Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 11. syyskuuta 2017

Suuri Manipulaattori

Minna Passin ja Susanna Reinbothin Keisari Aarnio (HS-kirjat 2017) on erinomainen tietokirja. Se tarjoaa lukijalle kiihkottoman ja silti aiheeseen kunnolla eläytyvän kronikan aiheesta, josta on kirjoitettu paljon pahasti vinoutunutta tekstiä (mm. Suomen Kuvalehti oli pitkään täysin Jari Aarnion johdateltavissa eikä kirjoittajien todistuksen perusteella vieläkään myönnä tulleensa Suuren Manipulaattorin huijaamaksi). Kirjoittajien itsehillintää voi vain ihailla, hehän ovat kuitenkin olleet vuosikausia tapahtumien ytimessä ja osaltaan vaikuttamassa tapahtumien kulkuun. On sinne muutama huutomerkki sentään eksynyt, mutta muuten on Aarnion kannattajien turha yrittää etsiä mitään jess!!!!-huutoja.

Vaikka kirjan päähenkilönä on kiistatta Jari Aarnio, lukijalle tarjotaan ennen muuta perusteellinen, osittain liki uskomaton kuvaus prosessista, jonka hetkelliseksi päätteeksi (prosessihan jatkuu hovioikeudessa ja Jari Aarnio on siellä taatusti kaikkea muuta kuin hanskat tiskiin lyönyt ja katuva ex-poliisi) ylistetty ja ihailtu poliisiviranomainen osoittautuu häikäilemättä kaikkea ympärillään manipuloivaksi peluriksi, joka jo varsin varhain päättää ruveta tekemään bisnestä rikollisin keinoin. Passin ja Reinbothin kuvaus valaisee asioita, jotka poliisi normaalisti kykenee piilottamaan kokonaan tavalliselta kansalaiselta. 

Tämä lieneekin kirjan suurin ansio. Kirjoittajat osoittavat kuin jännityselokuvan käsikirjoituksen analysoiden, miten heiveröisellä pohjalla tavallisen kansalaisen sinisilmäinen usko suomalaisen poliisin nuhteettomuuteen ja lahjomattomuuteen todellisuudessa on. Passi ja Reinboth eivät silti demonisoi poliisia ja muistuttavat tavan takaa, ettei Jari Aarnion tapaus - onneksi - tarkoita, että kaikki poliisin yksiköt olisivat täynnä mätiä omenia. Sen kirjoittajat kuitenkin osoittavat, että myös poliisi tarvitsee kaikilla toimintansa tasoilla ulkopuolisen, lahjomattoman ja laillisuuteen vahvasti sitoutuneen valvojan. 

* * *

Jari Aarnio ei minusta ole kirjan perusteella yksilönä ollenkaan mielenkiintoinen, ei myöskään pahana poliisina. Aarnion aidot puheet ja puuhat (kun hän ei esiinny julkisuudelle) tuntuvat varsin tylsiltä ja arkipäiväisiltä. Tällaisia äijiähän maailma on pullollaan. Sen sijaan hänen edustamansa häikäilemättömien ja taitavien manipulaattoreiden ihmislaji on kaiken sen huomion arvoinen, minkä Keisari Aarnio sille antaa. Jari Aarnion kyky rakentaa ympärilleen kilpimiesten verkko on ollut huikea ja muistuttaa siitä, kuinka hyödyllinen sinänsä erittäin epämiellyttävä luonnevika voi olla poliisin kaltaisessa organisaatiossa.

Erityisen ansiokkaasti Passi & Reinboth pohtivat sitä, mikä on saanut niin monen poliisin, toimittajan ja jopa kansanedustajan pysymään Aarniolle uskollisena tilanteessa, jossa jokainen ulkopuolinen näkee pelkästään rajatonta hyväksikäyttöä ja huijausta. On tietenkin mahdollista, että joku kansanedustaja Kari Tolvasen kaltainen kollega on kiinni Aarniossa aidon ja rikoksenkin kestävän ystävyyden sitein. Silti on häkellyttävää se, kuinka avoimesti Tolvanen kansanedustajanakin haluaa profiloitua rikollisen poliisin ystävänä. Martti Kainulaisen tunnettu kuva (ks. alareunaa) Tolvasesta tsemppaamassa todella raskaat syytökset saanutta Aarniota Helsingin käräjäoikeudessa 15.2.2016 kertoo selkeästä riippuvuussuhteesta. Emme vain tiedä, mitä Tolvanen tästä suhteesta on saanut tai saa. Se on todella huolestuttavaa.

