Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Villit aivot

Helsingin Sanomat uutisoi näyttävästi Jeena Ranckenin väitöskirjasta Yliluonnollinen kokemus - tulkinta, merkitys ja vaikutus. Kun en ole päässyt tutkimusta vielä lukemaan (työn on julkaissut Vastapaino syyskuussa 2017 ja jonotan pienituloisena kirjaston kappaletta), en tässä paneudu sen yksityiskohtiin sen enempää kuin että ihmettelen ääneen, miksi tohtorin tittelin saanut ihminen ei halua - ainakaan uutisen mukaan - ottaa kantaa siihen, ovatko ihmisten kokemukset totta. Sehän tarkoittaa käytännössä sitä, että Rancken pitää mahdollisena, että ihmisten kertomat harha-aistimukset ovat todellisten tapahtumien raportteja. Rancken vahvistaa tämän tulkinnan toteamalla haastattelunsa lopussa, että ”Luonnossa ja ihmismielessä on ulottuvuuksia, joista meillä ei ole vielä mitään käsitystä.”

Rancken on tehnyt työnsä Tampereen yliopiston yhteiskuntatiedeiden tiedekunnan sosiaalipsykologian laitokselle, joten lähtökohtana on, että kyseessä on sosiaalipsykologian alaan kuuluva tieteellinen tutkimus. Rancken haastatteli työtään varten 84 henkilöä, jotka löytyivät lehti-ilmoitusten avulla vuosina 2003-2009. Vastanneista naisia oli 57 ja miehiä 27 prosenttia - oletettavasti loput eivät halunneet määritellä sukupuoltaan. Koska väitöskirja on hyväksytty ja Vastapaino sen julkaisee, metodologia lienee siltä osin kunnossa. 

Mutta onko käsitteen "yliluonnollinen" käyttö ilman lainausmerkkejä tieteellisessä tutkimuksessa koskaan mielekästä? Rancken on liittänyt työhönsä seuraavat asiasanat: sosiaalipsykologia; kokemuskerronta; uskomukset; yliluonnolliset ilmiöt; selittämättömät ilmiöt; sosiaalinen konstruktionismi; narratiivinen tutkimus; new age; uususkonnollisuus. En tunne sosiaalipsykologian tutkimustraditiota (Suomessa) enkä edes sen vakiintuneita tutkimusmenetelmiä, mutta jollain tavalla tämä asiasanojen valikoima herättää minussa epämukavuutta. On suoraan sanoen huolestuttavaa, ettei asiasanojen joukossa ole sellaisia kuten neurologia, skitsofrenia tai aivotutkimus. Näyttää siltä, että Rancken on ottanut ihmisten kertomukset vastaan sillä oletuksella, ettei niillä ole mitään yhteyttä aivojen toimintaan tai häiriöihin. Toivottavasti olen väärässä.

* * *

Tiedän, että "yliluonnollinen" on perinteinen arkitermi asioille, joita tiede ei niin sanotusti osaa selittää. Käytännössä "yliluonnollisten" asioiden ryhmä koostuu pääosin ilmiöistä, joita ei tieteellisin menetelmin voi edes tutkia, koska kyse on subjektiivisista kokemuksista ja sitä kautta ns. uskon asioista (usko tässä laajassa merkityksessä ilman uskonnollisuuden kahletta). Joihinkin "yliluonnollisiin" kokemuksiin on onnistuttu saamaan lisävalaistusta aivotutkimuksen keinoin. Se ei yllätä ketään, joka suhtautuu kriittisesti ihmisten subjektiivisiin kertomuksiin. Aivotutkimuksen tarjoamat selitykset oudoille kokemuksille eivät kuitenkaan tunnu johtavan siihen, että "yliluonnolliset" kokemukset vähenisivät radikaalisti. Ilmeisesti moni ihminen uskoo mieluummin "yliluonnolliseen" kuin siihen, että outo aistimus tai kokemus selittyy tylsällä aivokemiallisella faktalla. "Enkeli" on jotenkin mukavampi selitys kuin katkos ja tukos aivokemiallisessa viestinnässä.

Tässä tullaankin asian ytimeen. On yksi asia tutkia "yliluonnollisia" ilmiöitä ja toinen asia tutkia sitä, miksi ihminen haluaa uskoa "yliluonnollisiin" selityksiin mieluummin kuin edes harkitsee tieteen tarjoamia tai mahdollisesti tulevaisuudessa löytyviä ratkaisuja. Oletan, että Jeena Ranckenin sosiaalipsykologinen näkökulma liittyy juuri jälkimmäiseen, mutta Hesarin haastattelun loppukaneetti herättää myös muita ajatuksia. Jos tutkija pitää ovea edes raollaan sille, että todellisuuteen voisi sisältyä "luonnollisen" eli tutkittavissa olevan lisäksi myös ei-tutkittava "yliluonnollinen", epäilyn siemen on istutettu ja se siemen myös itää.

Edellä sanomastani ei pidä tehdä sellaista johtopäätöstä, että pilkkaisin humanistisia tutkimusperinteitä esimerkiksi antropologian tyyliin sinänsä. En ehkä pidä niitä aitoina tieteinä, mutta kyllähän niitten avulla saadaan esiin aineistoa, joka parhaimmillaan lisää ymmärrystämme ihmisen toiminnasta. Onhan aivotutkijankin kannalta tärkeää, että tarjolla on aivokudoksen lisäksi myös kuvauksia siitä, mitä kaikkea noista kudoksista on erilaisissa tilanteissa syntynyt. Pidän siis humanistisia tutkimuksia parhaassa tapauksessa hyödyllisinä apuvälineinä, mutta kyllä se todellinen tiede toteutuu vain aivotutkimuksen puitteissa.

* * *

Itse olen vakuuttunut siitä, että ihmisten ns. "yliluonnolliset" kokemukset ja havainnot ovat kaikki aivojen tuottamia harha-aistimuksia, vaikka tunnemme vasta joitakin aivokemiallisia prosesseja, jotka näitä aistimuksia tuottavat. Koemme päivittäin niin paljon vähäisiä harhoja (kuulemme, näemme, maistamme, tunnemme), ettei pitäisi olla psykologisesti ylivoimaista hyväksyä ajatusta, että ne isommatkin ovat aivojen tuotetta, eivät seurausta tieteelle tuntemattomien voimien tai peräti erilaisten luonnonlaeista piittaamattomien olioiden kuten aaveiden, jumalien tai menninkäisten tekemisistä. Tiedämme jo varsin hyvin, kuinka naurettavan helppoa ihmisen perusaisteja on huijata. Ilman tätä helppoutta ei olisi taikureiden ammattikuntaa (kaunopuheiset tyhjää myyvät huijarit ovat vielä vähän eri asia, hehän eivät myönnä taikureiden tapaan reilusti olevansa huijareita).

On kovin yllättävää, kuinka sitkeässä meissä ihmisissä on luottamus siihen, että aistiemme tarjoama informaatio on jotenkin totta ja luotettavaa. Todellisuudessa esimerkiksi se mitä näemme, on sataprosenttisesti omien aivojemme subjektiivista tulkintaa niistä signaaleista, joita silmien mekanismin kautta tulvii. Itse ajattelen, että aistimme huijaavat meitä koko ajan, mutta käytännön testit kertovat meille, milloin huijauksella on merkitystä, milloin ei. Kun silmien ja aivojen yhteispeli kertoo, että edessä on portaat, jalkojen lihasten ja hermopäätteiden avulla voimme arvioida ja todeta, että "portaat" eivät ole huijausta vaan nyt todellakin on nostettava jalkaa, jotta voidaan liikkua eteenpäin (mikä sekin on tietysti vain aivojen tulkintaa lihasten suorittamasta työstä ja silmien ympäristöstä tarjoamasta informaatiosta).

Olisiko niin, että kokonaiset tieteenalat toimivat siltä pohjalta, ettei ihmiselle hennota kertoa biologian ja aivotutkimuksen yhteistä tarinaa siitä, miten heppoinen faktantarkistusjärjestelmä aistimustemme kokonaisuus loppujen lopuksi on? Biologisen evoluution näkökulmasta (joka on tietysti vain ihmisaivojen keksimä näkökulma sekin) ei liene tärkeää, että elimistön aivot tuottavat pelkästään varmasti luotettavaa informaatiota. Osa eläimistä on luopunut kokonaan epäluotettavasta ja kovin vaateliaasta näkökyvystä (aina pitäisi olla niitä fotoneja apuna), kun muillakin pärjää riittävän hyvin tai paremminkin. Ihmispolon ongelma on se, että aivomme villiintyvät kovin herkästi tulkitsemaan aistimuksiamme "epäbiologisesti" eli vastaamaan kulttuurisia kehitelmiämme ja sosiaalisia tarpeita. Tulkitsemme myös herkästi monet aivojen sairaudet "yliluonnollisesti",  vaikka ne ovat mitä luonnollisimpia, vaikkakin epätoivottuja. Harha-aistimukset voivat olla taiteissa kiinnostava asia, eivät juuri muuten. Meitä ei suojele aivojen villiintymiseltä lopulta muu kuin tukeutuminen kovaan tieteeseen ja sen tarjoamaan tulkinta-apuun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti