 260) 
* "Maltillinen ja järkevä keskustelu, jossa ei kieltäydytä näkemästä ongelmiakaan, on islamofobian paras vastalääke. Keskustelusta kieltäytyminen ei sitä ole." (s. 261) 
* "On ikävää, että sananvapautta käytetään väärin ihmisten solvaamiseen ja pilkkaamiseen (...) Kaikki laillinen ei ole toivottavaa." (s. 262)
* "Uskonto ei oikeuta rikkomaan lakia." (s. 264)
* " (...) on tilanteita, joissa tunnistautuminen vaatii kasvojen paljastamista. Milloin tällaista ei ole, on lähinnä muukalaiskammoisuutta vaatia, että joku ei saa omasta vapaasta tahdostaan käyttää huntua." (s. 267)
* "Miten siis kohdata muslimi? (...) Nykyisessä maailmassa tärkeintä on vain kohdata toinen ihminen." (s. 269)

Myönnän avoimesti, että oma yleinen kiinnostukseni uskontoja kohtaan on niin vähäinen, että Hämeen-Anttilan kirjan lukeminen oli paikoin aika väsyttävää (ainoa minua aidosti virkistänyt teologinen tieto oli shiialaisten jo vuonna 941 maailmalta kätkeytynyt kahdestoista imaami Mahdi - kumpa vain kaikki muutkin imaamit olisivat olleet yhtä viisaita!). Olen kuitenkin valmis myöntämään, että hyvä vain, jos joku toinen ei väsy vaan jaksaa lukea, ymmärtää ja oivaltaa islamiin liittyviä asioita aiempaa paremmin. Hämeen-Anttilan sivistynyt eetos on joka tapauksessa paljon parempi tapa lähestyä mitä tahansa itselle outoa ja ehkä vähän pelottavaakin ilmiötä kuin vaikkapa Jussi Halla-ahon kaltaisten asioita yksinkertaistavien demonisoinnin harrastajien nuivuus. Uusi islamin käsikirja on tervetullut tietopaketti sille, joka ei luule jo tietävänsä, vaan tietää, ettei vielä tiedä riittävästi.