Lienee selvää, että Aarnion alaisiksi on valikoitunut sekä nöyriä palvelijoita että luotettavia apureita - monet ovat varmasti Aarnon itsensä noukkimia. Se ei tarkoita, että he kaikki olisivat rikollisuuteen taipuvaisia esimiehensä tavoin, vaikka heidän lojaaliutensa ja omertànsa onkin ulkopuoliselle vaikea ymmärtää. Todennäköisesti selittävä tekijä on juuri Jari Aarnion ylivertainen kyky manipuloida vaikutuspiirissään olevia ihmisiä. Paradoksaalisesti Aarnio on ollut ilmeisesti kaikkea muuta kuin hyvä esimies, koska tällainen narsistinen manipulointi edellyttää aina joidenkin sulkemista piirin ulkopuolelle. Tämä ulkopiirikään ei silti ole ollut valmis pettämään pomoaan, ei ilmeisesti edes sen jälkeen, kun hänet tuomittiin 13 vuodeksi linnaan törkeästä huumausainerikoksesta.

* * *

Iso kysymys, joka jää Passin & Reinbothin käsittelyssä selkeästi keskeneräiseksi, on poliisin organisaatiossa Aarnion yläpuolella olleiden johtajien vastuu. Aarnion itsenäisen touhuilun hyväksynyt Jukka Riikonen tulee kyllä ristivalaistuksi aika ikävällä tavalla, mutta ilmeisesti myös toistuvasti muualle katsellut ja toimettomana ollut Mikko Paatero pääsee aika vähällä (molemmat myös pääsivät viettämään eläkepäiviä ilman syytettä virkavirheistä Aarnion tapauksessa). Minusta poliisin hierarkisen toimintamallin syvällisempi erittely olisi ollut paikallaan. Tavallisen kansalaisen on vaikea hahmottaa, mikä ero on "Helsingin poliisin" ja keskusrikospoliisin välillä. Kaikki kun ei ole ihan kuten USA:ssa, jonka poliisitoimen varmaan tunnemme paremmin kuin omamme.

Poliisijohdon vastuu Aarnion tapauksessa on minusta suurempi kuin vain muutaman riikosen tai paateron alistuminen Aarnion hääräilyn edessä. Kuten Passi & Reinboth suoraan sanovat, Aarnio ei olisi koskaan joutunut käräjille, ellei kansalainen "Saara" olisi katsonut kansalaisvelvollisuudekseen kertoa tietämäänsä totuutta. Saara yhdessä varsin tiukoiksi ja johdattelemattomiksi osoittautuneiden oikeuslaitoksen edustajien (kirjan perusteella melkein kaikki muuten naisia) kanssa piti viime kädessä kiinni siitä, ettei poliisi kyennyt lakaisemaan tapaus Aarniotakin piiloon (Hesarin rikostoimituksella oli tässä myös ansiokas osa, jota tekijät eivät vaatimattomina kovasti hehkuta). Kansalainen tietenkin kysyy tässä tilanteessa, onko Aarnion kaltaisia manipulaattoreita ja poliisina esiintyviä rikollisia enemmänkin. Poliisin edustajien mukaan ei tietenkään ole, mutta epäluulo jää kytemään. Keisari Aarnio antaa poliisin sisäisestä kulttuurista niin vastenmielisen kuvan, ettei oikeastaan mikään enää yllättäisi. Johdon edustajilla on tekemistä luottamuksen uudelleen rakentamisessa.

Jari Aarnion kaltaiset personaallisuudet hakeutuvat sinne, missä on mahdollisuus rakentaa pelurin oma maailma hierarkkisen rakennelman sisälle. Kuinka tällaisen voisi jatkossa välttää? Jariaarniot eivät linnatuomioilla mihinkään katoa, mutta onko edes teoriassa keinoa estää heidänlaistensa soluttautuminen poliisin kaltaiseen organisaatioon? Pitäisikö jo poliisikoulussa kyetä tunnistamaan narsistiset persoonallisuushäiriöt ja suoranaiset sosio- ja psykopaatit? Vai karsisiko se poliisin joukoista kaikki tehokkaan häikäilemättömät toimijat? Onko lopulta niin, että poliisi tarvitsee omat jariaarnionsa ja ongelma on lähinnä heidän pitämisensä sen verran kurissa ja lieassa, etteivät rötökset pääse kasvamaan organisaation omasta näkökulmasta liian isoiksi?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti